Hei! Anteeksi, kun kesti, mutta tällä kertaa ei ollut minun syy :D tai no periaatteessa oli, mitäs omistan näin huonon koneen. Ihan kaikki on temppuillut: Sims, Fraps, koko Windows… you name it.
_____________________________________________________________________
”Huh, ne kaljakärryt laivoilla pitäs lailla kieltää. Ihmiset käyttäytyy tuolla ku elukat!” Liir puuskahti heti, kun pääsi hotellihuoneen oven paremmalle puolelle.
”Sulla harmittaa vaan koska et ite ole saanu vielä tuoppiakaan”, Leevi virnisti. Kun Liir ei vastannut hänen leveään hymyynsä, Leevi päätti pakottaa poikaystävänsä huulet ylöspäin.
”IääääÄÄÄH!” Liir kirkaisi, kun Leevi tanssitti sormiaan hänen kylkiään pitkin kohti takapuolta.
”Joko pääsit traumoistas eroon?”
”Älä-enää-kutita, mä anelen jooko-” anelu kuulosti kylläkin enemmän kunnon hekotukselta. Leevi nosti kulmiaan kiusoittelevasti.
”Eiköhän unoheta tänään Ruusulaakso ja koko Suomi. Mitä kaikkea me voidaan tehdä! Ihan mitä vaan”, haaveili Leevi, ”käydään syömässä ja parilla ihan aluksi, vai?”
”Tai mennään saman tien tuohon Superalkoon ja ostetaan se tyhjäksi.”
”Liir, abiristeily meni jo. Vuosikausia sitten.”
”Tai sitten ollaan vaan kahdestaan. Tilataan skumppaa-”
”Ei kun oikeeta samppanjaa-”
”No ihan miten vaan, no siis kuitenkin. Tänne huoneeseen. Mä juotan sitä sulle samalla kun” Leevi vinkkasi paljontarkoittavasti silmäänsä, ”ja aamulla käydään hieronnassa ku yö on niin rankkaa työtä!”
”Mikä tuo ääni on?” Liir kysyi keskeyttäen julmasti Leevin haaveilun.
”Lankapuhelin, herra insinööri”, Leevi huokaisi.
”No ei olettais että missään enää on sellasia”, Liir melkein hermostui, ”mä vastaan, vaikka tuskin se meille on. Ne varmaan vaan testaa, toimiiko tollaset vanhat paskat enää.”
”Hello, Oliver Suula speaking”. Liiristä tuntui oudolta puhua englantia virossa, mutta ei hän kyllä viroa osannut paria sanaa enempää. Tai oikeastaan yhtä: Viruvalge. Juoppo mikä juoppo.
”Ruusulaakson sairaalan ensivasteyksiköstä päivää. Onko sisaresi kolmekymppinen, hoikka ja tumma?”
”K-kyllä.” Liirin vatsassa muljahti ikävästi.
”Sinun nimesi oli hänen puhelimessaan ICE-numerona. In case of emergency”, mies puhelimessa sönkkäsi oikeaa räikkös-englantia.
”On sattunut onnettomuus.”
Liir kuunteli ensiapumiehen kertomusta niin rauhallisesti, että se yllätti hänet itsensäkin. Kaikki kuulosti niin valheelliselta – totta kai se oli valetta. Jotain unta. Sansa oli niin vahva, ettei hän mitenkään voinut joutua onnettomuuteen. Tai jos joutui, niin johonkin ihan pikkuiseen ja selviäisi aivan varmasti. Sansa oli niin ärsyttävän täynnä elämää, ettei mikään voinut satuttaa häntä.
Liirin polvet notkahtivat vasta sitten, kun mies kertoi, mitä Sansalle ja tämän miehelle oli tapahtunut. Rekka. Nokkakolari rekan kanssa moottoritiellä. Liirin aivot tekivät salamannopeita laskelmia, ja laskutaitoihinsa Liir kyllä luotti.
Laskutaito sanoi, ettei sellaisesta törmäyksestä voi selvitä hengissä.
”Mä soitan taksin. Lähden seuraavalla pikalautalla takas Suomeen”, Liir sanoi. Hänen äänensä oli täysin väritön, mutta vakaa. Mistä lähtien hän olikin osannut olla näin rauhallinen? Niin no, eihän se voinut olla totta.
”Tää ei taida olla vitsi?” Leevikin vakavoitui.
”Toivon että olis.”
”Sä et onneks joudu lähtemään yksin.” Aivan pikkuruinen hymy valaisi Leevin kasvot. Leevi veti takin takaisin päälleen, heitti juuri sängyn alle tunkemansa laukun olalleen ja avasi Liirille oven.
* * *
Sairaala olikin paljon suurempi kuin Liir muisti. Hän oli ollut täällä viimeksi 18-vuotiaana tikattavana jonkin sekavan illan jälkeen. Siihen taisi liittyä Barossa, huippuunsa viritetty mopo sekä skeittilauta. Nyt hänen piti kuitenkin löytää traumaosasto, ei vähäpätöisten pikkunirhaumien poliklinikka. Liir kysyi apua kolmelta eri neuvontapisteeltä, ja lopulta hän näki tutun, hieman kumaran hahmon nuokkumassa penkillä.
”Isä”, Liir sanoi pehmeän varovasti, ettei isä hätkähtäisi hereille puoliunestaan liian nopeasti.
”Mmh.”
”Anteeksi että kesti. Mä-mä olin Tallinnassa ja lähdin heti takaisin.”
Tomas vain katsoi Liiriä surullisesti, mutta rakastavasti.
”Hyvä kun tulit kuitenkin. Tiesin, että tulet”, isä kampeutui tuolista halaamaan poikaansa. Liiriä hirvitti tämä tietämättömyyden kupla: hän ei ollut kuunnellut ensivastemiehen sanoja tarkkaan eikä tiennyt tilanteesta muuta kuin sen vakavuuden.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Tomas alkoi sortumisen partaalla tasapainottelevalla äänellä; sellaisella, jota Liir ei olisi koskaan uskonut isänsä käyttävän:
”Kim kuoli heti. Kuulemma kivuton lähtö. Lapset olivat meillä, ei onneksi siinä autossa. Mutta meidän Sansa… toivoa on, mutta vähän. Äitisi on nyt Sansan luona tai puhumassa lääkärien kanssa.”
”Sitä… ei vaan usko. Mä en tajua, että tämä voi tapahtua. Ei Sansalle”, Liir lateli tyhjiä sanoja suojatakseen itseään Tomasin viestiltä.
”Mitä SINÄ täällä teet!” Lumin ääni oli kylmä kuin hiilihappojää. Liir ponnahti isänsä halauksesta ja astui taaksepäin niin monta askelta, että lähes kompastui pöytään.
”Tai miksi olet täällä vasta nyt! Etkö sä edes tämän vertaa välitä…”
”Äiti, tulin heti kun pystyin. Olin ulkomailla. Enkä voi mitenkään tietää etukäteen, millon-”
”Törkeää”, Lumi tuhahti.
”Totta kai mä haluan olla Sansan ja teidän tukena. Jopa sinun”, Liir tiuskahti äidilleen.
”No en kyllä uskois.”
”Äiti. Voidaanko kerrankin olla ihmisiksi, edes Sansan takia?”
Lumi kääntyi pois, kun kuuli Sansan nimen jo toistamiseen Liirin huulilta.
”Mikä tilanne on?”
”Ei mikään.”
”Lumi, tämä on kaikille vaikeaa, mutta meidän pitää tietää”, Tomaskin kehotti vaimoaan arasti.
”Sydänpysäys. Elvytys ei auttanut. Kuolinaika 03.40.”
Huoneen uninen ilma muuttui typeksi. Liir yritti hengittää, muttei pystynyt. Vesi valui hänen silmistään, kuumat kyyneleet kastelivat koko kasvot. Hän näki kuvasarjoja päässään kuin nopeutetussa elokuvassa: hän ja Sansa kesällä uimarannalla. Sansalla oli ollut ruskea uimapuku, ja muut lapset luulivat hänen olevan alasti. Koulun aloitus, kun Sansa piti Liiriä kädestä kiinni niin pitkään, kunnes koulu näkyi, sitten hän ei enää kehdannut. Sansa – mikä ihme se olikaan ollut – ylioppilaslakki päässään. Sansa mainoksissa, lehdissä, catwalkeilla. Ja viimein Sansa raskaana – se vasta olikin tuntunut oudolta.
Se jäisi viimeiseksi kuvaksi.
”Mennään kotiin mun autolla. Yhdessä”, Liir ehdotti.
”Ei ikinä!” Lumi sai keskeytettyä nyyhkäyksensä, ”eikä se ole sun koti.”
”Eikö nyt olis tärkeää tukea ja olla yhessä?” Liir kysyi pöyristyneenä siitä, miten äiti pystyi vastaamaan tällaisella hetkellä hänelle noin. Jos Liir oli valmis antamaan anteeksi tässä ja nyt… miksi äidin piti tehdä siitäkin mahdotonta? Lumi oli juuri menettänyt toisen lapsensa, miksei hän halunnut takaisin toista?
”Mun molemmat lapset on kuolleet. Toinen tänään, toinen kymmenen vuotta sitten”, Lumi sanoi kylmästi ja nappasi Tomasin käden omaansa. Ja pian Liir oli yksin käsidesinhajuisessa huoneessa.
* * *
Kädet tärisivät hillittömästi, kun Liir yritti asetella takkapuita paremmin. Tulitikkuaskikin putosi ja tikut levisivät ympäri lattiaa. Liir noukki ne hitaasti yksitellen takaisin rasiaan, raapaisi yhden palamaan ja yritti vapisten saada liekin tarttumaan sytykkeisiin.
Tuli levisi kuin ihmeen kaupalla surkeasta sytyttämistekniikasta huolimatta, ja pian takassa rätisivät kunnon tulet. Liir laski kädet syliinsä, mutta tärinä ei loppunut. Liir ei pystynyt tekemään mitään, ei mitään. Jos hän yritti olla paikallaan, suru pääsi liian suureksi. Jos hän yritti tehdä jotain muuta, tärinä tai väsymys sai hänet luovuttamaan. Liir ei ollut nukkunut yöllä lainkaan, ei hänellä yötä ollut ollutkaan. Kun Liir lopulta oli ajanut sairaalalta kotiin, naapurin alakoululaislapset olivat jo pihalla solmimassa kengännauhojaan.
”Voinko tehdä mitään sun hyväksi?” Leevi oli ilmestynyt kuin tyhjästä nojatuolin taakse. Liir ei jaksanut edes kääntää päätään nähdäkseen tämän.
”Et kai, mutta kiitos.”
Miehet olivat kumpikin liikkumatta ja hiljaa, kuuntelivat vain liekkien rätinää ja hormin kevyttä ujellusta. Leevi katsoi, miten liekit nuolivat ahneesti puut ensin mustiksi, sitten hehkuvan punaisiksi ja lopulta tuhkaksi. Liirin katse kantoi kauas liekkien ohitse.
* * *
Sansan kuolema – miten absurdilta tuntuikaan yhdistää sisko kuolemaan – toi Liirille myös pienen välkähdyksen tulevaisuudesta, joka tuskin tulisi tapahtumaan. Mutta se voisi tapahtua. Liir katsoi takapihaa taas yhden huonosti nukutun yön jälkeen eikä tällä kertaa antanut suupieliensä valahtaa nyt jo tavallisiksi käyneisiin asemiinsa.
Takapihalle mahtuisi hyvin keinu, hiekkalaatikko ja iso läjä leluja. Siellä olisi varmasti tilaa kahdelle leikkivälle pikku tytölle, jotka olivat vain viikko sitten jääneet ilman vanhempia.
Liir ei ollut koskaan varsinaisesti rakastanut lapsia tai pitänyt niitä elämän tarkoituksena. Hänellä oli Leeviä ja omaa yritystä lukuun ottamatta kaikki maailman vapaus, ja lapset väistämättä kaventaisivat sitä melkoisesti. Mutta ymmärrys Sansan poismenosta oli tuonut mukanaan myös toisen oivalluksen: tuolla jossain, Liir ei todellakaan tiennyt missä, oli kaksi tyttövauvaa ilman vanhempia.
Hän ei ollut Sansalle mitään velkaa, Sansa oli ollut suurimman osan ajasta itsekäs, melkein narsistinen, julmuri, mutta jotenkin Liir tunsi olevansa velvollinen tekemään edes jotain Sansan lasten hyväksi. Olihan vauvoilla ollut aivan kauhea alku elämälle! Ensin he olivat osoittautuneet jonkun muun kuin Kimin jälkeläisiksi ja sitten rekka oli pyyhkäissyt ei-sittenkään-isän lisäksi vielä äidinkin pois elävien kirjoista. Sansan mukana oli mennyt tieto lasten biologisesta isästä.
Yhtäkkiä tyhjän takapihan näkeminen alkoi ahdistaa Liiriä. Mitä hän taas kuvitteli! Lumi ei ikinä antaisi Liirin saada tyttöjen huoltajuutta. Ja vaikka äiti ei voisikaan sitä estää, niin Leevi voisi.
Suhteen alkuaikoina Liir oli pitänyt Leevin riippumattomuudenkaipuusta. Leevi ei halunnut lemmikkejä, rekisteröityä parisuhdetta, kesämökkiä eikä mitään muutakaan lain nimessä pysyvää. Mihin he sellaisia tarvitsisivat, kaksi mihinkään sitoutumatonta miestä? Rakkaus pitäisi heidät yhdessä. Kaikista vähiten Leevi halusi lapsia. Sen asian suhteen Leevi oli ehdoton.
* * *
”Täällähän sä olet”, Leevi melkein hihkaisi. Liir ei ollut varsinaisesti vältellyt Leeviä, muttei etsiytynyt myöskään tämän seuraan. Liirin vain tarvitsi olla nyt yksin.
”Väsyttää, kun nukuin taas niin surkeasti.”
”Pitäisköhän sun hakea resepti unilääkkeisiin? Että tuo ei pahenis ja pääsisit joskus takaisin töihin. Ei tietenkään kiire ole”, Leevi lisäsi äkkiä.
”Ehkä. Mutta luulen, että tämä unettomuus johtuu siitä, että mä mietin niin paljon. Tässä on niin monta juttua, jotka jäi kesken… Sansalta. Muistathan, kun käytiin niissä ristiäisissä? Ne tytöt… kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Äiti ja isä on liian vanhoja ja mä tiedän, ettei ne aio ottaa niitä. Enkä mä haluais, että-”
”Yritätkö sä sanoa, että haluat elättää ne?”
”Se on yks vaihtoehto. Mä en kestä sitä ajatusta, että ne adoptoidaan toiselle puolelle maata eikä tytöt koskaan sais tuntea sukuaan.”
”Et sä ole mitään Sansalle velkaa. Etkä niille… lapsille”, Leevin ääni muuttui uhkaavan kylmäksi, ”Se on huono vaihtoehto. Sä et edes tiedä mitään lastenhoidosta, ei niitä meille päästettäis edes.”
”Ei sitä tiedä.”
”Tietää”, Leevi tokaisi ja lähti takaisin alakertaan, vaikka oli juuri valitellut väsymystään.
* * *
Liir aivan häkeltyi, kun näki isänsä keittiössä kotiin tultuaan. Tomas hymyili väsyneesti, mihin Liir vastasi nyökkäyksellä. Olipa ihanaa nähdä ystävälliset, ymmärtäväiset kasvot.
”Leevi sanoi, että tulet pian. Ja oikeassa oli.”
”Juu, olin toimistolla. Mennään vaan tuonne sohvalle, sun selkä tykkää siitä varmaan enemmän.”
”Mm, paljon parempi”, Tomas huoahti pojalleen.
”Miten te kotona pärjäilette?”
”Siinähän se. Nyt on jotenkin niin hiljaista, kun tytöt meni.”
”Meni? Mihin?”
”En minä tiedä. Liir, me ollaan liian vanhoja siihen ruljanssiin toista kertaa.”
”Et tiedä? ”
”Kai jonnekin lastensuojelu. Sijaisperheeseen. Ihania vauvojahan ne on, oikein söpöjä, mutta mähän olisin jo kohta seitsemänkymppinen, kun ne lähtis kotoa. Parempi näin. Entä jos mä tai Lumi sairastuttaisiin ja tytöt joutuis jo kolmanteen kotiin? Ei se ole lapsille oikein.”
”Niinpä kai”, Liir mutisi käsilleen ja väänteli jalkojaan, ”mäkin ole kyllä vähän miettinyt asioita.”
”Sulla on just perustettu firma. Nauti siitä, kun olet nuori ja vapaa.”
”Olet aina sanonu, että vastuuntunto on vapautta parempi.”
”Onhan tässä kaikkea muutakin sekavaa. Tuntuu, ettei mikään pysy kasassa. Ei kenenkään pitäis joutua tähän…” Tomas melkein nyyhkäisi. Liir ei ollut koskaan nähnyt isäänsä murtumispisteessä. Vaikka Tomas näytti tunteensa, hän oli aina ollut se tukipilari, joka piiskasi perhettään eteenpäin joka tilanteessa.
”Sansa jäi huipulle. Luulen, että tämä oli ainoa mahollinen loppu”, Liir sanoi hiljaa.
”Ehkä. Pidä sä itsestäs huolta. Hautajaiset on lauantaina, tulethan?”
”Totta kai. Vaikka äiti ei siitä tykkääkään.”
”Älä anna Lumin sanella, mitä teet. No niin. Käyhän kotona joskus.”
Tomas käski Liiriä aina käymään kotona, mutta Liir ei ollut enää vuosikausiin uskaltanut.
”Katsotaan.”
Tomasin mentyä Liir sai raahattua itsensä suihkuun asti. Jessus, hän ei ollut peseytynyt varmaan neljään päivään. Ei ihme, että toimiston Nella oli halannut häntä vain pikaisesti ja kipittänyt sitten heti takaisin pöytänsä taakse.
Työnteko tuntui hyvältä. Kolmikerroksisen omakotitalon piirroksia korjaillessaan Liir oli hetkeksi unohtanut Sansan, kaksi tyttövauvaa ja vastahankaisen Leevin, vihaisen äidin ja surullisen isän. Ja mikä parasta, hän oli unohtanut myös itsensä.
Puhtaita vaatteita Liir ei sentään jaksanut hakea. Hassua, miten harmaalta hän näytti oranssista kiharapehkosta huolimatta. Värittömältä Liiristä tuntuikin, hän ajelehti jonkinlaisessa päättämättömyyden välitilassa.
Kaikki voisi tietenkin jatkua lähes ennallaan. Matkustelu ja nauttiminen Leevin kanssa, vihanpito äitiä kohtaan ja yrityksen nosteen jatkaminen. Se vaatisi anteeksiantoa, unohdusta ja välinpitämättömyyttä, mutta se olisi helppoa. Tai sitten… Liir ei uskaltanut antaa elintilaa sille ajatukselle.
”Kulta, nukutko sä?” Leevi huhuili. Hän ei ollut nähnyt Liiriä koko päivänä: töihin lähtiessä Liir oli nukkunut, töistä palatessa tämä vielä kyyhötti toimistollaan. Oikeastaan Leevi ei ollut nähnyt Liiriä kuin vilaukselta viimeisen parin viikon aikana.
Liir ei vastannut, joten Leevi vain kohautti olkiaan ja mietti, pitäisikö hänen peitellä poikaystävänsä. Puolisonsa? Mitä he oikeastaan olivat? Eivät ainakaan pelkkä seurusteleva nuoripari.
”Hyvää yötä”, Leevi sanoi hellästi ja sipaisi Liirin poskea.
Liir oli hereillä, mutta ei jaksanut liikahtaakaan. Kaunista, että Leevi jaksoi olla hänelle ihana Liirin jo jonkin aikaa jatkuneesta zombi-kaudesta huolimatta. Mutta siltikään hän ei jaksanut edes toivottaa Leeville hyvää yötä. Liir sulki silmänsä siksi ajaksi, kun Leevi raahusti hänen ohitseen portaikkoon, ja sitten jatkoi olohuoneen isoista ikkunoista tiirailua. Ei uni tulisi pian kuitenkaan.
Leevi sen sijaan vain rojahti sängylle ja oli lähes kiitollinen siitä, että Liir oli valloittanut vain alakerran sohvan. Kerrankin Leevi saattoi nukkua vaikka x-asennossa ja pyöriä niin paljon kuin vain suinkin halusi. Mutta kyllä Leevillä silti oli Liiriä ikävä – aivan armottomasti. Leevi kaipasi kosketusta, läheisyyttä ja sitä puhetulvaa, jonka Liir yleensä synnytti, mihin tahansa menikin. Sansan kuoleman jälkeen Liiristä oli tullut hiljainen, totinen ja entistäkin kalpeampi, mikä oli ihan ymmärrettävää.
Voi kun Liir palaisi pian ennalleen.
”Oliko hyvät unet sohvalla?” Leevi kysäisi haukotellen Liiriltä.
”No ei. En olis ikinä ostanut tätä sohvaa, jos vaan olisin tiennyt, miten saatanan kova se on.”
Leevi hymyili valoisasti – Liir osoitti ensimmäisiä kiinnostuksen merkkejä ulkomaailmaa kohtaan aikoihin! Ehkä Liiriä huvittaisi myös hieman kuherrella?
”Ens yönä nukutaan sitten vierekkäin?” Leevi varmisti ja heitti kätensä Liirin olalle. Leevin hämmästykseksi Liir jopa vastasi huomionosoitukseen hapuilemalla Leevin sormet omiensa lomaan. Liir nyökkäsi.
Leevi ei epäröinyt, vaan painautui Liirin vielä unesta lämmintä kehoa vasten ja suuteli poikaystäväänsä. Ei liian innokkaasti, pikemminkin rauhoittavasti. Leevi ei tiennyt mitään suremisesta, mutta hänestä tuntui pahalta nähdä Liirin kantavan kaikki ne tunteet yksin. Jos hän mitenkään voisi lievittää Liirin kurjuutta..
Ensin tuntui, että Liirkin halusi tätä: läheisyyttä, rakkautta, hellyyttä ja ennen kaikkea Leeviä. Liir rutisti tiukasti miestä ruskean kihararyöpyn takana ja vastasi Leevin nopeasti varovaisuuttaan menettäviin suudelmiin kohtalaisella innolla.
Mutta sitten Liir tuuppasi Leeviä kevyesti pois päältään. Leevi säikähti ja singahti lähes sohvan toiseen laitaan.
”Sulla on varmaan kiire töihin.”
”Tunnit alkaa vasta ruokailun jälkeen. Meillä on kyllä aikaa.”
”No, mun pitää joka tapauksessa vilkaista yhtä taloa.”
”Sitten niin.”
* * *
Todellisuudessa Liir ei jaksanut nyt vilkaista piirroksiin päinkään. Hän vain pakeni Leevin pirteyttä omaan työhuoneeseensa, omaan maailmaansa. Ensin Liir oli vain vihainen Leeville. Eikö mies ymmärtänyt, miten iso asia siskon kuolema oli? Sitten ymmärrys iski kuin purkupallo. Ei Leevi ajatellut asioita paljon eteenpäin. Leevi oli sydämellinen, muttei ollenkaan herkkä kuten Liir.
Leevi kestäisi Liirin synkistelyä muutaman viikon, mutta alkaisi sitten kyllästyä. Leevi tosiaan kuvitteli, että Liiriä painoi vain suru Sansasta. Olisikin ollut vain se… ei Liir edes siskoaan kaivannut. Sansalla olisi ollut paljon annettavaa, totta, mutta enemmän Liir murehti omaa ja Sansan pienten tyttöjen tulevaisuutta. Ja sitä, pystyisikö hän elämään yksin.
”Oletko sä ollut koko päivän kalsareissa?” Leevi hämmästeli töistä palattuaan. Liir näytti uppoutuneen kokonaan ajatuksiinsa, mikä puistatti Leeviä. Liir oli hänestä niin irrallaan, että Leeviä pelotti, voisiko Liir koskaan palata.
”Aa, oho, sä tulit! Joo no, en mä ole oikein mitään tehny. Miten töissä meni?”
”Ihan mukavaa. Uudet seiskat on sitä mieltä, että historia on tylsää. Aion näyttää niille pari leffaa, että ne rupee tekemään muutakin ku heittelemään kumeja.”
”Mutta huhh, sä näytät upeelta ilman paitaa. En mä aamulla tajunnutkaan”, Leevi henkäisi, kun Liir viimein jätti sisustuslehtipinon rauhaan ja nousi pöydästä.
”Älä puhu paskaa.”
”Ei kun ihan tosi. Muistatko sä syödä ollenkaan.”
”Enemmän tai vähemmän. Oikeestaan vähemmän. Mutta hei, mukavaa nähä vatsalihaksia pitkästä aikaa. Varmaan kymmeneen vuoteen.”
”Oletko sä muka joskus ollu urheilullinen?”
”Ha! En tosiaan! Mutta joskus kesällä me… parhaan kaverin kanssa, ”Liir piti pikkuisen tauon tajuttuaan puhuvansa Samista. Kurja tunne – siis entistäkin kurjempi – levisi koko vartaloon.
”Niin te mitä?”
”Treenattiin koko kesä ja pistettiin Facebookissa pystyyn äänestys, kummalla oli parempi sixpack. Mä voitin”, Liir naurahti hermostuneesti. Hänen voittonsa oli johtunut siitä, että Sami oli ollut jäätelökioskilla kesätöissä. Uutuusmakujen maistelu oli jämähtänyt suoraan Samin lantiolle. Liir muisti vieläkin, miten ihastunut hän oli silloin ollut Samiin. Rakastunut. Se tunne oli jotain niin suurta. Tuntuiko oikea rakkaus siltä? Vai oliko aika vain kullannut muistot? Joka tapauksessa hän oli rakastanut Samia turhaan.
”Vooi”, Leevi heltyi ja suuteli Liiriä. Noin vain! Liir teki kaikkensa, ettei jähmettyisi kuin suolapatsas. Eihän se Leevin vika ollut, ettei Liir tuntenut häntä kohtaan mitään niin voimakasta, kuin hän oli nuorena Samia kohtaan tuntenut. Se oli ollut yksipuolinen, julma rakkaus, joka oli pilannut Liirin elämästä monta vuotta. Miksei hän voinut vain unohtaa? Tai jos se oli mahdotonta, niin antaa olla?
”Sä olet kyllä ihana. Minun oma sankari”, Leevi melkein lässytti.
”Miten niin?” Liir naurahti.
”Jaksat… olla. Jatkat ihan itekseen eteenpäin etkä edes huoli multa tukea.”
Liir säpsähti. Miten niin ei muka huoli? Ei Leevi ollut tarjonnut minkäänlaista kunnon apua. Jos jotain Liir oli elämänsä aikana oppinut, niin se oli, ettei ketään voi rakastaa ehjäksi. Leevi ei ollut pystynyt paikkaamaan Samin tekemiä viiltoja Liirin sydämeen ja kykyyn kertoa tunteistaan, mutta Leevi oli auttanut Liiriä ajattelemaan jotain muuta. Asettanut vain abstraktin laastarin haavojen päälle, pois silmistä, pois mielestä.
”Mutta jos sä todella haluat auttaa, voisit miettiä uudestaan sitä lapsijuttua”. Huh, Liir sai sen sanottua. Tuntui niin pahalta inttää jostain aiheesta, josta toinen ei pitänyt ollenkaan ja jota toinen ei hyväksynyt.
”Taasko? Mä olen monta kertaa sanonu, etten ole koskaan halunnu lapsia. Mä en tiedä, mitä niiden kans pitäis tehdä. En tykkää niistä. Niihin pitää sitoutua.”
”Niin. En mä pyydä, että suostusit, vaan että miettisit sitä ihan jokaselta kannalta kunnolla.”
”Ei! Mun kuva tulevista vuosista on, että me ollaan kahestaan. Matkustetaan, nähään maailmaa, käydään ulkona, kaikkea mukavaa. Ei se, että jämähdetään paikalleen. Et säkään osaa hoitaa lapsia. Eikä meidän suhde ole tarpeeks kypsä sille.”
”Eikö? Muistat varmaan Barossan ja Emman? No, nythän niille on tulossa kolmas vauva ja kaikki on hyvin. En olis ikinä uskonu, että niistä tulee hyvät vanhemmat, mutta näin kävi. Eikä me jakseta loputtomiin huitoa ilman päämäärää ympäriinsä.”
”Sä olet sekasin! Oot aina sanonut, ettei lapsia, ei missään nimessä lapsia! Ja nyt jotkut kakarat, joita sä et ole edes koskaan nähnyt… Liir, sä et voi olla mikään supermies ja vaan ottaa pari vauvaa kasvatettavaks. Se ei toimi niin.”
Liir jäi vain kuuntelemaan miesystävänsä kiukkuisia askeleita portaikossa. Ehkä hän tosiaan oli vain surun sumentama ja vaati Leeviltä liikaa. Mutta jokin kylmä nousi Liirin kurkkuun. Luultavampaa oli, että hänen ja Leevin törmäyskurssi vain pahenisi tästä, ellei Liir luovuttaisi.
Hän ei halunnut antaa periksi. Hän oli ennenkin tehnyt päätöksiä, jotka tunsi oikeiksi, mutta jotka eristivät hänet jostain läheisestä. Kun Liir oli tullut kaapista ulos oikein rytinällä, äiti oli suuttunut ja lopulta viskannut Liirin kadulle. Ja kun… kun Liir oli vihdoin ilmaissut tunteensa Samille, Samin tyttöystävä oli käännyttänyt koko lukion ja puolet lähiamiksesta Liiriä vastaan.
* * *
”Näkee sinuakin”, Leevi hymähti.
”Mulla jäi se yhen talon suunnittelu roikkumaan Sansan takia. Pakko paikata, vaikken jaksa. En mä vieläkään pysty.”
”Tule tänne ja unohda ne kaikki jutut vähäksi aikaa.”
”Eikö niin?” Leevi vielä varmisti. Liir vain katsoi miesystäväänsä surullisena. Leevin vieressä Liiriä ahdisti, mutta ilman Leeviä häntä masensi.
”Kai”, Liir mutisi, ja Leevi hilautui lähemmäs häntä sängyllä.
”Tässähän on hyvin aikaakin. Koko ilta! Voidaan vaikka laittaa takkaan tulet ja olla täällä vaan rauhassa kahdestaan. Siitä on jo niin kauan, kun ollaan keskitytty toisiimme…” Leevi pyöritteli samalla Liirin hieman pitkiksi venähtäneitä hiuskiehkuroita.
”M-mä en ole vielä valmis.”
”Ei suru estä seksiä!”
”Mistä sä tiedät?”
Leevi ei vastannut, joten Liirkin päätti olla hiljaa. Siinä he makoilivat paikoillaan. Milloin siitä tuli tällaista? Liir muisti sen innon ja rakkauden, jota hän oli tuntenut Leeviä kohtaan vielä viikkoja sitten. Vai kuukausia? Vai vuosia?
Liir oli lähdössä alakertaan keittämään itselleen kahvia, mutta Leevi tarttui hänen käsivarteensa.
”Liir, sun pitää alottaa ylipääseminen joskus. Vai aiotko laittaa mut odottamaan kuukausia? Pitääkö mun olla kärsivällinen ja kohdella sua silkkihansikkain kunnes joskus pystyt johonkin?”
”Anna mulle tilaa!” Liir tiuskaisi.
”Tarkotatko, että oon jotenkin herkkä prinsessa, kun en ole toipunu siskon kuolemasta parissa kuukaudessa?”
”Totta kai sä saat surra, mutta sun pitää jatkaa elämää. Ja toivon, että jatkasit sitä mun kanssa.”
”Mähän jatkan. Teen töitä. Mutta se ei oo niin helppoa.”
”Miks sitten suljet mut ulkopuolelle?”
”Haluatko rehellisen vastauksen?”
”Mitä muutakaan! En mä jaksa tämmöstä hissuttelua, haluan elää. Mä olen sua viis vuotta vanhempi. Jos haluan nuorena vielä tehdä jotain, sen aika on nyt.”
”No sitten en varasta sun nuoruudesta enää yhtään enempää jos et jaksa mua ja ajatusta niistä kaksosista.”
”Siis mitä!” Leevi karjui. Ensimmäistä kertaa ikinä Leevi huusi niin, että punainen väri kipusi kaulaa pitkin ohimosuoniin asti.
”Jos kerran säkin haluat, että taistellaan tämän suhteen puolesta, niin suosittelen että alat tykkäämään lapsista. Mä olen aina haav-”
”Oot vuosikausia puhunut, ettei ikinä lapsia!”
”Koska pelkäsin, että jätät mut, jos kerron tuon.”
Leevi oli pelottavan hiljaa ja käveli sitten parvekkeelle. Liir seurasi. Tämä ei saisi jäädä tähän. Kaikki kortit pöytään.
Leevi heitti pikkutakkinsa aurinkotuolille.
”Se ei tuu koskaan toimimaan!”
”Mun mielestä puolet meidän tulevaisuuden päättämisestä kuuluu mulle! Voi lasten kanssakin muuttaa, voi matkustaa… mun vanhemmat varmasti huolehtii niistä lomilla.”
”Ei vaan käy! Mä olen ollu kärsivällinen ja odottanu, millon sä palaat ennalles! Sä et osaa elää elämää, et iloita siitä, en tajua, mitä oon nähny sussa vuosikausia. Et sä ole yhtään se mitä mä luulin! Sulla on salaisuuksia, joita et paljasta. ”
”Mä aion adoptoida ne tytöt. Sossu tulee tänne huomenna käymään.”
”Etkä muuten aio.”
”Aion. Vaikka sitten ilman sua”, Liir oli huomaamattaan laittanut kätensä puuskaan rinnalleen. Tämä keskustelu tuntui unelta. Ei painajaiselta, mutta kamalalta unelta, joka osoittautuisi vain mielikuvitukseksi, kun Liir heräisi. Liir näki Leevin silmissä pilkahduksen ymmärrystä: Leevi tajusi hänen olevan tosissaan.
”No”, Leevi sanoi hiljaisella, kuristuneella äänellä, ”kaikkea hyvää. Me ollaan liian erilaisia. Toivon, että teillä menee hyvin. Rakastin sinua.”
Leevi oli heittänyt jo kaksi paksua matkalaukkuaan taksiin, mutta palasi vielä sisälle hakemaan salkkuaan. Toki sinne kasaantuneet oppilaiden ryhmätyöt olisi voinut Liirille jättääkin, mutta Leevin piti vielä kerran nähdä se talo – ja tuntea muistot. Niistä ihanista tulevaisuudenkuvista ja –suunnitelmista oli hetkessä tullut kuolleita haaveita.
Leevi rakasti Liiriä ja toisinpäin, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta joskus kai syvintä rakkautta on se, että päästää irti. Hyvä, että näin kävi nyt eikä kymmenen vuoden päästä.
Ja paskat! Mitä hyvää tässä muka oli? Leevi oli kuvitellut viettävänsä loppuelämänsä Liirin kanssa: he olisivat vanhentuneet yhdessä, kasvattaneet harmaat viikset ja käyneet vieläkin klubeilla herättämässä myötähäpeää nuorisossa.
Kyyneleet polttelivat Leevin silmäkulmissa. Liir oli suunnitellut tämän talon heille kahdelle lemmenpesäksi, ei lastentarhaksi. Hänen oli pakko lähteä, ettei jäisi surun murtaman Liirin lapsiperheloukkuun. Leevin pohjimmainen tunne oli pettymys. Liir oli vaihtanut elämänkumppaninsa – tai niin Leevi oli luullut – kahteen kuolaavaan vauvaan.
Päivä oli ihanan kesäinen ja lämmin, mutta Liir tajusi sen vain etäisesti. Hän oli istuskellut parvekkeella jo pari tuntia: yrittänyt lukea tutkimusta seinärakenteiden materiaalin merkityksestä, polttanut koko askin tyhjäksi ja soittanut sosiaalinaiselle. Tai miksi sellaisia nyt pitikään kutsua.
Liirin muutama päivä sitten ostama keinu huojui lämpimässä tuulessa. Kaksi pikkuista tyttöä nahistelisi parin vuoden päästä keinuvuoroista, mutta vauhtia ei antaisikaan Leevi-setä. Liir ei ymmärtänyt Leevin menetystä vielä laisinkaan, hänellä oli Sansan kokoinen aukkokin vielä täyttämättä sydämessä. Puhumattakaan Samista.
Kun Liir viimein kuuli taksin ajavan pois pihasta, hän uskaltautui takaisin sisälle. Mitä hän oli oikein mennyt tekemään? Sansan kuoleman jälkeisiä kuukausia lukuun ottamatta heillä oli mennyt aina hyvin. Toisaalta Liir oli koko ajan Leevin seurassa tuntenut, että erilaisuus kiskoi heitä eri suuntiin. Hiukan, mutta kuitenkin häiritsevästi.
Mutta nyt hän oli tosissaan yksin. Liir yritti miettiä, kuka häntä voisi tukea, muttei keksinyt kuin isänsä, ja Tomasilla oli murheita ja tekemistä ilman Liirin auttamistakin. Barossalla oli liian kiire taloraksalla, eikä Liir ollut pitänyt yhteyttä opiskelukavereihinsa. Leevissä oli ollut Liirin lähes koko sosiaalinen elämä, ja hän typerys oli hätistänyt ainoan tärkeän ihmisen elämästään pois. Ei tästä tulisi mitään. Leevi oli oikeassa, ei Liir edes tiennyt mitään lapsista.
Liir etsiytyi vanhasta tottumuksesta sohvalle nukkumaan. Hän ei vielä pystynyt koskemaan makuuhuoneen sänkyyn: lakanat tuoksuivat aivan Leeville. Jopa pesuaineen tuoksu muistutti Liiriä Leevistä. Kaikki muistutti. Jollain oudolla varmuudella Liir kuitenkin tiesi pysyvänsä päätöksessään. Hän ei soittaisi koskaan Leeville ja pyytäisi tältä anteeksi.
Uni ei tietenkään tullut, mutta sen Liir oli voinut jo arvata. Hänelle ei sallittu siis pienintäkään helpotusta suruun tai unohdusta menetyksestä.
* * *
Ovikello soi, ja hermoraunioksi asti itsensä stressannut Liir avasi sen kädet täristen.
”Huomenta!” Liir sanoi ylipirteästi. Mitenkäs muutenkaan neljän kahvikupillisen jälkeen? Seuraavaksi hän varmaan karkaisi vessaan.
”Huomenta. Olen Saara DeCosta lastensuojelusta. Tämähän on oikein mukavan ja rauhallisen näköistä aluetta”, nainen kehui ystävällisesti.
”Juu, mutta käy peremmälle. Mennään vaikka keittiöön juttelemaan, eteinen on vähän pimeä.”
Liir oli tietenkin suoristaa kauluksensa ja laittaa kahvinkeittimen uudestaan päälle. Ei kahvia sitten, ainakaan vielä. Ainakin hänelle itselleen se teki oikein hyvää.
”Anteeksi, että vakoilin vähän, mutta sinähän olet jo aloittanut valmistelut lasten varalle. Keinu, lastenvaatteita pyykkinarulla, lastenistuimet autossa… hienoa. Perheensisäiset adoptiot nimittäin tapahtuvat melko vikkelästi. Tässä tapauksessa vielä nopeammin, kun biologiset vanhemmat eivät pysty haraamaan vastaan haudan takaa. Anteeksi, olinko töykeä?” Saara jutusteli, kun Liir touhusi keksejä tarjolle. Ei itse leivottuja tosin.
”Juu no, ajattelin vähän psyykata itseäni etukäteen.”
”Hyvä niin. Mutta aletaankos katsomaan läpi ensin näitä papereita? Sitten voidaan miettiä, missä aikataulussa edetään. Ihan hetihän et tyttöjä tänne saa, vaan ensin käyt sijaiskodissa vierailulla tai saat heidät muutamaksi päiväksi. Kuukauden siirtymävaiheen jälkeen sinun pitäisi olla ihan täysipäiväinen isä.”
”Siinä taitaakin olla hommaa”, Liir sai hermostuneisuudeltaan sanottua.
”Jo vain! Pitää olla rautainen tahto ja halu siihen hommaan”, Saara hymähti, ”no niin, eli tässä on tyttöjen syntymätodistukset…”
* * *
Päivä oli venähtänyt pitkäksi. Adoptiolomakkeiden pyörittely oli osoittautunut vielä pitkäveteisemmäksi kuin viemäröintisuunnitelman teko rivitaloon, ja Liirin ja Saaran paperisota oli venähtänyt lähes kuusituntiseksi. Sen jälkeen Liir oli vielä piirtänyt viimeisiä yksityiskohtia jo kuukausia sitten tilattuun talosuunnitelmaan.
Nyt häntä väsytti niin, ettei Liir tuntenut edes tuskaa Leevistä ja Sansasta eikä huolta siitä, miten hän pärjäisi kaksosvauvojen kanssa. Hän halusi vain syömään, suihkuun ja nukkumaan, muttei jaksanut vielä nousta penkiltä, niin kova kuin se olikin. Hän oli niin väsynyt, että näki harhoja parvekkeella liikkuvasta hahmosta… jessus. Se ei ollutkaan harha.
Ulkoa kuului niin kovaäänistä vauvan itkua, että se läpäisi kolmilasiset ikkunatkin. Mies hyssytteli hysteeristä vauvaa alusvaatteissa. Ai niin, se kolmihenkinen perhe! Liir oli aivan unohtanut, että naapuriin oli tänään tai eilen muuttanut uusia vuokralaisia. No, ainakin hänellä olisi joku tulonlähde, vaikkei hän pystyisi vauvojen myötä pitämäänkään entisenlaista työtahtia yllä.
Ulkona vauva hiljeni, ja sitä rauhoitteleva mies alkoi katsella ympärilleen. Hän kääntyi suoraan kohti pöytäänsä vasten nuokkuvaa Liiriä. Miehen kasvot säpsäyttivät Liirin salamannopeasti puolihorroksestaan.
Samin hän tunnisti unissaankin. Varsinkin painajaisissa.
_____________________________________________________________________
Lopuksi minulla on vielä pikku iltasatu!
Olipa kerran Toyan ja hänellä hyvin toimiva Simssi. Kuitenkin eräänä päivänä, kun Toyan-tyttö avasi lempipelinsä, oli hänen suosikkilelunsa aka Oliver Suula kuollut mystisesti toisella tontilla (eli Liirin oma tontti bugitti. Tappajatontti tididididiid!)
Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen. Toyan sai kullanarvoisia vinkkejä radola-nimiseltä oraakkelilta ja niinpä Sami-niminen noita soitti viikatemiehellä ja pyysi Liiriä takaisin.
Pahan päivän varalta Toyan oli kuitenkin ehtinyt tehdä vara-Oliverin lempparistaan. Tunnistatko, kumpi se näistä on?
No, ei kovin vaikea tehtävä. Loppu! Ja lopun lopun lopuksi vielä pari söpöä ennakkokuvaa Liiristä ja Sampasta vauvoineen ja ilman. Kommentit on mitä rakastetuimpia pikku ystäväisiä sitten :)
Kommentit