Heippa!
Kuuntelen vanhaa Panic! at the Discoa ja kirjoittelen, vaikka pitäisi opiskella ihmis- ja yhteiskuntafilosofiaa. Se jaarittelu ei kuitenkaan ole koskaan napannut, joten tämä järjestely on winwin: Suulille osaa ja minulle kivaa tekemistä! Tuhannesti kiitoksia edellisen osan kommenteista, olettepas ihania :) Erityistattis Yavalle, jonka latausvinkeistä on otettu tässä osassa vaari!
Pusuvaroitus, their number is simply too damn high!
____________________________________________________________________
"Mitä nyt?" Sami säpsähti. Oliko hän nukahtanut? Näköjään, kun takasta oli tulikin sammunut. Sami oli pompata sulkemaan pellin, mutta Liir ehti ensin. Täh, Liir? Eikös miehen pitänyt olla töissä?
"Prinsessa Ruusunen pääsee loikoilemaan riippumattoon", Liir tokaisi kasvot peruslukemilla, mutta sitten hymy repesi alaspäin taipuneiden suupielten välistä.
"Tää Ruusulaakson kesä on pelkkää sadetta! Sommaren är kort, det mesta regnar bort!"
"Niin?"
"Että vuokrasin sellasen jonku loma-asunnon Portugalista. Lennotkin on kaikille, mutta saa nähdä, käyttääkö kaikki omansa" ja kummatkin tiesivät hyvin, kehen epämääräinen "kaikki" viittasi.
"Ajattele. Kylmää kaljaa-"
"Liir sä oot yli neljäkymmentä, sun pitää sanoa olut", Sami nauroi.
"Okei, olutta. Huojuvia palmuja. Korkea tähtitaivas, lämpimät yöt, sinä..."
"Voi ku me oltas päästy tällaselle ihan kahestaan."
"Mehän päästään periaatteessa. Eihän noille tarvi ku sanoa että ruoka on jääkaapissa, syökää", Liir nappasi Samin syleilyynsä ja kutitteli hieman miestään kyljistä. Sami nauroi hiljaa - jessus, ääni muistutti vielä kymmenien vuosien jälkeenkin ihan pulun kujerrusta!
*
"Onni, älä nyt, ne tuli jo töist-"
"Ne kourii toisiaan. Tiiät kyllä. Kattoo tyhmästi silmiin. Näin", Onni tuijotti intensiivisesti Ronjaa. Tytön iiriksiä ympäröi vihreänkeltaista valoa loistava sädekehä; tuuheat ripset reunustivat suuria silmiä. Onnin suupielet nykivät, ne tahtoivat pompata kattoon ihan vain Ronjan katselemisen ilosta.
"Hei, älä nyt", Ronja yritti sanoa tosissaan, muttei voinut, koska Onnin innostunut hymy sai hänetkin ilahtumaan. Tyttö väisti kuitenkin pojan huulia ja taivutti selkäänsä taaksepäin niin paljon kuin pystyi, mutta Onni saavutti hänet silti.
"Ha", Onni kuiskasi ja tuli niin lähelle, etteivät Ronjan silmätkään enää tarkentaneet tämän kasvoja. Onni voitti, mutta onni (tai Onni) oli sentään Ronjan puolella! Nimiväännökset puoliveljestä eivät Ronjan mielestä koskaan menettäneet hauskuuttaan tai huonouttaan, ne olivat aina yhtä köpöjä hihityksiä.
"Kop kop!" eno huikkasi onneksi suljetun oven takaa. Ennen-pelkästään-sisarukset pomppasivat toisistaan eroon kuin sähköpaimeneen kätensä - tai oikeammin huulensa - törkänneinä ja katselivat ympärilleen, ennen kuin tajusivat, ettei heitä ollut nähty.
"Sisään!" Onni mutisi niin hiljaa, ettei eno takuulla kuullut, mutta ovi avattiin silti.
"Jaa, Ronjakin on täällä? No onpa hyvä, mulla olikin asiaa teille molemmille", Liir huikkasi jo ovella seisoessaan.
"Mitä pahaa me ollaan taas tehty?" Ronja naureskeli, mutta Onni kuuli tytön äänessä hermostusta. Varmasti Ronjakin pelkäsi, että heidät oli nähty. Eno ei kuitenkaan takuulla Ronjan huolta hoksannut.
"Mitä pahaa te muka ootte koskaan tehny?"
"Syöty karkit ennen karkkipäivää?" Ronja naurahti Onnin nähden helpottuneena.
"Eihän teillä mitkään kesätyöt ole vielä alkamassa?"
"Eei kai, entä Onni sulla?" Ronja kysyi, vaikka totta kai hän tiesi vastauksen. Onni pudisti päätään viattoman näköisenä.
"Haluaisitteko lähteä Portugaliin?"
"Joo joo joo eno kiitos!" Ronja riemastui ja hypähti halaamaan Liiriä, joka hämmennyksissään jopa lähes väisti huollettavansa kosketusta. Ei hän juuri koskaan tyttöjä tai Onnia kosketellut, koko lausekin kuulosti ihan perverssiltä... Sami oli hoitanut kaikki lohduttamiset ja nukuttamiset alusta asti, Liir oli korkeintaan taputtanut lapsia päälaelle tai työntänyt heille laiskasti vauhtia keinussa.
"Kiitoskiitoskiitos millon lähetään!" tyttö intoili kuin viisivuotias. Liir muisti tuon vaiheen niin kivuntarkasti yhä: piti esittää niin kypsää ja aikuista, mutta se täyskasvuista esittävä naamio karisi niin helposti.
"Mikäs siskolles tuli?" Sami hymähteli. Sana "sisko" särähti pahasti Onnin korvaan, ja poika teki kaikkensa pitääkseen iloisen ilmeen kasvoillaan. Sami huomasi poikansa vakavuuden ja läpsäisi hellästi tätä poskelle.
"Kyllä sä pari viikkoa pärjäät vanhojen pierujen kanssa etelässä!"
"E-ei se siitä", Onni nikotteli.
"Vaan mitä?"
"Että... kiitos. Tosi hieno yllätys." Nyt Onnin sanoissa oli jo oikeaa intoa ja pontta, ja vaikkei tämä hyppinytkään ympäri huonetta Portugalin kansallislaulua hoilaten, Sami tiesi Onnin ilahtuneen. Sellaisia varautuneita ja hitaasti lämpeneviä he vain olivat.
*
Sitten oli vielä se tympeä tapaus.
"Mitä nyt?" Mila kysyi tylsistyneesti, mutta irrotti kumma kyllä katseensa televisiosta.
"Mitäs sä katselet?"
"Vaikka pornoa tai gorea, sehän olis kivaa. Suolia ja sen sellasta. Nami. Oho, menit kalpeaksi. Et taida tykätä?"
"En oikeastaan", Sami mumisi ja istahti sohvalle, ei kuitenkaan ihan Milan viereen. Se olisi ollut varmasti Milalle liikaa, eikä Samikaan mitenkään läheisyyttä kalpean tyttärensä kanssa hinkunut. Se oli pakko myöntää.
"Me ollaan isin kanssa-"
"No hyi hitto, käytä miehestäs etunimeä. Älä lässytä."
"Liirin-"
"Sen nimi on Oliver. Täytyy olla ihan vitun tyhmä ettei opin eliniän aikana."
"Oliverin kanssa mietitty, että lähdetään lomalle Portugaliin. Kaikille on jo liput. Miltäs kuulostaa?"
"Portugali..." Mila makusteli maan nimeä suussaan mietteliään oloisena. Ohikiitävän hetken ajan tyttö näytti lähes normaalilta, hyväntahtoiselta, mutta sitten hänen hailakansiniset silmänsä porautuivat suoraan Samiin ja hän kysyi:
"Vitun köyhä paikka."
"Siellä on hienoja rantoja. Ja se meidän huvila on ainakin hinnan perusteella oikein mukava."
"Ai että ihan huvila? Voi että, söpöillä vanhoilla homoilla on ihan huvila."
"Että kai sä lähet?" Sami kysyi toivoen totisesti saavansa kieltävän vastauksen. Hänen onnekseen Mila katsoi Samia kuin halpaa makkaraa ja naurahti kolkosti.
"En todellakaan!"
"Jäätkö sä sitten yksin tänne vai?" Voi ei, tätä Sami ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Milahan voisi laittaa kaikki paikat paskaksi. Vaikka tuskin tyttö niin tekisi, hänhän vietti täällä itsekseen päivät pitkät.
"Totta kai. Ei kai kukaan teitä nyt jaksa katella enempää ku on pakko."
"Minne matka?"
"Tupakalle".
Toivottavasti Mila muuttaisi pian pois kotoa.
*
"Tervetuloa!" mustatukkainen nainen levitteli käsiään Onnille ja Ronjalle, jotka olivat juuri tulleet ovesta sisään.
"Tä? Anne?" Ronja kysyi typertyneenä. Täti vain nauroi käheästi.
"Kuka muukaan!"
"Mitä sä täällä teet?"
"Liir ja mä tehtiin Samille pikku källi. Vaihdettiin mun nimi Milan lippuun, ja istuin ihan koneen perällä, ettei Sami nähny mua. Tai tekään. Ja tulin tänne bussilla, te taisitte ottaa taksin. Ha! Yllätän isänne vielä niin, että se saa sydänkohtauksen!"
"Mutta hei, mahtavaa nähä teitäkin! Voi Onni, sä se et veny ikinä pituutta! Söisit vähän enemmän."
"Pojat voi kasvaa vielä intissäki", Onni yritti, mutta täti vain hekotteli ja rutisti häntä niin, että kylkiluut vonkuivat ja taipuivat.
"Miten meni eka vuosi lukiossa?"
"Siinähän se-"
"Sami tulee, mee piiloon!" Ronja huudahti ja Anne luikahti kylppäriin.
"Oi kato, tuolla takana on biitsi", Ronja hehkutti silmät loistaen. Onnia ei polttava aurinko kiinnostanut - hänen ihonsa punoitti jo parin minuutin ulkosalla odottelusta lentokentällä - mutta ajatus Ronjasta pelkissä bikineissä kyllä saisi hänet rannalle palovamman uhallakin.
"Mennäänkö terassille?"
"Vau. Se on vaan meidän", Onni henkäisi. Ranta alkoi lähes siitä, mihin aurinkoterassi loppui, ja palmut kaartuivat talon katon ylle kummaltakin puolelta. Niiden väliin oli jopa viritetty riippumatto. Onni katsahti sitten taakseen kysyäkseen Ronjalta, eivätkö he olleetkin päässeet paratiisiin, mutta Ronjaa ei näkynyt enää missään. Sen sijaan eno marssi ovesta hiukan närkästyneenä.
"Voi ei", eno harmitteli, "se asuntoäijä on tainnut huijata meitä vähän. Se puhui niin huonoa englantia..."
"No?"
"No ei täällä ole neljää makkaria kun kolme. Haluaiskohan Anne ja Ronja mennä samaan? Se vois olla ehkä vähän kiusallista Ronjalle... tai en tiiä."
"Mä voin mennä Ronjan kanssa", Onni ehdotti puolitosissaan.
"Voisitko? Oikeasti?"
"Totta kai."
"Miten kaikki vaatteenvaihdot ja muut?"
"Kyllähän me ollaan toisemme nähty ja toinen voi vaihtaa vaikka vessassa."
"Mutta siinä on parisänkykin..."
"Ei se mitään. Nukutaanhan me aina samassa teltassakin."
"Kiitos Onni, tuo on reilu teko. Tätikin saa nyt omaa rauhaa. Toivottavasti tuo ei haittaa Ronjaa."
Ei takuulla haittaa ja minua vielä vähemmän, Onni ajatteli, ja teki kaikkensa, ettei vain alkaisi virnistellä ääliömäisesti enon nähden.
Ronja läiski huolimattomasti aurinkorasvaa näön vuoksi vähän jalkoihinsa ja rintakehälleen. Hänen ihonsa oli kylläkin niin tumma, ettei se kärähtänyt koskaan, mutta kohta tulisi kuitenkin joku nillittämään uv-valon vaarallisista ja kauheista vaikutuksista. Sekin asia erotti hänet kaksossiskostaan, luojan kiitos. Ronjan mielestä oli jo tarpeeksi paha, että hänellä ja sillä ääliöllä oli samat vanhemmat ja syntymäpäivä, enempää yhtäläisyyksiä hän ei kaivannut. Nyt hänelle oli kuitenkin suotu viisitoista milatonta päivää, joista jokaisesta hän oli valmis kiittämään kaikkia maailman jumalia ja epäjumalia.
"Tännekö sä jo katosit?" kysyi Onnin ääni. Ronja oli kyllä kuullut askeleet, muttei jaksanut kääntää päätään henkilöidäkseen tulijan.
"Heti vaan ihosyöpää hankkimaan."
"Katosit nopeempaa ku valo."
"Tänä kesänä mä en jää olmiksi!" Ronja julisti.
"Säkö kalpea, kato mua."
"Sä oot söpö kalpeana, mä näyttäsin kamalalta."
"No kiitos", Onni puhahti.
"Ei ku oikeesti, oot tosi sulonen!"
"Vakuuttaa hurjasti ku et jaksa ees kattoa mua."
"Jaksanpa", Ronja puuskahti ja loikkasi ylös pyyhkeeltään, katsoi Onnia viiden sentin päästä silmiin ja pussasi pojan hikistä nenänpäätä.
"Sulla on kunnon taisteluvarustus päällä. Epäreilua että sä saat katella mua uikkareissa ja itelläs on vittu pitkät farkut!"
"Saat katella mua vaikka alasti yöllä", Onni virnuili, "me ollaan samassa huoneessa."
"Tä, miten ne sellasen virheen on tehnyt?"
"Se välittäjä huijas tai jotain. Parisänky! Eno ja isi on samassa kerroksessa mutta kyllähän me osataan tää salassa pitää."
"Osataanko", Ronja kysyi silmät suurina huolestuneena. Onni oli juuri alkamassa rauhoitella tyttöä, kun tämä purskahti nauruun, joka tukehtui suudelmaan. Ronjan huulet ja kieli kutittelivat Onnin kaulaa, ja hetkeksi Onni unohti tukahduttavan kuumuuden, korventavan auringon ja vanhempien haukankatseen.
Ihan pikkuiseksi tuokioksi vain. He kuitenkin säpsähtivät pian erilleen, kun luulivat kuulleensa huudon. Se osoittautuikin vain nappisilmäiseksi lokiksi, joka laskeutui rantakivikkoon ja kirkaisi uudelleen. Mutta tällä kertaa kovin erilaisella äänellä, ihan kuin se olisi aiemmin huutanut...
*
..."Pöö!" Anne loikkasi veljensä eteen oven vierestä ja nautti suunnattomasti nähdessään kaiken vähänkin värin pakenevan Samin kasvoilta.
"M-mitä? Anne!"
"Oho, neljässäkymmenessäkahessa vuodessa oot oppinu siskos nimen. Sillee pikku hiljaa."
"Pöljä!" Sami huudahti, "mitä sä täällä teet?"
"Latkin teidän kanssa viiniä pari viikkoa."
Sami tuijotti siskoaan typertyneenä, kunnes älysi halata tätä. Olivathan he nähneet paljonkin viime vuosina, mutta lähinnä vain perhejuhlien aikaa vanhempiensa luona. Silloin piti pönöttää kraka kaulassa pöydässä, kehua isän valitsemaa viiniä (vaikka se maistuisikin hyönteiskarkotteelta) ja käskeä lapsia maistamaan kaikkea. Tai ehkä siitä huomauttelun aikakaudesta oli jo päästy.
"Miten sait lomaa?" Sami ihmetteli.
"Enhän mä nyt oo ollu edes töissä, kun alotan elokuussa osastonjohtajana. Antaapa kaikki vastavalmistuneet köyhät tekee kesän töitä, meillä vanhoilla on muutaki tekemistä."
"Vanha! Sä?" Liirin otsalle ilmestyi syviä ihmetyksen ryppyjä.
"Niin. Me ollaan vanhoja."
"Älä höpise, ethän sä oo edes neljäkymmentä."
"No kyllä mulle ikivanha olo tulee ku katon noita!" Anne julisti ja viittasi rannalle, jossa Onni ja Ronja väsäsivät hiekkalinnaa viskoen santaa toistensa päälle ja varsinkin hiuksiin.
"Nekö viihtyy vieläkin toistensa seurassa?"
*
Samilla oli niin paljon sanottavaa Liirille, ettei hän osannut lainkaan muodostaa ajatuksista sanoja, saati sitten ääneen lausuttuja rimssuja. Tämä onnellisuus tuntui liian suurelta samalla lailla kuin nuorena: silloin hän oli ollut ihmeissään ihastuksen voimallisuudesta, nyt puolestaan koko ympäröivän maailman rauhasta, täydellisyydestä ja hyvyydestä. Oliko tämä sitä, että he olivat päässeet hetkeksi Milasta eroon? Eihän niin olisi saanut ajatella, mutta ei Sami voinut mitenkään sanoa kaipaavansa tyttöä. Koko perhe hymyili nyt vapautuneesti, kun ei tarvinnut pelätä, milloin ja kenet seuraava ilkeä kommentti lävistää.
"Älä nyt näytä noin huolestuneelta!" Liirkö luuli, että Samin neutraali ilme johtui murheista? Vielä mitä! Sami syöksähti miehensä syliin.
"Pöljä, mähän olen... onnellinen!"
"Onko se... se on tosiaan niin vaikeaa tajuta. Ja sanoa." Liir ymmärsi. Niinhän se oli. Tarvittiin niin paljon hyviä asioita, että huomasi, etteivät asiat enää voisi olla paremmin.
"Haittaakohan niitä junnuja-"
"Hyi mikä sana", Sami heitti epäolennaisen välihuomatuksen, jonka tiesi ärsyttävän Liiriä. Ihan pikkuisen vain.
"Että ne on samassa huoneessa."
"Miksi haittais?"
"Niin no ei Ronjaa ainakaan vaivaa koskaan mikään. Se pärjää kyllä. Mutta Onnilla saattaa keittää ehkä."
"No eikä. Mutta ainakaan niillä ei ole näin hauskaa", Samin kasvot leijuivat yhtäkkiä aivan Liirin silmien edessä. Liir katseli harmaisiin, suuriin peileihin, eikä nähnyt ryppyjä niiden ympärillä. Harmaako tylsä? Ei varmasti missään värissä ole niin paljon vaihteluita kuin siinä; vuorokaudenajat ja mielentilat vaihtoivat Samin silmien väritystä samaan tapaan kuin kameleontti. Vakaa kuin graniitti, pehmeä kuin pilvet, vakava kuin syksyisen järven jähmeä pinta, sitä hänen Saminsa oli.
*
"No niin, ne laittoi oven lukkoon", Onni ilmoitti. Ronja ei irrottanut katsetta peilikuvastaan, mutta hymähti kuitenkin:
"Hyvä. Tai emmä kyllä sitä haluu ajatella."
"Nehän on ihan..."
"Sulosia? Voi Onni, etkö sä vieläkään uskalla sanoa sulonen. Tai ihana!"
"Voi että minun ihana söpö pupupallero pulle-" Onni tukki Ronjan taukoamattoman lässytysräpätyksen omalla suullaan. Ronja näykkäisi kostoksi Onnin huulta sen verran kipeästi, että Onni lähes uikahti. Kauhea nainen!
Onni pukkasi Ronjan matalalle sängylle ja he kaatuivat niin kovaa, että patjan jouset vingahtivat. Onni pälyili ensin hädissään ovelle, mutta nähdessään Ronjan pyörittelevän silmiään huvittuneesti hän jatkoi tytön puheen estämistä. Saattoivatpa hänen kätensä hieman vaellellakin...
Voi miten Onni halusi Ronjaa, voi miten Ronja halusi Onnia. He olivat suudelleet toisiaan salaa koulumatkalla ja kähmineet kaupungin toisella puolella ostoskeskuksessa jo ihan tarpeeksi kauan. Piilottelu alkoi jo kyllästyttää, eivätkä he pystyneet saamaan tarpeeksi toisistaan vain satunnaisilla, vainoharhaisen vilkuilun täyttämillä varastetuilla hetkillä.
"Psh, joku tulee!" Ronja sähähti, mutta pussasi Onnia vielä muutaman sekunnin. Sitten hän ponkaisi ylös, suoristeli mekkoaan ja hymyili säteilevän viattomasti Annelle, joka pyyhälsi sisään ja pyysi heitä pelaamaan korttia. Liiristä ja Samista ei ollut kuulemma mihinkään, ne vain kuhertelivat kahdestaan kuin vastarakastuneet teinit.
Pah, Ronja ajatteli, niillä kääkillä ei ollut tästä huumasta tietoakaan.
*
"Kato nyt tota!" Ronja henkäili. Meri oli tyyntynyt kokonaan, vain mainingit kohahtivat muutaman sekunnin välein rantahiekkaan. Ronja ei ollut koskaan nähnyt niin kirkasta taivasta ja ilma, sekin henki lämpöä jo nyt aamulla. Tai no aamu ja aamu, he olivat heränneet vasta kymmeneltä. Aurinkokin oli kiipinyt jo korkealle.
"Ai onko kaunista?"
"No on!"
"Niin on", Onni myönsi, "tässä", hän suuteli Ronja niskaa, "ja tässä", huulia.
"Tyhmä", Ronja kiljahti kun Onni nosti hänet käsivarsilleen kuin pikkulapsen, "et sä jaksa."
"Sä oot ihan laiha."
"No niin oot säki."
"Shh, hiljaa nyt, pilaat elämäni romanttisimman hetken."
He katsoivat merta, mutta pian Onnin lihakset alkoivat täristä. Hän ei halunnut vain särkeä tätä lumousta ja palauttaa Ronjaa maahan, vaan raahautui takaisin makkariin ja laski tytön hellästi sängylle. Hauikset huusivat hoosiannaa, mutta onneksi jotkin typerät rakkaushormonit estivät niitä jomottamasta.
Sisällä olisi muuten ollut viileämpää kuin terassillta, mutta Onnin vartalo lämmitti Ronjaa. He kiskoivat vaatteita päältään itse ja toisen avustamana, ne putoilivat lattialle ja Onni lähes kompastui Ronjan mekon olkaimiin.
Aamu oli hyvää aikaa, se oli kuin kokonaan uusi todellisuus. Onnin silmäripset olivat vielä hieman haukotuskyyneleistä kosteat. Pojan unisuus lähes maistui, mutta Ronja heräsi hetki hetkeltä enemmän. Sydän pamppaili niin kovaa, että tuntui kuin se yrittäisi loikkia kurkkuun asti ja suusta ulos. Kyllä, Onni, sinä osaat, löydä nyt ne liivien hakaset!
Yllättävän nopeaa ja helppoa, Ronja ajatteli. Eivät he jaksaneet lopulta edes kierähtää sängylle, viileä laattalattia riitti. Tätäkö hän oli stressannut ja vähän pelännyt, sehän tuntui vain mukavalta-
"Mitä täällä tapahtuu!"
Onnin silmät levisivät niin valtaviksi ja valkeiksi, että Ronja luuli hänen saaneen jonkin kohtauksen tai sitten uskomattoman orgasmin. Vaikka ei hän takuulla niin hyvä saattanut olla.
Ei helvetti, hehän olivat alasti. Ja Onnilla seisoi.
"Ei voi olla totta!"
"Isi, me-"
"Saatana."
"Ei me..." ei me mitä? Ei Ronja voisi keksiä mitään, mikä parantaisi tilannetta. Siispä hän - varmaan ensimmäistä kertaa elämässään - sulki suunsa eikä ladellut turhanpäiväisyyksiä tai lohkaissut jotain tyhmää vitsiä. Sami tuijotti heitä vihaisena, kunnes käänsi katseensa. Ehkä isä ei kestänyt katsella alastomuutta, ehkä hän yritti kieltää totuutta. Ronjalla ei pätkääkään kiinnostanut, mitä isä ajatteli, hän oli huolissaan vain siitä, miten heille kävisi.
Sami pyörähti ympäri ja liukeni huoneesta toljotettuaan aivan liian pitkältä tuntuneen tovin. Ronja ei uskaltanut katsoa Onnia, kauhu risteili hänen päässään. Oliko tämä nyt kaiken loppu? Pakotettaisiinko heidät erilleen? Vai pakenisivatko he kotoa? Mitä kaikki ajattelisivat? Tämähän oli sairasta, he olivat vain tuudittaneet itsensä toiseen uskoon. Veli ja sisko, hyi.
"Älä pelkää", Onni kuiskasi niin tärisevällä äänellä, että ei siitä voinut kuin huolestua lisää.
*
"Säkö oot TÄÄLLÄ! Koko päivän hain ja hain ja Anne sano että menit jonnekin ja-"
"Shh, Sami, miks sä säksätät niinku Ronja?"
"Älä ees puhu siitä!"
"Mistä?"
"Tytöstä!"
"Rauhotu, tuu vaikka viereen."
"Ylös siitä nyt!"
"Mikä sulla on?" Liir uteli. Hän ei ollut koskaan nähnyt Samia noin suunniltaan. Ei edes silloin, kun he kuulivat Milan olevan psykopaatti ja kyvytön myötätuntoon.
"Voi luoja... tai ehkä mun uskontopohjan mukaan enemmän saatana..."
"Kulta", täh, nimittikö Liir joskus miestään noin hellästi, "Milako?"
"Ei kun Ronja ja Onni! Pani! Lattialla! Lapset vie vielä multa järjen, tein kaikkeni ja silti niistä tuli kaikista sairaita!"
"Siis mitä?" Liir ei voinut uskoa korviaan. Samin otsa rypistyi vielä lisää ja suupielet venähtivät kerrassaan surullisesti alas.
"Menin käskemään niitä syömään. Siellä oli ihan hiljaista, ajattelin ettei ne ole siellä, avasin oven ja... siellä ne... pani."
"Ei voi olla totta. Eikä me olla huomattu mitään." Tältä tuntuisi varmaan, jos lyötäisiin pesäpallomailalla päähän. Täysiä. Jonkinlainen paineaalto humahti Liirin läpi. Niin tietysti! He olivat olleet täysiä idiootteja. Nyt Liir muisti sen susimaisen, ahneen virneen, joka oli levinnyt Onnin korvasta korvaan, kun hän oli päässyt siskonsa kanssa samaan huoneeseen.
"Tämä selittää kaikki ne muka kirjastossa käynnit ja uudet harrastukset. Näytelmäkerhot. Se oli kaikki paskaa! Ne valehteli järjestelmällisesti koko ajan."
"Kuinka kauan?"
"En mä tiiä. Joskus syksyllähän Onnilla oli se tyttö, mikäs sen nimi oli, no kuitenki. Vittu!" Sami kirosi. Liirin suu mollotti auki, mutta sieltä ei löytynyt sanaakaan sanottavaksi, joten Sami ajatteli taas ääneen.
"Mä en taho vielä vaariksi! Ei ne kuitenkaan osaa mitään ehkäisyjuttujakaan. Ja mitä kaikki ajattelee?"
"Shh, kuuntele nyt itsees. Se oli sun pelko: mitä kaikki ajattelee? Ja lopulta sillä ei ollut mitään väliä. Enemmän sulle oli haittaa siitä, ettet antanu itelles lupaa rakastaa. Eihän ne mitään sisaruksia ole, sattumalta vaan samojen ihmisten kasvattamia. Ne olis saattanu rakastua joka tapauksessa."
"Miten sä osaat suhtautua noin?" Sami tivasi surkeana.
"Mieti nyt meitä. Ei me voida marssia niiden luo ja sanoa, että te ette saa rakastaa. Äiti ei hyväksy homoutta vieläkään, mutta silti mä oon mitä oon. Jos me ei hyväksytä niitä nyt, niin ne vaan jättää meidät. Mä tiiän. Niinhän mäki tein."
Samin silmien matta musta muuttui pikku hiljaa kiiltäväksi kuin se tuikkisi yötaivaan tähtien valoa. Liir ei nähnyt kunnolla, piru ikänäön periköön, mutta enemmänkin tunsi, miten Samin kasvojen uurteet silenivät ja kurttu silmien välissä loiveni. Sami hengitti viimein.
"Ehkä mä vaan säikähdin. Se tuli niin yllätyksenä."
"Onhan tässä oikeitaki huolenaiheita. Esimerkiks se, miten Mila suhtautuu. Mutta ei se oo tämän ajan murhe."
"Nii. Mutta oikeestaan... en mä osais kuvitella parempaa Onnille. Ronja on aina saanu pojan parhaat piirteet esiin. Ronja kyllä pärjäis kenen kanssa vaan, mutta ehkä silläki on hyvä olla joku jarru."
"No niin. Huomaat, että kaikki järjestyy."
"Meneeköhän ne ihan punaseksi, jos mä kysyn käyttikö ne kortsua?"
"Älä nyt kiusaa raukkoja."
"Kiusaan! Ne meinas saaha mulle halvauksen! Tai sydänkohtauksen. Tai aivoverenvuodon, minkä vaan! Ei tuollasia pommeja saa herkille ihmisille virittää."
"Vooi", Liir taputti hellästi miehensä selkää. Kovin tasaisesti tuntui Samin sydän vieläkin lyövän.
*
Onni mulkoili tennareidensa kärkiä ja huolimattomasti lomitettuja nauhoja. Hän ei uskaltanut nosta katsettaan Ronjaan tai edes vilkaista tämän sileitä, ruskettuneita sääriä, joku vielä huomaisi. Vaikka eihän sillä enää mitään väliä ollut.
Anne ja Ronja olivat lähteneet päiväksi isän kanssa sattuneen välikohtauksen jälkeen muutaman kilometrin päähän isommalle rannalle, ja Onni oli jäänyt yksin. Ei vanhempiakaan ollut näkynyt missään. Hän oli vain poukkoillut hermostuneena riippumaton ja aurinkotuolin väliä, polttanut nenänsä eikä ollut jaksanut keskittyä edes kirjan lukemiseen, se oli jo harvinaista.
"Eiköhän meidän pitäs vähän puhua." Onni säpsähti: missä välissä eno oli hiippaillut noin lähelle? Hän analysoi miehen äänensävyä jopa selvästi ylitulkiten, mutta siitä ei irronnut kerrassaan mitään erityistä. Ei mitään kolkkoa, järkyttynyttä tai aavistuksen viileää. Eno oli yhtä etäisen lämmin kuin aina ennenkin.
Vanhempien huolestuneet ilmeet lähes naurattivat Ronjaa. Siinä he istua nököttivät kaikki punaisen, lasisen design-pöydän äärellä ja mittailivat toisiaan katseillaan. Ei typerää läppää, ei hermostunutta hihitystä, ei haukotteluja, ei ällöttävän söpöjä rakkaudenosoituksia. Tämä oli niin kummallinen tilanne heidän perheessään, ettei sitä oikein edes tajunnut todeksi.
Hassua, miten rakkaus näytti olevan niin kauhea asia.
"No, pitääkö meidän nyt sitten olla pahoillaan?" Ronja uteli kyllästyttyään vaivaantuneeseen tuppisuuna kököttämiseen. Onnin suu aukesi hämmästyksestä: miten Ronja uskalsi.
"Tiiän, että se oli väärin-" Onni valitsi paljon nöyristelevämmän linjan.
"Onni, ei se ollut väärin. Olettehan te kyllä aika nuoria vielä... siihen..." Samin posket helahtivat hiukan punertaviksi.
"Anteeksi, että reagoin niin huonosti. Taidettiin säikähtää kaikki...", Sami yritti hymyillä, mutta suupielet nykivät.
"Me juteltiin tästä Samin kans, eikä meillä ole mitään oikeuttaa estää teitä. Ei se meidänkään suhde mikään kaikista tavallisin oo ollu", Liir jatkoi siitä, mihin hänen miehensä verbaalinen tie tyssäsi.
"Niin. Eli onnea ja olkaa varovaisia!"
"Kiitos!" Onni henkäisi, eivätkä Liir ja Sami olleet koskaan nähneet häntä niin tyytyväisen ja, no, nimensä mukaisen näköisenä.
Hän ja Ronja... se jatkuisi. Onni oli koko päivän pelännyt, uskaltaisiko hän vastustaa vanhempiaan ja valita Ronjan perheen sijaan, mutta sitä valintaa ei ollut tarvinnut tehdä. Hän oli ylireagoinut, niin kuin aina, mutta niin oli kyllä isäkin. Jessus, miten he olivat säikähtäneet isin äkillistä vihaa aamulla! Mutta olihan se nyt ollut noloin ja inhottavin kuviteltavissa oleva tilanne, jäädä sillä lailla rysän päältä kiinni. Olipahan ollut melkoinen eka kerta.
"Entä Mila?" Ronja kysyi.
"Niin", Onni säesti aivan turhaan.
"Se onkin... vaikeaa. Ehkä on parempi, että se ei sais tietää. Se voi tulla mustasukkaiseksi, niin kuin sillon lapsena. Jospa vaikka alotatte 'uuden harrastuksen' tai jonkun projektin, että olette vähän enemmän poissa kotoa. Tiiän, että se on epäreilua ja hankalaa, mutta ihan teidän oman turvallisuuden takia. Kohtahan te jo muutatte pois kotoa, voi kauhea!" Sami tunteili.
"Kiitos, isi!" Ronjan pelko vaihtui huojennukseksi, tärinä innostukseksi. Heillä oli tulevaisuus! Tietysti vanhemmat ymmärsivät! Hetken Ronjasta tuntui pahalta, kun hän mietti, miten paljon kivisempi tie onneen Liirillä ja Samilla olikaan varmasti ollut, mutta hienosti oli sekin kamppailu päättynyt.
"Noh, miten me voitais teitä estää? Teette miten haluatte. Mutta mä sitten en halua vaariksi ennen viittäkymppiä! Pidätte siitä kanssa sitten huolen."
"Mikäs perhekokous täällä on? En kai mä häiritse?"
"Saako tädille kertoa?" Ronja kysyi.
"Teidän asiahan se on."
"Sä oot loukussa täällä kahen pariskunnan kanssa!" Ronja kiljahti ilosta.
"Ohoh. Sori että tämä mun ja Onnin juttu nyt tuli teille vähän yllätyksenä, ollaanhan me lähisukua ja ikäeroakin löytyy", Anne kiusasi, "mutta äh, vitsi vitsinä, onnea teille!"
"Mutta mieti, Ronja, tosissaan kenelle kerrot. Ei teidän kavereidenkaan välttämättä tarvi tietää."
"En mä nyt ihan vajaa ole. Eikä ole pelkoa, että kukaan kertos Milalle, kuka sille nyt puhuu vapaaehtosesti?"
"Olihan päivä", Sami huokaisi, kun Anne ja nuoripari olivat häipyneet yläkertaan pelaamaan taas pokeria.
"Nyt kun miettii, niin oltiinhan me tosi tyhmiä. Ne oli aina kahestaan poissa tai jomman kumman huoneessa ihan hiljaa. Muka yhessä läksyjä... ja Ronja käytti aina Onnin vaatteita."
"No mutta onhan se aina käyttäny."
"Niin, no. Minusta tilanne kaipaa viiniä."
"Ja kakkua."
"Ja suklaata."
"Vaan meille."
Kummallista, Sami ajatteli suudellessaan Liiriä, lääpin nyt yhtä aikaa sekä miestäni että poikani appiukkoa. Ja tyttäreni. Kuinka kummaa on kaikkialla!
*
He jaksoivat hissutella kesän ja syksyn, koska silloin vielä pystyi lähtemään ulos. Syödä jäätelöä puistossa, kuherrella elokuvissa, kävellä ympäriinsä käsi kädessä. Mutta talvi varasti varovaisuuden. Olihan isossa talossa piilopaikkoja, ja Milakin huiteli yleensä omilla teillään (ketään ei kiinnostanut, mitä ne olivat). He oppivat pidättelemään hengitystään kriittisillä hetkillä ja irrottivat jopa kummankin sängyn seinästä, etteivät liikkuvat jalat kitisisi rasituksen alla.
Jokainen kaapattavissa oleva hetki käytettiin hyväksi. Nopea suihku yhdessä aamulla tai se hetki, kun vanhemmat lähtivät yhdessä kauppaan. Onni ja Ronja olivat kasvaneet yhteen, mutta nyt he sulautuivat todella yhdeksi. He ajattelivat itsestään Ronnina, yhtenä täytenä henkilönä. He eivät pystyneet olemaan päivääkään erillään toisistaan. Yliopistohaun jo mentyä he alkoivat toden teolla etsiä asuntoa. Heidän olisi varmaan lähdettävä Ruusulaaksosta, että he saisivat todella uuden alun. Kukaan ei tietäisi, että he olivat olleet ennen sisko ja veli.
Ronja tiesi, että heidän pitäisi kertoa suunnitelmistaan vanhemmille. Sehän olisi vain reilua. Isi varmaankin tulisi surulliseksi kuullessaan, miten kauas he aikoivat muuttaa, mutta olivathan he loikoilleet kotona jo yhdeksäntoista vuotta. Ja isi kyllä tiesi heidän pärjäävän, olihan heillä toisensa.
Siitä yhdestä jutusta Ronja ei kyllä ollut kertonut Onnillekaan.
"Mitäs kokkaat?"
"Leivon, kulta, niiden ero opetettiin jo seiskalla."
"No leivot sitten. Miksi oot noin äkänen?"
"Enhän mä oo- no okei, oon vähän. Hermostuttaa vaan. Yritän lepytellä porukat pannarilla, että ne ei järkyty uutisista."
"Kyllähän ne tietää, ettei me voida tänne jäädä. Sitä paitsi ne on varmasti ylpeitä meistä."
"Mutta Onni, mäkään en oo ihan varma siitä. Entä jos me ei päästä sisään? Entä jos sä et saakaan lykkäystä?"
"Kyllä saan. Ja jos mä en pääse ni tuun sulle henkilökohtaseksi hovimestariksi. Teen aamupalaa sänkyyn."
"Älä höpötä."
"Millon sä oot epäonnistunu missään? Tai mä? Hyvin se menee."
"Mutta kun.." Ronja ei uskaltanut kertoa, ei kerta kaikkiaan. Hän tiesi, että Onni murehti ja huolehti paljon enemmän kuin miltä vaikutti. Ehkä hän oli vain kuvitellut koko jutun. Ei kannattanut sanoa vielä mitään, kun ei ollut varma.
"Mutta pannari on kyllä aina hyvä idea", Onni myönsi.
"Ehkä se nyt onnistuu vähän paremmin", Ronja muisteli edellistä yritystään, betoninkovaa ja yhtä harmaata levyä.
"Kyy-yllä." Silitys selkään.
"Opetellaan sitte uudessa kodissa laittamaan kunnolla ruokaa."
"Uudessa? Mikäs tässä on vialla?" Milan ääni säikäytti Ronjan. Miten se osasikin liikkua portaat noin hiljaa! Vai oliko se paska vakoillut kylppärissä tai muussa sopimattomassa paikassa?
"Mitä sä täällä meidän kuolevaisten parissa teet?" Ronja naurahti.
"No en tiiä, ei teidän lässytystä kestä kukaan. Voi hellanlettas, kun on suloiset ja suuret suunnitelmat! Te ootte kyllä niin tyhmiä. Ei ne koskaan toteudu."
"Et sä voi estää", Ronja lähes lipsautti hänen ja Onnin huonosti pidetyn salaisuuden, joka kuitenkin näytti menneen täydestä Milaan.
"Mitä? Ai teitä elämästä happily ever after?"
Iso, jäinen möntti muljahti Ronjan vatsaan.
"Luulitteko tosissaan, etten mä huomais? Että olisin jotenki rajottunu idiootti, joka ei tajua muita ihmisiä? Te ootte aina aliarvioinu mua, pitäny jotenkin jälkeenjääneenä. Ei psykopaatti tai sosiopaatti sitä tarkota. En mä oo mitenkään vammanen. Itse asiassa oon keskivartoa huomattavasti älykkäämpi, eikä mitkään tunteet hidasta mun päättelykykyä niinku teillä."
Onni ei kuullut ollenkaan vaalean siskonsa sanoja, hän vain tuijotti tämän käteensä puristamaa keittiöveistä. Helvetin terävää sellaista, hän oli itse teroittanut ne eilen illalla. Heillä oli pitänyt olla tänään paistia ruokana. Milan vartalo oli aivan rento, kuin hän olisi pidellyt kädessään voileipää eikä kaksikymmentäsenttistä terää.
Mila nosti veitsen ja katseli sitä hellästi. Sellaista ilmettä Onni ei ollut koskaan hänellä nähnyt. Onnia oksetti, hän otti vaistomaisesti askeleen kohti Ronjaa. Suojellakseen?
"Voi, oonko mä jotenki ikävä tämän puukon kanssa? Te ette tiiä huonosta ja epäreilustä käytöksestä mitään. Ootte syrjiny mua siitä asti, kun opitte mönkimään lattialla - mä kävelin jo sillon - ja nyt ootte muuttamassa kahestaan poiski."
"M-miten sä tiiät?" Miten Ronja uskalsi edes sanoa jotain?
"Ha, salaisuus. Muka. Te ootte ollu yhessä siitä asti, kun Onni jätti Kean. Te ootte pahoja ihmisiä, kiusaajia, enkä mä. Tämä on vaan ihan oikein..." Mila kohotti veistään.
"Ei, älä!" Ronja huudahti, "me voidaan selvittää tää puhumalla! Oon tosi pahoillani!"
"Etkä ole. Sä oot aina pitäny mua kummajaisena. Ehkä vähän pelänny. Sillon, kun meillä oli ne leikit yöllä..." Mila nautti pelosta siskonsa kasvoilla. Hän kontrolloi tilannetta täydellisesti. Absoluuttinen valta, mikä uskomaton tunne!
"Pyydän anteeksi! Tutustutaan toisiimme-"
"Pöh, älä puhu paskaa. En mä susta välitä. Olet tekotäydellinen vittupää, jolle kaikki on aina niiiiin söpöä ja ihanaa ja kivaa. Oot surkea. Onnin mä oon aina halunnu. Väistä nyt, niin sulle ei käy mitään. Saat kunnian kattoa, mitä Onnille käy."
Ronja ei liikahtanutkaan, vaan toivoi, että Onni ehtisi pakenemaan. Kävihän Onni monta kertaa viikossa lenkillä, kyllä jalan pitäisi nousta. Hassua, miten hän pystyi vieläkin hymyilemään ajatukselle hikoilevasta Onnista kollareissa ja t-paidassa. Hänen kultansa.
Mila ei ilmeisesti kestänyt siskonsa kasvoilla häivähtävää autuasta hymyä, vaan survaisi tätä kylkeen. Tajusipa viimein väistää.
"Ei, Mila, ei, MITÄ SÄ TEIT RONJALLE!"
"Vähemmän mitä sulle teen."
Sohva. Onni oli peruuttanut sohvaan eikä oviaukkoon. Voi hyvä luoja. Mila oli jo aivan vieressä, Milan silmät kiilsivät - ne olisivat olleet kauniit silmät ilman sitä yliluonnollista paloa - veitsi oli pitkä. Adrenaliini terävöitti aistit, huone näytti kulmikkaalta ja kirkkaalta. Onni yritti syöksähtää lattialle, Mila oli nopeampi - miten hänestä olikin tullut niin vikkelä...
Onni lakkasi laskemasta iskuja tajutessaan, että niitä oli jo tarpeeksi, niitä oli liikaa. Ei kannattanut yrittää käpertyä kerälle, hän ei enää jaksanut sitä, se kulutti turhaan voimia. Turhaanhan kaikki enää oli.
"Onni, kuuletko, soitan apua, sä jaksat!"
Onni kuuli kyllä, muttei pystynyt vastaamaan. Hän yritti, mutta aivan kuin ääni olisi kuplinut ulos hänestä. Lämpimat norot, ehkä virrat, Onni ei tiennyt, hän ei pystynyt katsomaan... ne valuivat paksun hupparin alla kastellen hänen selkänsä märäksi. Miten veri saattoi olla niin lämmintä, vaikka hänellä oli niin kylmä? Hän yritti vetää henkeä, mutta viiltävä kipu pysäytti aikeet ja hengenveto vaihtui tukahtuneeksi kakomiseksi. Silmät eivät auenneet, Ronjan käsi tuntui kaukaiselta ja epäolennaiselta, kuten Ronjakin. Ääni käski hengittää, mutta yrittäminen sattui, miksi yrittää? Kipu haipui pois.
_____________________________________________________________________
Eihän Suulilla nyt hyvänen aika voi onni (Onni?) kestää. Palautetta toivoisin mitä nöyrimmin tästäkin osasesta :)
PS
Onni näyttää kaikesta huolimatta sittenkin tykkäävän toisestaankin siskostaan sillä lailla. No huhhuh!
PPS tarkkasilmäiset huomaa, miten tahattoman koominen juttu Samin boksereissa lukee ;)
