Heissansaa!

 

Suulilta päivää - nyt pitkästä aikaa. On tässä ollut vähän jos jonkinlaista kiirettä: kirjoitukset, koeviikko ja niinkin tärkeä toimenpide kuin poikakaverin haliminen. 

Suulia on kuvattu monessa rumassa ympäristössä, mutta minusta tuo Liirin talon rappukäytävä vetää kyllä pohjat. Kuinka karu voi olla (eli kuinka laiska lavastaja)? Hyhyh:D

_____________________________________________________________________________

 

 

Kaksi veljestä. Kaikki yhteistä, paitsi ajatukset, ja niiden jakaminen oli aina ollut sula mahdottomuus. Call of Dutya saattoi teinivuosina hakata puhumatta tuntikausia yhdessä, jääkiekkokin oli turvallista ja neutraalia. Arvosanoista kilpaileminen loppui lukioon, yliopistossa kisattiin vuoden karmeimman krapulan omistajan tittelistä. 

 

Mutta kun piti puhua rakkaudesta... Leevi oli avuton. Hän tiesi, että Simo tunsi olonsa epämukavaksi, jos Leevi mainitsikin siitä asiasta, joka oli Simolle vain yksi toisten joukossa, Leeville tärkeistä tärkein. 

 

 

"Onko sun heteroprofiili värähtänyt vähääkään ton täydellisyyden myötä?" Leevi hymähti.

"Siis mitä? Miten se Emmasta mihinkään... älä nyt jaksa olla rasittava. Sanoin jo viime vuonna, että se ei tosiaan ole mun tyyppiä sen adhd-elämäntyylinsä kanssa."

"No eihän Emma mikään transu ole. Ihan miehistä mä puhuin", Leevi yritti naurahtaa, mutta ilo kuivui kasaan.

"Ai", Simo totesi ymmärrettyään, että veli halusi taas puhua tunteistaan miehiin. Eikö Leevi vain voinut ymmärtää, ettei Simo halunnut kuulla?

 

 

"Jaa. Ai Liir?" Simo kysäisi. Leevin ilme kirkastui heti ja hän nyökkäsi varovasti.

"Sehän on Emman kanssa. Ei se miehistä tykkää."

"Muuten vaan suutelee sellasia rappukäytävässä?"

"Eiköhän kaikki halua kokeilla, miltä se tuntuis. Oon mäki jossain... äh! Siis ihan tavallistahan se on. Ja se oli ihan päissään, vielä yks tuoppi ja mun olis pitäny raahata se jaloista sieltä baarista kotiinsa."

"Mu-mutta ei Liir voi... Emma ei sovi sille. Ei ne vaan voi olla yhessä", Leevi kiisti ja risti käsivartensa. 

 

 

"Simo. Minusta vaan tuntuu, että mä olen tällä kertaa rakastunut. Tiiän, etten tunne sitä vielä ollenkaan. Mun pitäs olla vaan ihastunut. Ei, mun pitäs ajatella sitä vaan naapurina, mutta kun ei. Se on... täydellinen. Mä-"

"Miten olis jos alkasit kirjottelemaan kioskeihin halpaa rakkauspaskaa? Kotiäidit tykkäis. Karaistu vähän! Et sä voi varattua viedä - varsinkaan sellasta varattua, joka on ihan täys hetero."

"Et sä voi sanoa että se on Emman kans. Ei se näytä heterolta. Se vaan... mun tutka sanoo, että se kattoo mua silmiin muutenki ku vaan siksi, että mulla on kivat lasit."

 

 

Simo puisti päätään ärsyyntyneenä.

"Älä jaksa. Tuo haittaa sua ja sulle tulee tuosta vaan paha mieli. Ja jos sotket ittes Liirin asioihin, voit haitata sen ja Emman välejä."

"Mutta Emma on sen rastapään kans! Ainaki ne käveli eilen pihalla käsi kädessä-"

"Niin vissiin. Yrität vaan uskotella ittelles. Miks muuten Liir asuis Emman kans? Jos Liir olis vapaa sillä oli mies kämppiksenä."

"Mä en usko tota."

"Usko mitä huvittaa", Simo tiuskaisi ja lähti omaan huoneeseensa. Leevi päästi kätensä valumaan puuskasta pöydälle ja tuijotti murheellisena eteensä. Simo oli oikeassa. 

 

*   *   *   *   

 

 

Liir hyräili iloisesti ronklatessaan avainta lukkoon. Perjantai, halleluja! Viimeinen luentokin oli peruttu, joten hän oli käynyt kaupassa bussia odotellessaan. Kangaskassissa kalisi iloisesti kossupullo silmälasikoteloa vasten. 

"Ihan noin hyvällä tuulella?" Emma kysyi, kun Liir tanssahteli hymähdellen keittiöön. 

"Joskus näinkin!" 

 

 

"Sittenhän sun päivää pitää parantaa vielä entisestään", Emma vinkkasi, "sulle on nimittäin sellanen vieras, jolle tuli oikein tippa linssiin siitä, kun sanoin, että tuut kohta!" 

"Kuka se oli? Barossa?"

"No hei kyllä mä Aurelion tunnen", Emma naurahti sanoen Liirin serkun nimen lähes ällöttävän rakastavasti. 

"Se oli joku sun vanha kaveri varmaan, kun se paineli suoraa sun huoneeseen oottelemaan ja se sano, että sulla oli ollu sama pöytä ala-asteesta asti." 

 

Siri? Liirin sisällä syttyvä toivonkipinä tuntui kovin elottomalta. Oliko Siri tullut selvittämään riitoja? Vai kehittämään uusia? 

 

 

Armeijan villapaita ja lyhyet hiukset

kalpea niska

kalpea niska ja sysimustat suortuvat sotilaslakin alla

 

Liir halusi kääntyä  hakemaan keittiöveitsen ja iskeä sen valkeaan kaulaan, kuulla kuoleman. Mutta hän jähmettyi. 

 

 

Ilmakin karkasi Liirin keuhkoista. Hän halusi pyörtyä, hänen oli pakko päästä pois. Liir oli pelännyt tätä hetkeä kuukausia. Hän oli yökaudet miettinyt, mitä tekisi Samin nähdessään. Seuraukset vaihtelivat raa'an murhan peittelystä villiin seksiin. 

 

Nyt Liir vain seisoi mihinkään pystymättä. Miksi tämän piti tapahtua? Suru, viha, epätoivo, viha... viha. 

 

 

Sami oli kuullut Liirin tulevan ja lähti Liiriä kohti. Liirin silmät laajenivat kauhusta, mutta hän ei saanut huudettua: "Pois!" Liir ei voinut mitään muuta kuin katsoa Samia, yrittää etsiytyä pois Samin silmien harmaudesta.

"Hei." Samin ääni oli pieni ja kuristunut. Liir pudisti päätään varovasti, muttei siltikään saanut katsetta irti Samin muutoksesta. Miten Samin hartiat olivatkin noin leveät, miten ennen niin laiha vartalo oli muuttunut lihaksikkaaksi? Armeijan värit pukivat Samia yllättävän hyvin. Liir ei olisi koskaan uskonut, että ujo ja rauhaarakastava Sami saattaisi mennä asumaan kymmenen pojan kanssa samaan huoneeseen ja ampumaan kuviteltuja vihollisia harjoituksissa. 

 

 

Liirin olkapäät nytkähtelivät, hän tärisi kokonaan. Oli pakko yrittää vastustaa kurkusta nousevia nyyhkäyksiä. Poskia poltteli, Liir joutui hankaamaan raivokkaasti kasvojaan, että punaisuuden voisi selittää muutenkin kuin kyynelillä. 

"Lähde." Liir sanoi hiljaa. Sami katsoi häntä pahoillaan. Liir tunsi vain tyhjyyttä, vaikka hänen silmänsä olivat jo aivan märät. Kuviteltujen loppujen keskellä olikin vain yksi mahdollinen. 

 

 

"Mene pois!" Liir sai pakotettua sanat ulos. Niissä oli voimaa katkonaisina ja tukahtuneinakin, sillä Sami perääntyi. Rajauskynän mustaksi värjäämä vana valui täydellisen valkoista poskea pitkin. 

"Liir-"

"Painu helvettiin!"

"Mä tulin pyytämään anteeksi", Sami mutisi. Syntyi sekunnin hiljaisuus, joka olisi voinut kasvaa ymmärrykseksi, mutta Liir tappoi sen.

"Se mitä teit... ei sitä voi pyytää anteeksi. Koskaan. Eikä antaa anteeksi. Sillä tavalla ei kukaan muu kuin psykopaatti käyttäydy toisia kohtaan. Sä nautit mun tuskasta, se on paras syy mitä oon voinu keksiä sille."

 

 

Sami kuunteli kasvot kivettyneinä surkeaan itsesääliin. Hän oli niin kaunis ja hiljaa, että Liirin oli lietsottava kiukkuaan, jottei antautuisi myötätunnolle. 

"Olen tajunnu, että sä et välittänyt musta koskaan! Mä vittu rakastin sua! Se mitä teit... se pilas mun elämän! Luuletko, että unohan joskus! Luuletko, että löydän koskaan ketään? Mä en pääse siitä ikinä yli. Mulle on ihan sama, kaduttaako sua."

"Liir, mä-"

"Sä oot varmaanki vielä Sussun kanssa? Ja tulet sitten tänne pyytämään anteeksi? Yrität vaan ostaa itselles paremman omantunnon. Lähde nyt. Pois! Ulos!"

 

 

Liir pakotti Samin perääntymään rappukäytävään, vaikkei edes koskenut tähän. Samin näkeminen tuntui melkein kipuna joka puolella vartaloa; Liirin jokainen lihas oli jännittynyt. 

"Kipitä nyt äkkiä takasin Sussun luo. Se varmaan odottaa sua autossa tossa pihalla. Tämä on varmaan teidän mielestä ihan vitun hauska vitsi. Saatte taas nauraa vanhalle kunnon Liirille, niinhän?"

"Ei kun Liir ihan tosi... mä teen mitä vaan. Jätän Sussun-"

"Ai sä oikeasti olet sen kanssa vielä? Tuntuu varmaan hyvältä saada kunnon pesää, että voit unohtaa sen mitä sä oikeasti olet. Niin, pane vaan Sussua mitä vaan ehdit! Ehkä susta tulee vielä kunnon hetero joku päivä!"

 

 

"Liir! Kuuntele... kulta."

"Et sano noin! Me ei olla koskaan oltu mitään. Sä vaan nöyryytit mua. Unohda mut ja nai sitä elämäsi naista! Sä olet säälittävä. Jos olisin sä, en pystyis elämään sen kanssa, mitä olisin tehny."

"En mä pystykään! Jos mä vaan voisin muuttaa sen... mutta en voi", Sami sopersi. Hän nieleskeli valtavaa palaa kurkustaan ja aikoi jatkaa, muttei pystynyt. 

 

 

Sekunnit ympäröivät Liirin ja Samin. Liir toivoi, että Sami vain häviäisi ja hän jäisi käytävään yksin. Sami olisi halunnut ympäröidä Liirin käsivarsillaan ja muuttaa Liirin raivon rakkaudeksi. 

"Mä olen rakastanu sua aina", Sami kuiskasi yrittäen kalastaa Liirin kaukaisuuteen katsovien silmien huomion. 

"Et koskaan!" Liir huusi ja syöksähti sisään. 

 

 

"Mä pysyn tässä vaikka kuolemaan asti", Sami koputti oveen huutaen itkuisesti. Mitä hän oli oikein kuvitellut? Ei Liir antaisi koskaan anteeksi, ei sellaista voinut. Tämä painajainen oikeasti jatkuisi ikuisesti: hän eläisi tuskassa, jos eläisi. Liir olisi loppuelämänsä haavoittunut ja puolinainen, yksinäinen ja katkera. 

 

Mutta Sami ei halunnut elää. Hänen piinansa oli jo katumuksen toisella puolen, se oli kasvanut itseinhoksi ja hartaaksi toiveeksi, että hän vain pääsisi pois. 

 

 

Liir kuuli huudon ja paukutuksen oven takaa, muttei välittänyt niistä. Hän katsoi nopeasti ympärilleen, ja huomattuaan, ettei Emmaa näkynyt, antoi viimein kaiken sen heikkouden purkautua. Liiristä tuntui yhtä pahalta kuin yli vuosi sitten sinä päivänä, kun... pahemmalta. Sami oli se menneisyys, jota hän oli lähtenyt karkuun. 

 

Hän oli saanut ystäviä. Hän saattoi katsoa romanttisia hömppäleffoja Emman kanssa, saunoa ja latkia kaljaa Simon seurana, käydä ajelulla Barossan romulla tai ihan vain tupakalla Leevin kanssa. Miksi Samin piti tulla murskaamaan tämä Liirin uusi mahdollisuuskin? Miksi Samin piti olla edelleen niin suloinen, että Liirin henki salpautui, niin herkän näköinen, että Liirin teki mieli vuorata Sami kuplamuovilla suojaan maailmalta? Miksi hänen piti vihata ja himoita samaa ihmistä? 

 

 

Kello ei kiinnostanut Samia. Ulkona oli jo pimeää ja rappukäytävän valotkin reistailivat, joten Sami istua nökötti hämärässä. Lattia oli niin kylmä, että vilunväreet puistattivat Samin ruumista armeijan muka-niin-lämpimästä villapaidasta huolimatta. Entä jos hän nirhisi ranteensa auki ja vuotaisi kuiviin tähän? Liir voisi löytää hänen ruumiinsa aamulla luennolle kiirehtiessään... ei. Sami ei halunnut järkyttää Liiriä enää ollenkaan. Liirin ajatteleminen oli kuin lasinsirpaleille heittäytymistä. Saattoivatko nämä viiltävät ajatukset tappaa? 

 

Sami tiesi, miten voisi tehdä Liirin onnelliseksi. Hän ei vain halunnut lähteä päivystyspaikaltaan jatkamaan onnetonta loppuelämäänsä. Ei Liir ollut niin hajalla, etteikö voisi rakastua. Varmasti ajan myötä Liir löytäisi jonkun, joka osaisi rakastaa häntä ja pitää hänestä huolta. Sami voisi rakastaa Liiriä vain jättämällä Liirin rauhaan, mutta hän ei pystynyt nousemaan. Tuolla oven toisella puolella Liir hengitti; värikkäät tatuoinnit nousisivat ja laskisivat vetojen tahdissa. Liirin täydelliset kasvot painautuisivat suunnilleen tähän aikaan tyynyyn ja pian hän näyttäisi enkeliltä hymyillen unissaan. 

 

Sami tiesi menettäneensä kaiken, muttei ymmärtänyt. 

 

 

Aamun ensimmäinen yliopistolle hoppuileva näki tummanpuhuvan inttipojan raahustavan unisesti kohti bussipysäkkiä .

 

 

Liir ei todellakaan jaksanut lähteä luennolle kuuntelemaan, miten kantavat seinät pitää merkitä pohjapiirrokseen. Hänen todellisuuttaan iskettiin kuin lekalla pirstaleiksi... ei, nyt sai riittää tuo rakennusasioiden ajatteleminen. Tyhmä Liir! Tietenkin hänen piti ajatella rakennuksia, piirroksia, lautoja ja betonia. Nimenomaan niitä. Sami oli se, jonka pohtiminen hänen piti jättää. 

 

Se vain ei lakannut tuntumasta kidutukselta. Leevi oli soittanut hänelle yökolmelta kotiin tullessaan, että rappukäytävässä istui joku solttupoika puolinukuksissa. Leevi ja Sami. Ei heidän pitänyt koskaan tavata! Liir oli vain selittänyt jotain narkkareista ja siitä, miten huono huumevalvonta armeijassa nykyään oli, ja saanut Leevin palaamaan kämpilleen nauraen. 

 

 

"Etkö säkään mee luennolle?" 

"Emma! Kuinka monta kertaa pitää sanoa, että sun pitää koputtaa!" 

"Eihän tässä ny mitään tapahtunu, sulla on vaatteet päällä ja käsi on poissa housuista."

"Sä et muutenkaan kuuntele mua... et ikinä!" Liir tiuskaisi Emmalle. 

 

 

"Tä? Miten nii?" Emma oli ihan aidosti yllättynyt, mikä suututti Liiriä entisestään. 

"Oon sanonu ehkä sata kertaa, ettei mustatukkasta ja vahvasti meikattua hyvännäköstä tyyppiä päästetä sisään. Ikinä. Missään tilanteessa. Vaikka se lojuis kuolemassa ovimatolla."

"Siis mitä! Sehän oli... mies!"

"Mitäs kuvittelit!"

"Sä... kerroit että se petti sua pahasti... se mustatukkanen tyttö", Emma pudisteli epäuskoisena päätään silmät ainakin kahvikupin kokoisina. 

 

 

"Mä en koskaan sanonu, että tyttö. Luulin että sä tiesit."

"Homot on... et sä ole sellanen."

"Luuletko säkin, että sulla on homotutka? Pitäskö mun meikata ja kuunnella Lady Gagaa? Sami on poika. Mies. Mäkin olen", Liir huusi huitoen käsillään aivan Emman kasvojen edessä. Selventäminen ja selittäminen oli niin vaivalloista, että Liirin teki mieli vain mätkäistä Emmaa kasvoille. Olisipa ainakin hiljaa.

 

 

"En mä voinu tietää! Ei kai yks tyyppi voi niin paljon satuttaa. Se sano että se tuli pyytämään anteeks... ja sä vaan heitit sen pellolle! Ei noin tehä. Ei ihme, ettei sulla oikein oo ketään!". Emman sanat olivat niin vääristyneitä, Emma ei tiennyt, mitä puhui. Liir ei jaksanut selittää, vaan antoi hartioidensa lysähtää. 

"Ai ei voi. Niin kai sitten."

 

 

"Liir, oletsä jättäny muutaki kertomatta ku mystisen rakastajas sukupuolen?"

"Aika paljon", Liir sanoi heiveröisesti. Helvetti, miksei hän voinut olla yhtään vahvempi! Taas ääni sortui. Hän oli vieläkin se sama herkkä itkupilli, jota muut lapset tuuppivat hiekkalaatikolla. 

"Etkä sä halua puhua?" Emma käytti lässyttävää ja kaikenymmärtävää äänensävyä, joka olisi suututtanut Liiriä, jos tällä vain olisi ollut vielä voimaa hermostua. Liir vain katsoi Emmaa surullisesti kulmien alta:

"En."

 

 

"No vooi!" Liir ei varsinaisesti halunnut joutua armottoman halihyökkäyksen kohteeksi, mutta Emma hyppäsi hänen kaulaansa roikkumaan ilman varoitusta. Liir vain hymähti: hyväähän Emma pelkästään tarkoitti. 

"Kyllä mä pärjään. Kunhan et toiste päästä sitä tyyppiä sisään", Liir jo melkein naurahti. Hänen ei kannattaisi pilata tuittuilemalla välejään Emmaan. 

 

 

"En, en varmasti enää ikinä! Sori Liir, mä oon tosi pahoillani. Mutta nyt ku kerran tiiän, ettet tykkää tytöistä... sääli sinänsä, mutta joo. Me etitään sulle mies! Eihän sitä nyt kukaan saa puutteessa elää!" Emma intoili. Se oli paljon pelottavampaa kuin Emman viha, ajatteli Liir puoliksi huvittuneena, puoliksi kauhistuneena. 

"Ethän ole enää pahalla tuulella? Anteeksi, että huusin", Liirkin surkutteli ja taputti Emmaa hillitysti olkapäälle. Emma tajusi kuitenkin jättää Liirin yksin vasta, kun ovikello soi. 

 

 

Liir näki jo sielunsa silmin, miten Emma lähtisi baariin mukaan ja vinkkaisi omasta mielestään söpöjä poikia lähestymään heidän pöytäänsä. Sitten poikien ilmeitä, kun Emma sirkuttaisi Liirin olevan "aivan ihana pikku homo, jolla on haku päällä". Hyh! Ei ikinä!

Nyt olisi vain pakko kerätä rohkeus ja ehtiä pyytämään Leevi ulos, ennen kuin Emma ehtisi huomata Liirin ihastuksen ja tarjoamaan "ystävällistä apuaan rakkausasioissa". Liir yritti hengittää rauhallisesti, mutta syke kiihtyi jo Leeviä ajatellessa: laineita, jotka ulottuivat lähes olkapäille, lämpimänruskettunutta ihoa ja sosiaalista papatusta. Miksi Leevi pitäisi juuri hänestä? Leevillä oli kymmeniä ystäviä; hän vaikutti tuntevan koko lähiseudun väen. Jos homoseksuaaleja oli kuusi prosenttia väestöstä, hänellä oli ehkä vielä siitä puolet mahdollisuuksia saada Leevi. 

 

*   *   *   *

 

 

"Itse isukkihan se sieltä taapertaa! Onnea!" 

Liir ei ollut saanut edes ovea suljettua, kun Leevin ääni raikui kolkossa käytävässä. 

"Hä!" Liir älähti. Ai miten seksikäs aloitus. 

"Älä näyttele tyhmää, se on tosimies, joka pitää huolen lapsesta ja äidistä, vaikka opinnot ovat vasta ihan alussa. Ehkä te toimeentulotuella saatte ostettua sille ihan rattaatkin ja kaikkea", Leevi höpötteli ihan liian nopeaa. Liir oli kuulevinaan Leevin äänessä kitkerän sävyn; ihan kuin Leevi olisi mustasukkainen. 

"Siis... mitä? Mikä tämä juttu on?"

 

 

"Hetkinen. Kai sä sentään olet Emman kanssa?" Leevi hämmästeli silmät suurina. Liir tökkäsi oven varovasti kiinni: tämän keskustelun ei tarvinnut kantautua Emman kaikenkuuleviin haukankorviin asti. 

"No en. En tosiaan! Mistä oot kuullut edes tuollasta?"

"Sitä liikkuu täällä rapussa... raskaushuhuja nimittäin. Oikeastaan tietoja. Simo ja Emma on joskus olleet vähän nykyistä läheisimmissä väleissä", Leevi siivitti paljastustaan leveällä, paljontietävällä virnistyksellä. 

"E-en ole Emman kanssa. Enhän mä edes tykkää naisista", Liir täräytti, koska ei hän vihjaillakaan osannut. 

 

 

Leevi näytti kuin puulla päähän lyödyltä. 

"S-siis sulla ja Emmalla ei ole mitään?" Hän änkkäsi toivuttuaan hämmennyksestään ja saatuaan värin takaisin kasvoilleen.

"Ei", Liir naureskeli, "eikä kenenkään muunkaan kanssa."

"Ei yhtään mitään?"

Liir pudisti päätään hymyillen. Tämähän meni hyvin. Leevin silmiin syttyi tuttu tuike, joka sai Liirin vatsanpohjan kutiamaan. 

 

 

"Oletko sä luullut koko ajan, että mä olen Emman poikaystävä?"

"No, olihan se vähän vaikeaa uskoa. Helmiä sioille, eikä Emma ole se helmi", Leevi vinkkasi ovelan näköisenä. 

"Voi ei... olisit kysynyt!" Liir leikkikauhisteli, "lohuttaisko tämän väärinkäsityksen keskellä vaikka kahvit?" 

"Ehei, mähän se tässä olen mokaillu. Huomenna meillä, käykö? Simo on sopivasti poissa jaloista. Se ei oikein tykkää siitä, kun parrat hankaa toisiaan vasten, jos tajuat", Leevi nitkautti päätään kaikkitietävästi. 

 

 

"No mutta", Liir sai onneltaan höpistyä, "onko tämä sitten vihjailua?" Leevi nauroi iloisenhermostuneesti, kun Liir vielä nosti sormen huulilleen ja suhisi salamyhkäisesti.

"Ei uskoisi, että näin rumassa paikassa voi tapahtua jotain näin ihanaa. Ehkä tämä rappukäytäväkin itkee onnenkyyneliä, kun se saattaa jälleen uuden parin yhteen."

"Rappukäytävä varmaan tiesi tämän jo silloin, kun teit sen pusuhyökkäyksen mun kimppuun konttauskunnossa", Leevi hihitti. 

 

*    *    *    *

 

"Oho!" Liir oli ollut menossa vain suihkuun, mutta kylpyhuone olikin kovin kansoitettu. Myös Emma ja Barossa irrottautuivat tiukasta syleilyasennostaan, mutta jäivät silti heijaamaan käsiään yhdessä typerän rakastuneina. 

"Se siis on totta", Liir töksäytti ihmeissään yrittäen olla tuijottamatta Emman pyöristynyttä vatsaa.

"Ai... tämä. Joo. Emmä tiiä, ei tässä näin pitäny käydä", Emma yritti kuulostaa kepeältä, mutta onnistui luomaan vain todella huolestuneen ja hätäisen vaikutelman. 

 

 

"Mut mehän pärjätään kyllä eiks vaan?" Barossalle ne olivat vain ulkoa opeteltuja tavuja peräkkäin

Koko tilanne oli aivan luonnoton. Emma, Barossa ja vauva? Barossaan ei vain voinut yhdistää sanoja "vastuu", "perheen perustaminen" ja "toisista huolen pitäminen", Emma puolestaan ei varmaan ennen tätä ollut koskaan ajatellutkaan, mitä "aloillaan oleminen" ja "sitoutuminen" tarkoittivat. 

 

 

Emma ja Barossa takertuivat nytkin toisiinsa haluten kumpikin uskotella toiselle, miten hienosti kaikki menisikään, miten kaikki järjestyisi aivan itsestään. Liir katseli pariskuntaa surullisena. Onneksi hänen ei tarvinnut olla mukana tuossa pikku kuplassa peläten ja odottaensen puhkeamista. 

"Mä niin haluun jo tietää, onkse tyttö vai poika", Emma hihkui Barossassa roikkuen. Barossa ilme oli ikuistamisen arvoinen täydellinen hämmennys. Liir tukahdutti naurunpurskauksen. Tässä talossa tultaisiin näkemään uskomaton määrä draamaa seuraavan puolen vuoden aikana, siitä Liir oli varma. 

 

 

"Mikä oli muuten se puskaradion megauutinen, että toi vauva olis mun?" Liir kysyi härnätäkseen Emmaa ja pelastaakseen Barossan vauvakeskustelun siltä asteelta, jossa Emma miettisi potkupukujen väriyhdistelmiä. 

"Niin..." Emma mutisi hiljaa ja tökkäsi Barossaa nyökäten oven suunnalle. Barossa katsoi Emmaa typerän näköisenä, mutta luikki kuitenkin tiehensä. 

"Niin?" Liir kyllä aavisti, että Emma aikoi puhua totta, mutta toisaalta elämä oli kääntynyt hetkessä päälaelleen - taas! 

"Sä et missään vaiheessa kertonu, millanen olet. Kyllä tiiät mitä tarkotan", Emma väläytti valehymyn, jonka Liir jätti kokonaan omaan arvoonsa. 

"No, mä ihastuin heti ku näin sut. Ei sille voinu mitään. Ja toivoin koko ajan, että sä huomaisit muta sillä tavalla, mutta nyt mä tajuan miten tyhmää se oli. Mä oisin voinu kysyä, että ootko kiinnostunu. Joten mä rupesin tekemään niistä haaveista itelleni totta... ja kai mä uskoin sen melkein ite. Toivoin, että sä olisit tämän isä, ja en halunnu, että Leevi vie sut. Kyllä mä oon nähny miten se kattoo sua! No. Sanoin Leeville, ettet sä mikään homo ole jos lapsiaki pistät alulle. Ja se meni ihan hiljaseksi. Se oli tyhmää, tiiän, anteeksi! Mä rakastan nyt Barossaa, ihan tosi. Anna anteeksi."

 

Emma jatkoi säksätystään vielä senkin jälkeen, kun Liir oli paiskannut kylpyhuoneen oven kiinni vauhdilla ja evakuoitunut omaan huoneeseensa. 

 

 

Liirpä ei ollutkaan omassa kopperossaan yksin. 

"Mä tiiän, mistä se sulle puhu", Barossa puhui Liirin takana olevalle seinälle.

"Tää ei ole se tilanne, mistä mä olisin haaveillu. Ehkä joskus vuosien päässä, ehkä jonkun toisen kanssa... mutta minkäs teet. Emma on ihana, mutta nyt vaan ei ole oikea aika. Ei mulla ole helvetti ees rahaa! Äiti ei halua nähä mua. Isä on kuollu. Mulla ei oo ku kaikki pelot ja huono itsetunto", Barossa piilotti kosteat silmät kämmeniensä taakse. 

"Onhan se oikeastaan mun syy, kun mun takia sä tapasit Emman. Ja hei, kyllä te pärjäätte. Vähemmän yöunia ja paljon kaurapuuroa, mutta muutaman vuoden päästä teillä menee jo tosi hyvin. Ihan tosi", Liir kannusti ja taputti Barossaa veljellisesti selkään. 

 

"Ei se siitä. Kyllä yks vauva menee. Mutta en oo ihan varma, meneekö yks Emma... Se tykkäs susta monta kuukautta ja uskotteli noille naapurin pojille, että sä oot sen mies. En tiiä, onko sillä kaikki ihan paikallaan. Ehkä se vaan on niin järkyttyny. Emmä tiiä. Mä en tiiä!" Barossa näytti haluavan eroon päästään. 

"Emma kasvaa kyllä äidiksi. Barossa, se rakastaa sua. Se on nyt sekasin, se on aina ollu vähän sekasin, mutta se on vaan sen luonnetta. Ainakaan se ei käytä mitään", Liir polotti tietämättä, helpottaisivatko sanat Barossan oloa lainkaan. Tuntui mahdottomalta, että Barossa selitti nyt syvimpiä tuntojaan hänelle, kun kaksi vuotta sitten Barossan ainoa Liirille suoma sosiaalinen kanssakäyminen olisi ollut "ime munaa vitun homo" ja pari potkua kylkiluille. 

 

 

"Kyllä sä Liir olet mulle kuin veli", Barossa niiskautti hymyillen arasti. "Oon tosi monta yötä valvonu ja hävenny sitä, miten kohtelin sua sillon. Mä olin tosi vihanen. En vaan tienny, että mille. Onneks sä olet mua parempi ihminen."

"Nyt alkaa mennä jo paksuksi!" Liir virnisti Barossalle.

"Emmahan se tässä on paksuna", hymy valaisi Barossankin väsyneet kasvot. 

"Ja sä kans, sähän sen niskaa hierot ja tuittuilua kuuntelet. Ihan ku se ei tavallisestikin vaihtais mieltä kolme kertaa sekunnissa..." Liir kyllä tunsi Barossan. Veljellinen puolivittuilu sai Barossan tuntemaan olonsa kotoisaksi. Ehkä kriisi oli vältetty. 

 

 

Jessus, kun arki osasikin mennä hetkessä solmuun. Vauva. Emman valeet. Barossa isänä (Liir saattoi tirskua ajatukselle nyt ääneen, kun Barossa oli lähtenyt viemään romu-Ladaansa huoltoon). 

 

Ja Leevi. Mahanpohjan kutittelu alkoi välittömästi, kun Leevin valtavat suklaasilmät tulvahtivat Liirin mieleen. Ja Leevin ääni! Leevi oli niin älykäs, niin komea, niin hauska... Ehkä Leevin vapautuneisuus tarttuisi Liiriinkin, ehkäpä Liir saisi viimein oikeaa rakkautta eikä vain satuttaisi itseään. 

 

*   *    *   *

 

 

Ja se saatanan ovikellon painaminen. Aina yhtä vaikeaa! Liir ei vain kerta kaikkiaan saanut tökättyä pikkuista namiskaa sormellaan. Jos Leevi olikin vain vitsaillut? Tai mikä vielä pahempaa, jos tämä oliki Simon ja Leevin yhteinen jäynä, jossa katsastettaisiin Liirin epätoivoisuuden taso? 

"Tule sisään!" kuului tuttu, hunajainen ääni oven takaa. Mistä Leevi saattoi tietää? Liir ei voinut estää typerän onnenvirneen muodostumista korvasta korvaan. 

 

 

Leevi.

Täydellisyys. 

Liirin katse jumiutui Leevin ohueen villapaitaan, joka peitti kaiken, mutta samalla paljasti Leevin ylävartalon lihaksikkuuden. Leevi oli poikamainen ja miehekäs, androgyyni ja maskuliininen. Liir ja Leevi. Tulisiko siitä totta? 

"Hei ihanuus", Leevi kujersi ja nauroi päälle iloisesti. Hermostuneesti? Sittenhän heitä olisi kaksi. 

 

 

"Ömm... teetä? Kahvia? Leipää? Jos musta tulee joskus kotivaimo, mun pitää osata passata miestäni."

"Mitä sä itekin otat", Liir hymähti silmät nauliutuneena Leevin hiukan kissaeläinmäiseen tapaan liikkua. 

 

 

"Ethän sä ole kasvissyöjä?"

"En nyt sentään niin hippi", Liir korjasi, "mutta olishan se mukavaa kokeilla."

"Eli lätkin leipäs täyteen lauantaimakkaraa?"

"Käy!" Vanhoja kunnon voileipiä. Kupilliset kahvia. Mitä Leevi halusi? Näyttää olevansa normaali? Antaa hyvän, varovaisen vaikutelman? Liiriä pelotti. Ei hän uskaltanut tehdä enää mitään aloitteita, hänen olisi vain seurattava Leevin perässä tässä pelissä. 

 

 

"Oli se Emma kyllä aika katala", Leevi puuskahti. Kevyt kotisleikki oli siis ohi, halleluja. 

"En minä ymmärrä mitä se ajatteli", Liir sanoi varovasti. 

"Sinua. Et uskokaan, miltä tuntui, kun se pamautti, että susta tulee isä. Mä itkin omalle tyhmyydelle, sille että olin ees elätelly mitään toivetta susta."

"Niin no, en usko että Barossa", Leevin hämmentyneen ilmeen ansiosta Liir päätti selventää: "siis se mun rastatukkanen serkku, olis pannu sitä pahakseen. Se on aika kauhuissaan kun sille edes sanoo sanan vauva." 

"Onneksi mulla ei ole paljon mahdollisuuksia tollaseen lapsivahinkoihin", Leevi sanoi suu täynnä leipämössöä. Seksikästä, kyllä! Leevikin oli ihminen, vain ihminen, mutta sitä Liir ei vain voinut ymmärtää. 

 

 

"Tungenko lautasen koneeseen? Vai onko teillä konetta? Me Emman kans tiskataan aina käsin tai siis mä tiskaan, koska Emma rikko sen koneen laittamalla sinne tärpättiä pesuaineen sijaan-"

"Altaaseen vaan, Simo tiskaa! Meillä mä oon se laiska." 

Liir käytti kaiken keskittymiskykynsä ollakseen kompuroimatta Leevin silmissä. Hän avasi hanan hitaasti, ettei vesi varmasti roiskuisi tiskipöydälle. Liir säpsähti, kun kääntyi laittamaan lautasta kuivauskaappiin, sillä-

 

 

"Niin komea", Leevi kuiskasi silittäen käsi täristen Liirin poskea. Leevin toinen käsi haparoi Liirin käden suuntaan, sitten Liirin vyötärölle. Nyt Liirin hengitys ainakin pysähtyi, mutta sydän ei: se nostatti punaisen hehkun Liirin kasvoille. Käsien pitäisi liikkua, silmien myös. Mutta ilmakin pysyi paikallaan. 

 

 

Kun Leevi tuli lähemmäs - herranjumala, kolmiulotteinen todellisuus olikin niin pientä - Liir sai toimintakykynsä takaisin. Ilma löysi tiensä jälleen hänen keuhkoihinsa, mutta vain hetkeksi. Leevin huulet painautuivat Liirin suuta vasten, hassu pikku leukaparta kutitti Liiriä. Liir tarrautui Leeviin pitääkseen Leevin lähellään, mutta...

 

... ei hän ollut valmis tähän! 

 

 

Liir kiskaisi päänsä taaksepäin säikyttäen Leevin.

"A-anteeksi, mä-" Leevi parahti silmät suurina ja pelästyneinä. 

"Ei", Liir henkäisi ja kompuroi pakoon, sulkeutui lähimmän oven taakse pimeään. 

 

 

Liir seisoi keskellä hämärää huonetta. Parisänky, kynttilöitä, huonekasveja - ja Leevin tuoksu, se leijaili kaikkialla hienmakeana. 

"Liir! Anteeksi anteeksi anna anteeksi, mä en olis saanu tehä niin!" Leevi ulisi hiljaa ja käveli Liirin selän taakse, mutta Liir vain tuijotti seinää edessään. Hän tunsi Leevin lämpimän, kahvintuoksuisen hengityksen niskassaan. Hän oli rakastunut ajatukseen Leevistä... mutta liian ihastunut Leeviin. Aukeaisivatko Liirin lukot ikinä? Olivatko haavat liian syviä parantuakseen koskaan kokonaan? Laittaisiko Liir vain Leevinkin kärsimään rakastamalla tätä? 

 

 

Liir kääntyi ja suuteli Leeviä. Hän puristi Leevin omaa rintakehäänsä vasten varmana otteistaan, muttei varmana siitä, mitä teki. Liirin oli pakko mennä eteenpäin. Hän unohtaisi Samin tänään. 

 

 

Liir tunsi Leevin pulssin kiihtyvän, Leevin sydän pomppi hänen omaa sydäntään vasten. Eri tahtiin, mutta tätähän ihmisenä oleminen oli? Erilaisia, samanlaisia, rakkaus yhdistää... Sontaa, mutta ehkä totta. Oli mukavampaa uskoa siihen, että jokaista varten oli monta oikeaa. Paskat siitä omasta toisesta puoliskosta. Leevi oli erilainen kuin Liir, mutta ehkä Liir voisi muuttua. 

 

Leevi oli toipunut yllätyshyökkäyksestä ja lähti nyt Liirin mukaan. Leevin kieli leikki Liirin alahuulella, kädet etsiytyivät paidan alle. Liiristä tuntui, kuin Leevikin olisi tarvinnut tätä. 

 

 

Typerä hymy. Typerä, typerä, typerä! Liir ei päässyt siitä eroon. Hän ei vieläkään tiennyt, oliko tämä vain itsensä lohduttamista ja unohtamisen yrittämistä, mutta jos oli, niin ainakin Leevi sai Liirin olon onnelliseksi. Ei yhtä täydellisen taivaalliseksi kuin Sami oli saanut... mutta Sami oli täysi hirviö. Leevi ei. Leevi pystyisi rakastamaan. 

"Paita... anna mun... se pois", Leevi huohotti ja Liir nyökkäsi. Leevi kiskaisi t-paidan yhdellä näppärällä liikkeellä - tämä oli varmasti harjoiteltu temppu - ja heitti sen lattialle. Leevin huulet etsiytyivät kaulaan ja rintakehälle, korviin, niskaan...

 

 

Ja pian he olivat kummatkin lähes alastomia. Liir oli niin iloinen, että tunsi pakahtuvansa. Hän sai nyt oikeasti kokea tämän! Liir haroi sormillaan Leevin pehmeitä laineita, ihasteli pullistuvia lihaksia, pysähtyi lepuuttamaan päätään Leevin vatsalihaksilla. 

"Liir, haluatko sä tätä?" Leevi kysyi. Liir nousi ihanalta ihmistyynyltään kasvot jähmettyneenä aurinkoiseen kestohymyyn. Leevin tuoksu sai Liirin koko kehon kihelmöimään halusta.

"Mm-m."

 

 

"Vielä kysyt." 

 

Leevillä oli vielä näyttävämpi manööveri boksereiden nopeaan poistamiseen. Onneksi mulla on toiset samanlaiset, Liir ajatteli haltioituneena siitä täydellisyydestä, joka henkäili hänen vartalonsa alla. 

 

 

Se oli Liir, joka aloitti, ja Liir, joka määräsi asioiden kulun. Leevi oli hänen oppaansa, joka aivan kuin Liirin ajatukset lukien ohjasi Liiriä. Liir ei tiennyt, miten kauan meni ennen kuin hän lopulta nukahti Leevin syleilyyn. 

 

Täydellistä. Täyttä onnea. Liir lähes itki, se tuntui niin... rakkaus oli fyysistä. Rakkaus pään sisällä oli pelkkä harha, se tarkoitti vain tuskaa. 

 

*   *   *   *

 

 

Raskaus oli perseestä. Ennen sitä Emma oli kuvitellut, että menkat olivat joku jumalallinen kirous naisille, mutta nyt hän toivoi ja rukoili, että saisi vaikka kestomenkat tämän selkäkivun ja itkeskelyn tilalle. Ja hänen mielensä teki etikkakurkkuja, hyi helvetti! Barossa oli lähtenyt kauppaan, mutta luimunnut reissullaan jo puoli päivää. Emma ei edes tiennyt, mitä edes tunsi miestä kohtaan. Miten omasta elämästään pystyi olemaan kärryillä? 

 

 

Joku kehtasi vielä koputtaa Emman oveen. Jos se olisi Barossa... Se jätkä saisi jumalauta kuulla kunniansa. Emman oli pakko saada niitä kurkkuja. Ihan pakko! 

"Avaa ite!" Emma tiuskaisi. 

No, ei se ollutkaan Barossa, vaan Liir. Olipa niillä kahdella muuten omituiset nimet. 

 

"Hei, mikä vointi? Haluatko, että laitan jotain ruokaa?"

"No kun mä käskin Barossan kauppaan mutku se ei oo tullu", Emma parahti. Eihän tämä Barossan kurjasta kauppareissusta ollut kiinni. Kaikki vain kaatui niskaan. 

"Se meni äitinsä luokse, se vaan väitti menevänsä kauppaan. Sen äiti on putkassa", Liir selitti.

"Mä en kestä tätä! Barossalla ei oo rahaa, mulla ei oo rahaa, mä en halua tätä vauvaa! Tai haluan, mutku ei me pystytä hoitaa sitä. Tässä vitun rotankolossa ei oo ees tilaa, Barossa nukkuu sohvalla ja mä sängyssä ja vauva varmaan lavuaarissa sitte ku se syntyy", Emma älisi niin nopeasti ja niin lujaa, että Liirin korviin sattui. 

 

 

"Hei, ei hätää", Liir myhäili, "koska vauvalle kyllä on oma huone."

"Ai mun vaatekaappi? Vittu jee." 

"Ei, kun... mun on pitäny sanoa tämä jo aikoja sitten, mutta nyt se vasta on varmaa. Mä muutan." 

"Oikeesti? Vau, minne?" Emman äänensävy alkoi kuulostaa jo jutustelulta eikä ulvonta muistuttanut enää ruotsinlaivan sumusireeniä, joten Liir uskaltautui silittämään mahaa. Sieltä tuntui heti kipakka potku - ehkä Barossan jälkeläinenkin piti Liirin hakkaamisesta? 

"Tuonne naapuriin", Liir sanoi hymyillen niin säkenöivästi, että se lähes valaisi koko huoneen. 

 

____________________________________________________________________________

 

Ja sitten vielä lopuksi kuva Barossan pikku tyttärestä, jolla ei ole enää Suulien kannalta mitään merkitystä, mutta söpö se on ku mahoton. 

 

 

Siinäpä se. Ensi osassa onkin pääroolissa vanha kelmi Sami, ja sitä seuraavassa Sansa. Vaihtelu virkistää, vai? Nyt luovuus sykkimään tuonne kommentit-osioon, se on oikein. 

PS Barossan ilme;D