Hejssan ja hyvää elokuuta! Mie lopetan kurjat työt ja rupean oloneuvokseksi, ennen kuin lähden opiskelemaan. Jee, loma! Muutan 1000 kilometriä, mutta onneksi kone kulkee mukana. Eli Suulat jatkuvat! Saa nähdä mihin asti, mutta nyt ei ole vielä aika miettiä sitä, vaan lukea osa :)
_____________________________________________________________________
”Kuka sinä olet?” Liir kysyi pikkuiselta, joka ynisi unisesti. Hän olisi halunnut jatkaa tiedustelemalla, mitä vauva teki hänen talossaan ja miten kauan tämä aikoi viipyä, mutta siinä oli vielä vähemmän järkeä kuin suun avaamisessa alun perinkään oli ollut. Ei Ronja vastaisi vielä moneen vuoteen mihinkään järjellisesti. Ei varmaan ikinä, mikäli se oli Liirin kasvatusmetodeista kiinni.
”Eno taitaa olla vähän…” Liir ei saanut sanottua lausettaan loppuun. Väsynyt? Vittuuntunut? Hämmentynyt? Peloissaan? Yksin? Kaikkea, koko ajan. Yksin! Isäkään ei ollut soittanut viikkokausiin. Ehkä äiti oli saanut isän ymmärtämään, miten kammottavaksi hirviöksi homous Liirin teki.
Niin, sama se sille, vaikka Liir oli opiskellut kuusi pitkää vuotta päästäkseen unelma-ammattiinsa. Hän oli perustanut oman yrityksen, rakennuttanut itselleen talon ja ottanut hoitaakseen Sansan vahinkolapset, ja silti äiti vihasi häntä yhden merkityksettömän ominaisuuden takia. Hän oli nyt yksin, eikö ollut aivan sama, oliko hän yksinäinen miehistä vai naisista kiinnostunut? Ei näköjään. Liir huomasi puristavansa Ronjaa niin, että tyttö vääntelehti ja aloitti narisevan itkun.
”Anteeksi”, Liir kuiskasi vauvalle. Tyttö rauhoittui hiljaiseksi heti, kun Liir lopetti sen tahattoman rusentamisen. Onneksi edes toinen kaksosista oli suht helppo ja säyseä lapsi; Mila ulisi jatkuvasti vain ilmeisesti huomiota herättääkseen tai Liiriä kiusatakseen. Ronjakin itki melko paljon, mutta varmaan siksi, että sisko piti tätä hereillä. Liir yritti ymmärtää lapsia, yritti todella, mutta ei siltikään pystynyt. Aivan kuin vauvat eristäytyisivät omaan todellisuuteensa, Mila Ronjaa kauemmas, ja haluaisivat Liirin silti tietävän kaikki tarpeensa.
Liir siirsi Ronjan lepäilemään käsivarrelleen. Tytön silmäluomet lupsuivat kiinni, vaikka Liir olikin alun perin tuonut sen alakertaan ruokittavaksi. Ronja oli todella huono syömään: maidosta tyttö ei pitänyt, eikä muuta suositeltu nelikuiselle syötettäväksi. Mila taas ryysti kaiken maidonkorvikkeen, jonka pikkuiselle antoi, ja kitisi aina rauhattomasti, kun pullon otti pois.
Ai niin, posti. Tänään pitäisi tulla päätös siitä, tulisiko Liiristä lasten laillinen ja ainoa huoltaja. Ajatus vuosien vastuusta puistatti Liiriä. Hän ei pysyisi järjissään edes kuukauden loppuun, mitä vain voisi tapahtua milloin vain. Mistä Liir saisi tukea? Ei mistään! Hän oli loputtoman yksin. Kaikkein kurjimmalta tuntui se, ettei Liir pystynyt tarjoamaan tytöille mitään, ei edes rakkautta. Ei tässä valottomassa tunnelissa voinut tuntea mitään myönteistä ketään kohtaan.
Liir sujautti kirjeen pyjamahousujensa taskuun. Päätös oli myönteinen, hänet oli tuomittu 18 vuoden taloudellisiin sanktioihin ja kotiarestiin sekä pakkotyöhön. Mutta mitäpä muutakaan hän olisi elämällään tehnyt.
”Odota!”
”Huomenta.”
Voi ei, voi ei, voi ei. Samilla oli päällään ihan liian kireä, ohut neule, josta kaikki jäntevyys ja lihakset paistoivat läpi. Miehen iho oli niin luunvalkoinen ja täydellisen tasainen, ettei Liir saanut henkeä. Sami vilkuili Liiriä pelokkaasti. Liir ei tiennyt, mitä tehdä, ja ihan hyvä niin, sillä ei hän mitään olisi pystynytkään tekemään. Tästä ei enää aamu pahenisi.
”Mitä kuuluu?” Sami kysyi ääni murtuen. Mitä ihmettä mies oikein aikoi? Liir ei ymmärtänyt. Hän oli miettinyt monta vauvanparkuista yötä läpeensä, miksi Sami oli muuttanut naapuriin ja tunkenut Liirin seuraan kaikkien mahdollisuuksien tullen. Sussuakaan ei ollut ainakaan kuukauteen näkynyt. Halusiko Sami puhdistaa omantuntonsa pyytelemällä loputtomasti anteeksi? Vai oliko tämä Samin loputon kosto jostain – mistä? – tai vain julmuutta? Halusiko Sami sittenkin todella saada Liirin takaisin? Se oli mahdotonta. Vaikka Liir antaisikin anteeksi (mikä tuntui kyllä mahdottomalta), hän tuskin voisi enää lähentyä kenenkään kanssa.
”Mulla ei kiinnosta, mitä sä yrität, mutta lopeta!” Liir ärähti. Sami oikein hyppäsi säikähdyksestä taaksepäin. Nyt vasta Liir huomasi, että Samin kasvoilla oli parantuvia, vaaleanpunaisia läikkiä. Aivan, se ovi! Hän oli läiskäissyt sillä Samin kasvot verille.
”Kuuntele…” Sami sopersi.
”En! Ja muuten, mä ja kaksoset tarvitaan lisää tilaa. Sä muutat pois, selvä?”
”Mulla ei oo mitään minne mennä.”
”Hei hei”, Liir tokaisi ja marssi ovelleen vilkaisematta taakseen.
*
Onni ei siis saisi koskaan tipahtaa takapihan keinusta ja nauraa. Eikä Sami voisi nostaa poikaa takaisin kiikkuun ja antaa aloitusvauhtia. Liir ei katsoisi heitä hymyillen. Sami katsoi takapihaa kasvot kivettyneinä. Hän oli hukannut elämänsä, itsensä, kaiken. Hän oli tehnyt pelkkiä vääriä valintoja lukioiästä asti, ja se oli maksanut hänelle kaiken hyvän ja elämisen arvoisen, mitä hänellä oli koskaan ollut. Haaveet olivat pitäneet Samia viimeisen vuoden pystyssä, mutta nyt hän ymmärsi, että ne todellakin pysyisivät toteutumattomina unelmina.
Kädet puristuivat nyrkkiin. Liir oli oikeassa, hänen pitäisi lähteä. Hänellä ei ollut edes rahaakaan ensi kuun vuokraan. Minne hän menisi? Hän ei ollut puhunut perheensäkään kanssa vuosiin, sillä Sussu oli eristänyt heidät toisistaan valheilla ja pakotuksilla. Sami ei uskaltaisi kohdata vanhempiensa pettymystä, hänestä ei ollut tullut yhtään mitään. Ja Anne, pikku Anne… sisko taisi olla nyt suunnilleen parikymppinen. Sami ei varmaan tunnistaisi Annea, jos tämä sattuisi kävelemään kaupungilla vastaan.
Onneksi hänellä oli sentään Alkon kassissa vielä jotain jäljellä.
Keskity, Sami kuiskasi itselleen, keskity, mutta hän ei pystynyt saamaan kiinni edes omista ajatuksistaan. Ehkä hyvä niin. Maailma oli niin yksinkertainen, todellisuus oli sittenkin helppo. Ei hänen tarvinnut kuin olla tai olla olematta. Sekin oli yllättävän simppeliä. Ja aina saattoi juoda lisää. Sami naurahti kuivasti itselleen: ei tälle surkeudelle voinut kuin nauraa. Hän nauroi myös viinapullolle, jonka pohjalla neste loiskui iloisesti.
Ei hän tietenkään voisi jatkaa näin. Ei Sami edes olettanut jatkavansa enää kovin pitkään. Kaikki varmaan loppuisi kuukauden sisällä: hän joutuisi ulos asunnosta, menettäisi Onnin ja häviäisi. Se olisi Samin arvoinen loppu. Ei Sami ollut miettinyt omaa katoamistaan kovin paljon, mutta ei hän sille vaihtoehtojakaan nähnyt. Se varmaan kävisi aika helposti.
Yhtäkkiä Samia alkoi pelottaa. Miten hän uskaltaisi? Entä jos hän jäisikin roikkumaan tänne vielä vuosiksi? Pitäisikö hänen kestää itseään, syytöksiään ja virheitään vielä niin pitkään? Entä jos Sussu palaisi? Se varmaan vain nopeuttaisi lähtöä.
Tajuaminen oli alkoholin takia takkuista, mutta Sami tiedosti silti sen, että se tapahtui. Romahdus, hiljalleen. Lattialaudat narisivat, ilma kulki tuuletuskanavissa, viinamäärä veressä kasvoi, mutta kaiken aikaa se tapahtui. Sami ei jaksaisi enää edes tätä yötä. Miksi jatkaa? Silti hän pelkäsi liikaa.
Fonectalla oli Annen numero. Ehkä se oli hänen Annensa, ehkä ei, mutta siihen Sami kuitenkin soitti.
”Sä et varmaan tunnista mua. Oon tosi pahoillani… anteeksi kaikesta. Aion luovuttaa”, kyyneleet kihosivat Samin silmiin, kun hän jatkoi säälittävää, sammaltavaa mutinaansa, ”nyt. Halusin vaan pyytää ensin anteeksi. Mä tykkäsin kyllä aina susta. Liirkin tykkäs. Sä olit ihana. Oon pahoillani etten py-pystyny.” Sami piti tauon.
”Parempaan. Mihinkään.”
*
Paperiarkki pysyi tyhjänä, vaikka Liir oli tuijottanut sitä jo tuntikausia. Hän oli vaihtanut kädessään olevia kyniä moneen kertaan, mutta minkään jälki ei ollut hyvää. Viivottimet olivat kieroja, samoin kuin ajatukset. Ei hän kuitenkaan osaisi. Asiakas oli nyt jo varmasti pettynyt viivästyksien takia ja odottaisi todella upeaa suunnittelujälkeä kompensoimaan ajanhukan, mutta Liir ei voisi täyttää toiveita. Hän ajatteli vain… mitä? Naapuriaan? Mihin sävyyn?
Ennen työhuone oli ollut Liirin pakopaikka, henkireikä ja pyhättö. Nyt senkin seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Hän ei pystynyt keskittymään piirustuksiin, sähköposteihin tai työpuheluihin, koska unenpuute painoi jatkuvasti. Liir yritti saada itseään keskittymään polttamalla enemmän ja juomalla kahvia. Hyödyttömiähän nekin puuhat olivat, hän kävi vain epätoivoisilla ylikierroksilla.
Viimein hän tajusi lopettaa A3-tyhjyyteen tuijottamisen ja päätti laittaa takkaan tulet. Siinä hän sentään oli yksinäisten kuukausiensa aikana oppinut melko käteväksi. Pian hämärään huoneeseen levisi tulen pehmeä valo.
Ajatus Leevistä hiipi Liirille aina vain useammin. Olisikohan Leevi sittenkin inhonnut lapsia niin paljon kuin etukäteen kuvitteli? Olisiko rakkaus kestänyt? Olivatko he koskaan rakastaneetkaan toisiaan? Turha kysymys. Vastaus oli niin ilmeinen, että Liir ihmetteli, miten hän oli pystynyt valehtelemaan itselleen kaikki ne vuodet.
Hän ja Leevi tosiaan olivat aina olleetkin kuin öljy ja vesi: Leevi rakasti matkustelua, Liir kotona löhöämistä. Leevi halusi mennä konsertteihin, klubeille ja kattoterasseilla juomaan kuohuviiniä, Liir piti kotona avatusta saunakaljasta tai lähipubin antimista. Kunhan vain oli rauhallista. Kun Liir muisteli tunteitaan Leeviä kohtaan, häntä ei alkanut heti itkettää ja ahdistaa. He olivat… eläneet yhdessä ja pitäneet toisistaan. Kumpikin oli saanut seksiä, hellyyttä, seuraa ja taloudellista tukea. Se oli täydellinen parisuhde, josta puuttui vain yksi asia.
Samin ajatteleminen sen sijaan tuntui puistattavana tuskana, vieläkin. Johtuiko se siitä, miten paljon kipua Samin selänkääntö ja oikeustaistelu olivat Liirille tuottaneet, vai siitä, että Liir vieläkin rakasti Samia, vaikka yritti sen niin kovasti kieltää? Miten sen tunteen saisi loppumaan? Liir ei todellakaan tiennyt, mitä hän aikoi seinänaapurinsa kanssa tehdä. Puhuminen tuntui niin vaikealta, ja Samin näkeminen lamaannutti Liirin joka kerta.
*
Sami oli niin helpottunut, kun kuuli kirkonkellojen äänet. Se oli oikeasti ohi. Hän makasi arkussa, jonka ohi ihmiset vilistivät. Kukaan ei itkenyt, kukaan ei edes pysähtynyt muistamaan häntä hetkeksi. Se oli niin onnellista, yksinkertaista ja mahtavaa. Kirkonkellot vain pauhasivat pauhaamistaan niin, että Sami alkoi tuntea itsensä melkein eläväksi. Ei, ei taas! Ei voinut olla totta…
Hän havahtui. Kova penkki oli painanut hänen hartiansa aivan jumiin, ja suu oli kuivempi kuin hiekkakuoppa. Penkki ei tosiaan ollut mukavuudeltaan kovin kaukana arkusta. Oliko periksiantamaton puu syy hirvittävään päänsärkyyn? Ei, syyllinen lojui penkin alla. Kossupullon näkeminen yökötti Samia. Ja kaiken aikaa se saatanan kello vain rinkutti menemään. Sami ei todellakaan menisi avaamaan, vaikka siellä odottaisi Liir suuren kukkapuskan kanssa. Hah, se oli pelkkä ironinen toivekuva. Ehkä todellakin kannattaisi haudata ne haaveet ja… ja mitä?
”Sulla ei ollu ovi lukossa.”
”Hä?” Sami äännähti. Hän ei tosiaankaan tiennyt, kuka marssi sisälle noin vain.
”Näytät olevan hengissä, vaikka näytätki ihan kamalalta”, nainen naurahti hermostuneesti.
”Huolestuin aika kovasti sillon yöllä. Onneks sua ei ollu niin vaikee löytää. Luulin jo oikeesti, että tulisin myöhässä.”
”M-mistä sä puhut?” Samin lapsuudenaikainen änkytys sekoittui suvereenisti viinan karhentamaan korinaan.
”Ei mikään ihme ettet muista. Sä olit kai aika… sekasin?”
”Siis mitä?”
”Sami! Meneekö sulla noin huonosti?”
Sami tunnisti siskonsa vasta huolestuneesta äänensävystä. Totta kai! Tuo hieman punkahtavasti kaunis nuori nainen oli hänen siskonsa. Sisko!
”Anteeksi, että kovistelin,” Anne sanoi yhtäkkiä katuvasti, ”ihana nähä sua.” Jäntevät käsivarret kiertyivät Samin ympärille, ja Sami alkoi hävetä viinanhajuista olemustaan. Hän näytti ja löyhkäsi varmasti hirveältä.
”I-ihan mukava nähä. Kans”, Sami sai mutistua. Sanat eivät ollenkaan kuvanneet sitä kuplivaa tunnetta, joka virisi Samin rinnassa. Anne. Anne! Tyttö oli venynyt ainakin puoli metriä viime näkemisestä. Ja kasvattanut itsestään ihan naisen näköisen. Todella hyvännäköisen vieläpä.
”No, mitäs sä…” Samin sanat kuolivat, kun hän yritti muistella, miten perheelle puhuttiin, ”teet nykyään? Mulla on kaikki kuulematta yläasteen alusta lähtien.”
”Siitä on kyllä jo aikaa”, Anne myönsi, ”musta pitäs nimittäin parin vuoden päästä tulla sairaanhoitaja.”
”Onpa kiva.”
”Mutta Sami ihan tosi, me voidaan jauhaa turhaa paskaa myöhemminki. Kerro mulle, miten sä jaksat.”
Sami sävähti. Kaiken tokkuraisuuden ja huonon olon keskeltäkin hän tunnisti tuskan kulkevan kehonsa läpi kuin sähköiskun.
”Kuule Anne”, hän aloitti, mutta sanat kuivuivat kurkkuun. Anne tuijotti häntä suurilla sinisillä silmillään; ne olivat aivan kuin Sussulla. Ajatus hirvitti Samia. Toisaalta silmät muistuttivat siten myös Onnista. Anne nyökkäsi ymmärtäväisen näköisenä ja lähestyi Samia aivan vain pikkuisen, ehkä sentin. Sen verran, että Sami tunsi olonsa turvallisemmaksi.
”Mulla menee kaikki päin vittua.”
Tuntui ihanalta puhua. Ehkä Anne voisi pitää Samia hetken pystyssä, antaa Samin huoahtaa. Sami kertoi kaiken, mitä oli ajatellutkin, ja paljon enemmän. Paljon sellaistakin, mitä ei tiennytkään ajattelevansa.
*
”Istu alas äläkä kärky siinä ihan ku et ois ruokaa nähnytkään”, Anne naurahti veljelleen. Sami ihmetteli, miten Anne kykeni nyt nauramaan. Sisko oli kuunnellut hänen itsesäälissä kieriskelyään mietteliäästi, ja kun Sami oli lysähtänyt kasaan kaikkensa kertoneena, Anne oli vain ilmoittanut siirtyvänsä keittiöön.
”En mä oikeestaan ole”, Sami myönsi nolona, ”en mä oo jaksanu. Onnille oon ostanu jotain vauvansoseita, mä oon syöny oikeestaan makkaraa. Ja lihapiirakoita.”
”No, ymmärrän. Ei se syöminen varmaan tärkeimmältä ole tuntunut.”
”Ei”, Sami tokaisi. Hän pelkäsi paljastavansa Annelle, että oli elänyt lähinnä viinalla ja kahvilla. Jessus, Sami ei edes muistanut, milloin oli saanut viimeksi lämpimän aterian ja mitä se oli sisältänyt.
”Sä olet tosi näppärä”, Sami ihasteli, kun katsoi Annen kääntävän pihvit heittämällä.
”Ja sä et oo tosiaan pitäny muhun yhteyttä. Mä muistin sut pitkätukkasena ja meikkaavana lukiolaisena”, Anne päivitteli. Hän ei sanonut, että Sami näytti nyt kurjalta, varjolta entisestä itsestään (vaikkei hän koskaan eloisalta ollutkaan vaikuttanut). Annea kauhistutti nähdä veljen luurangonlaihat ranteet, verestävät silmät tummine pusseineen ja huolenrypyt otsassa. Sami näytti kuolemansairaalta.
Sitä hän ilmeisesti henkisesti olikin. Sussun narsismin uhrina eläminen ja yksipuolinen rakkaus Liiriä kohtaan olivat tehneet muutenkin jo herkästä ja helposti masentuvasta isoveljestä elävän kuolleen. Anne tunsi pohjatonta surua ja raivoa. Miksei hän ollut auttanut veljeään aiemmin? Tai miten hän edes voisi auttaa?
”Maistuuko?”
”Joo”, Sami mongersi suu täynnä hampurilaista, ”tää on taivaallista.”
”No ei nyt kyllä, mutta kiva kuulla.”
”Voi ei, Onni!” Sami parkaisi. Sääli viilsi Annea, kun hän kuuli Samin äänen särkyvän.
”Millainen lapsi se on?”
”Ihana. Musta tuntuu, etten ansaitse sitä”, Sami sanoi surkeana, ihan liian pienellä äänellä.
”Sä yrität kaikkes. Ja tärkeintähän on, että sä rakastat sitä.”
”Mutta jos kaikki ei riitä?”
”Kyllä se riittää”, Anne vakuutti.
Sami ei edes nyökännyt, vaan hiljeni tuhoamaan toista hampurilaistaan. Hän ei ollut miesmuistiin syönyt mitään näin täydellistä. Krapulavapinakin alkoi helpottaa, kun vatsa täyttyi jostain rasvaisesta, ihan oikeasta ruoasta.
Tuntui hurjalta, että hän oli juuri kertonut kaikki kipeimmät asiansa Annelle. Sami muisti tytön menossa kasiluokalle uuden Puman olkalaukkunsa kanssa. Silloin Anne oli värjännyt hiuksensa pinkiksi, ja Samia suretti, että pikkusisko leikki isompaa kuin olikaan. Ehkä hän oli ollut väärässä. Anne oli tosiaan ollut kasvamassa aikuiseksi, ja siinä tyttö, siis nuori nainen, nyt oli. Kauniina, tasapainoisena ja fiksuna. Samista ei ollut tullut mitään niistä.
”Pitäisköhän mennä jo katsomaan sitä poikaa.”
”Joo”, Sami mutisi ja nyppi vielä pari salaatinlehteä lautaseltaan.
”Yläkerrassahan se nukkuu?”
”Toivottavasti nimenomaan nukkuu…” Sami sanoi huolestuneena. Kauanko hän oli nukkunut pöhnissään penkillä? Hän oli käynyt syöttämässä Onnia joskus kahden aikaan hoippuvin askelin ja kaatunut portaissa matkalla alas. Mitähän kello nyt oli? Voi kauhea.
”Ota vaan se syliin”, Sami rohkaisi Annea. Anne ojensi kätensä ja kietoi käsivartensa lapsen ympärille juuri oikein. Sami hämmentyi ensin siskonsa taidoista – ei kai hän vai ollut eno! – mutta tajusi sitten, että sairaanhoitajakoulutukseen kuului varmasti myös lasten, ihan vauvojenkin, hoitoa.
”Hyvinhän se oli täällä pärjännyt.”
”No jaa. Mä olen ihan paska isä”, Sami nyyhkäisi. Hän ei jaksanut edes tuntea häpeää heikkoudestaan. Vasta vähän aikaa sittenhän Sami oli vuodattanut koko onnettoman hullaantumisensa Liiriin Annelle. Kummaa, miten rauhallisesti Anne oli siihen suhtautunut. Eihän Sami ollut koskaan kertonut tykkäävänsä muista kuin naisista. Ehkä Anne oli sisäisesti järkyttynyt.
Onni ynähti hätääntyneesti joutuessaan vieraan kynsiin.
”Shh, kultapieni”, Anne leperteli vauvalle. Onni aloitteli itkua, mutta rauhoittui, kun Sami silitti sen punertavaa poskea.
”Se varmaan pelkää naisia.”
”Tekikö Sussu lapsellekin jotain?” Anne kysyi kauhuissaan.
”Ei sinänsä. Ei vaan käsitelly niin hellästi eikä välittäny itkusta. Onni pelkäs äitiään. Tai niin mä sen ymmärsin.”
”Siitä on tullu ihan erilainen, ku Sussu lähti. Se nauraa. Ennen Onni ei nauranu koskaan. Kato nyt”, Sami hymyili arasti ja vilkutti vauvalle iloisesti. Toden totta, Onni päästi heiveröisen, pulun kujerrusta muistuttavan äännähdyksen. Sami kutitti poikaa leuan alta ja sai kiitokseksi tempustaan hampaattoman, leveän hymyn.
”Sä olet oikeassa. Onni on ihana”, Anne myönsi. Ajatella, hän oli täti! Sitäkään hän ei ollut ennen tätä päivää tiennyt. Hassua, miten Sami oli saattanut elää niin monen salaisuuden, kipeän tai ei-kipeän kanssa: hän oli elänyt kahdeksan vuotta alistettuna karmeassa suhteessa, ollut koko sen ajan rakastunut entiseen parhaaseen ystäväänsä, joka oli vielä mies, ja tehnyt lapsen kammottavan narsistiakkansa kanssa. Veli oli joutunut kestämään ihan liikaa. Anne hymyili Samille rohkaisevasti.
”Ihan yhtä ihana ku säkin.”
”En ees muista, millon viimeks joku olis sanonu mulle jotain kaunista. Tai edes ei-kielteistä”, Samin ääni sortui taas.
”Ei mikään tästä ole sun vika.”
”On.”
”Mikä niin?”
”Se, mitä tein sillon Liirille. Tää kaikki on rangaistusta siitä.”
”Voi Sami”, Anne henkäisi ja silitti veljensä poskea, ”kaikki muuttuu vielä hyväksi.”
*
Anne oli saanut Samin suostuteltua nukkumaan lupaamalla vahtia Onnia. Veli oli käpertynyt lattialla lojuvalle patjalle, vetänyt viltin päälleen ja vajonnut hetkessä autuaaseen uneen. Se oli varmaan Samille nyt parasta, levätä vain ja unohtaa hetkeksi kaikki tuska.
Anne tunsi syyllisyyttä kaikesta. Oli totta, että Sami oli eristäytynyt perheestään, mutta nyt Anne ymmärsi, että Sussu oli pakottanut Samin siihen. Miten hän olikin voinut joskus uskoa, että Sami jätti tahallaan vastaamatta kaikkiin yhteydenottoihin! Veli oli ollut vankina omassa kodissaan. Ajatus puistatti Annea.
Eniten häntä kuitenkin oli koskettanut Samin ääretön, piinaava rakkaus Oliveria kohtaan. Tai Liiriksi Sami miestä kutsui. Oli ymmärrettävää, että Oliver oli katkeroitunut ja vihasi Samia. Sami oli tehnyt virheen, mutta herran tähden, siitä oli jo kohta kymmenen vuotta! Oliver pitäisi saada ymmärtämään Samin pohjaton kiintymys ja antamaan anteeksi. Enimmäkseenhän kyse oli väärinkäsityksestä.
Anne tiesi, ettei hänellä ollut lupaa puuttua veljensä asioihin, mutta ei Sami niitä itse näyttänyt saavan kuntoon. Hän kuunteli tasaista kuorsausta yläkerrasta. Ei Sami heräisi sillä välin, kun hän olisi poissa. Ja jos heräisi, niin Anne voisi sepittää olleensa vessassa karmean ummetuksen kourissa.
Hänellä ei ollut hajuakaan, mitä hän voisi sanoa Oliverille. Päästäisikö mies häntä edes sisälle? Jos ei päästäisi, niin Anne tunkisi sisään vaikka ikkunasta. Tai parvekkeelta. Saatana! Hän tekisi nyt kaikkensa, että saisi Oliverin kuuntelemaan.
Olipa hyvä, ettei Anne näyttänyt juurikaan Samilta. Oliver ei varmasti osaisi yhdistää lyhyttukkaista nuorta naista pitkäkutriseen varhaisteiniin vuosien takaa.
*
Rasva maistui mahtavalta. Liir tunki keksejä suuhunsa ja nautti siitä, miten sokeri, voi ja valkoinen vehnäjauho sulivat mössöksi hänen kielellään. Olisihan hän voinut jotain oikeaakin ruokaa syödä… tai eipä oikeastaan olisi. Jääkaapissa oli vain pilttipurkkiarsenaali, homeinen juustonkannikka ja voirasia. Onneksi kaapista löytyi niin sipsejä kuin keksejäkin.
Liir ei jaksanut ajatellakaan kauppaan raahautumista. Sitten pitäisi änkeä rimpuilevat kaksoset rattaisiin, puskea vaunut ylämäkeen kauppaan, hoitaa ostokset kahden rääkyvän rimpulan kanssa ja kotona purkaa vielä kauppakassin lisäksi tytöt ulkovaatteistaan. Ei, aivan liikaa vaivaa. Hän pärjäisi kyllä roskalla, kunhan tytöt vain saisivat jotenkin inhimillistä purtavaa. Nyt saattoi puhua jo puremisesta, kun niille pikkuhirviöille puhkesivat ensimmäiset hampaat.
Liir oli loputtoman väsynyt. Hän kävi loppumatonta taistelua paitsi pyykkivuoren ja kahden mölyapinan, myös oman henkisen kanttinsa kanssa. Se taistelu näytti päättyvän häviöön. Tuntui kamalalta ymmärtää, ettei hän enää jaksanut jatkaa. Ja jatkoi silti. Päivä päivältä Liir puski itsensä enemmän sen rajan yli, jonka tuli pitää hänet järjissään. Persoonallisuus, tunteet, ilo, kaikki olivat kadonneet hiljalleen.
Pöytä tuoksui pesuaineelle, mutta Liir ei. Hän haisi. Miksi käydä suihkussa, kun oli niin paljon tärkeämpää kylvettää vauvat? Itsestään huolehtiminen oli Liirille liikaa. Kunhan hän nyt vain pystyisi… niin mihin? Ei hän pystynyt mihinkään.
Jokin kolahti eteisessä. Hitto, oliko Liir jättänyt oven auki tupakalla käytyään? Tuuli varmaan paukautti sen kiinni. Ei hänellä vieraita ainakaan ikinä käynyt, turha niitä pelätä. Jos se oli varas, niin se ei saisi tästä kämpästä paljoakaan irti villakoirien lisäksi.
Liir pelästyi, kun eteisessä seisoskelikin nuori nainen sen näköisenä, että oli tullut tänne tarkoituksella. Liir katseli, roikkuiko naisen vyöltä veistä tai asetta. Hölmöä, eihän naisella edes ollut vyötä.
”Mene pois”, Liir raakkui.
”Onpa ystävällinen vastaanotto”, nainen puuskahti.
”Onpa ystävällistä tunkea toisen taloon”, Liir matki säälittävästi.
”Mä koputin, muttet sä tullu avaamaan. Eikä tuo ovikaan ollu edes kunnolla kiinni.” Se siis oli jäänyt auki. Liir todella oli menettämässä otettaan.
”Ei sulla ole tänne asiaa. Hus. Ei kiinnosta kuka sä olet, painu vittuun.”
”Ei naapuriskaan meinannu siskoaan tunnistaa”, Anne tokaisi.
”Täh? Lähe nyt hyvän sään aikana”, Liir murjotti, mutta hänen väsyneissä uhkauksissaan ei ollut todellista potkua. Ei hän olisi välittänyt lainkaan, vaikka tuo nainen olisi kaivanut kengästään pistoolin ja ampunut hänet.
”En taida. Kato nyt mua. Sä oot viettäny mun kans enemmän aikaa ku oman siskos.”
”A-anne?” Liir henkäisi hämmästyneenä. Hän muisti Annen laihana, mustatukkaisena luikkuna, joka pyydysti sammakoita lammikoista ja teki niille lastentarhan lasipurkeista. No jopas.
Ennen kuin Liir ehti hämmennykseltään edes liikahtaa, Anne oli jo syöksähtänyt halaamaan häntä lämpimästi. Saakelin Murtoniemet, aina tunkemassa iholle! Liiriä puistatti, että Samin sisko kosketti häntä.
”Muistithan sä!” Anne hihkaisi. Ehkä vähän liian tekopirteästi tullakseen otetuksi tosissaan.
Anne ehti parkkeerata sohvalle, Liir ei saanut taaskaan poikkipuolista sanaa suustaan. Hän halusi hätistää Samin siskon, eikö halunnutkin?
”Uskoisin, ettet haluu kuulla tästä yhtään, mutta sun on pakko. Mä en kestä kattoa, miten Sami on kärsiny.”
”Sami! Ai Sami kärsii? Ai se, joka tekeyty uhriksi, ettei jäis kiinni mistään? Se paska!” Liir löysi yllättäen kiivautta itsestään. Inhottavaa, miten hänestä oli jäljellä enää katkeruus.
”Se teki virheen-”
”Virheen? Se tuhos minut. Kokonaan.”
”Se tuhos myös ittensä.”
”Mä nyt en jotenki usko tollasta pateettista paskaa”, Liir tuhahti.
”Se yritti pyytää sulta anteeksi kun oli intissä. Myöhemmin se ei enää löytäny sua-”
”Ja hyvä niin.”
”Ei, Liir kuuntele! Se muutti tohon naapuriin, vaikka sillä ei ole rahaa, että sais olla lähellä sua. Se on yrittäny pyytää anteeksi uudestaan ja uudestaan, mutta sä et kuuntele. Viime yönä se soitti mulle ja kerto, että haluaa tappaa ittensä. Että sillä ei ole mitään syytä elää ilman sua.”
Liir kuunteli hiljaa. Jokin valtava tunne tukki hänen ajatuksensa.
”Se teki lapsenki Sussun kans. Ne rakasti toisiaan.”
”Sussu oli narsisti, joka käytti Samia hyväkseen vuosia. Sami oli loukussa. Se vihas itteään, koska ei sillon pystyny kertomaan, mitä se ajatteli susta.”
”Niin varmaan.”
”Liir, se ei ole koskaan rakastanu ketään muuta ku sua. Se rakastaa sua niin paljon, ettei pysty elämään ilman.”
”Onhan se jo monta vuotta eläny.”
”Voisit sä ed-”
”Suu kiinni! Sä et puhu totta. Sä vaan haluat Samin kanssa nauraa mulle. Varmaan teillä onki hauskaa siellä. Sussuki on siellä, se panee Samin kanssa…” Liirin raivo muuttui sanattomaksi. Ei hänen olisi pitänyt sanoa mitään tästä ääneen.
”Yritä nyt ymmärtää!” Anne huusi, ”Sami heitti Sussun pellolle, vaikka se pelkää sitä akkaa henkensä eestä! Se teki niin, että sais mahollisuuden sinuun.”
”Sitä ei tule.”
”Sä tykkäsit siitä. Kyllä mä sen näin.”
”Sä olit pelkkä lapsi. Ja siitä on kauan.”
”Mä olin lapsi, mutta kyllä mä rakkauden tunnistin. Eikä sun tarvi sitä rakastaa, riittää, että kuuntelisit hetken ja antasit anteeksi. Sami ei pysty elämään ton taakan kans. Se kärsii, Oliver, se kärsii tosi paljon. Se vaan juo eikä syö mitään, se haluaa kuolla. Ootko sä niin sydämetön, ettet pysty ees kuuntelemaan hetkeä?”
Liir haukkoi henkeään, muttei saanut sanaakaan suustaan.
”Sä oot Samin koko maailma. Mieti edes, jooko?”
*
Koko maailma.
Mikä oli Liirin koko maailma? Ei hänellä ollut sellaista. Hän oli kuin hamsteri häkissä, juoksi pientä itsesäälipyöräänsä, kipitti välillä vesikupilleen, söi jos muisti ja nukkui, jos vauvat sen hänelle soivat. Liir halusi palata entiseen tunteettomuuteensa, hän oli ollut autuaan väsymyspöllyissä.
Annen vierailu oli muuttanut sen. Kyllä, hän oli vieläkin lopen uupunut ja halusi vain pois, mutta nyt mukana oli myös kipua. Fyysistäkin, toista jalkaa turvotti ja siihen sattui vietävästi, mutta se ei sattunut läheskään yhtä paljon kuin Samin pikkusiskon sanat.
Liir halusi kieltää sen itseltään, mutta hän jossain sisimmässään tiesi Annen puhuvan totta. Sami todella kärsi seinän toisella puolella siitä, että Liir ei suostunut edes kuuntelemaan ”huomentaa” loppuun asti. Liir pystyi hyvin kuvittelemaan viinalle person Samin hukuttamassa liian herkkiä tunteitaan alkoholiin, turruttamaan itseään yksin. Sami oli aina ollut synkkä, itkuinen ja heiveröinen. Mies ihan totta saattaisi haluta kuolemaa.
Kaikki nämä vuodet Liir oli ollut varma siitä, että Sami oli vain leikkinyt hänen tunteillaan ja rakastanut sokeasti sitä typerää Sussua. Nyt Liir alkoi kuitenkin erottaa lukioajassa asioita, jotka hänen olisi pitänyt huomata jo silloin. Oli totta, että Sami oli tehnyt törkeän tempun nostaessaan sen raiskaussyytteen, mutta vaikutti siltä, että Sussu oli todellakin ollut sen takana. Ehkä Sami ei vain arkuuttaan uskaltanut myöntää hirviömäiselle tyttöystävälleen, että todellisuudessa rakastikin parasta ystäväänsä. Ja sitten Sami oli jäänyt kahdeksan pitkän vuoden mittaiseen ansaan, jonka Sussu oli hänelle virittänyt.
Sami oikeasti rakasti häntä. Liirin oli vaikea uskoa, että Sami oli rakkaudesta muuttanut hänen naapuriinsa, yrittänyt kaikki ne kerrat rakentaa siltaa heidän välilleen.
Mutta sille sillalle oli jo aivan liian myöhäistä. Liir ei pystyisi antamaan anteeksi, ei kerta kaikkiaan. Hän ei pystyisi edes katsomaan Samia silmiin tuntematta suunnatonta pakokauhua ja tuskaa aivan kuin silloin lukiopoikana raiskauksesta syytettynä. Liir ei tiennyt, mitä tekisi. Todellakaan.
Ja sitä helvetin jalkaa vain särki. Liir tunnusteli nilkkaansa – jessus, sehän oli turvonnut valtavasti. Hän ei uskaltaisi katsoakaan sitä. Liir mönki peiton alle ja yritti napata edes hetkisen unta, ennen kuin toinen kaksosista heräisi ja varmistaisi ulinallaan, ettei siskonsa tai varsinkaan Liir saisi enää nukuttua.
*
”Huomentailtaa”, Anne toivotti uniselle veljelleen. Sami ei näyttänyt enää aivan elottomalta, mutta kurjalta kuitenkin.
”Mitä kello on?”
”Siinä ykstoista. Sun rytmi ei ole ihan kohillaan.”
”Mä voin kyllä mennä takasin nukkumaan, se oli mukavaa.” Sami yritti muistella, milloin olisi viimeksi mennyt selvin päin nukkumaan, muttei onnistunut.
”Tääkin on mukavaa”, Sami virnisti ja syöksähti kutittamaan Annen kylkiä. Anne kiljahti, mutta muisti sitten, ettei pikku Onnia ehkä kannattaisi herättää. Oli vain mahdotonta kärsiä kutituskidutus ääneti.
”Hei, lopeta”, Anne henkäisi kikatuksen välissä.
”Mutta Sami… mulla on sulla asiaakin.”
”Sitä mä vähän pelkäsin.”
”Älä pelkää enää, ei sun tarvi”, Anne silitti Samin sänkistä poskea.
”En oikeestaan edes jaksa.”
”Kuule, sun pitäs jutella Liirin kanssa.”
”Jutella, miten jutella? Ei se kuuntele. Eikä varsinkaan puhu.” Samin epätoivo täytti koko huoneen: miehen hartiat lysähtivät ja pää painui.
”Kyllä se mua kuunteli.” Anne ei tiennyt, oliko järkevää myöntää puhuneensa Liirin kanssa. Miten Sami reagoisi? Murtaisiko asioihin puuttuminen Samin vielä entisestään?
Sami halasi tiukasti Annea. Annen kädet vaelsivat hänen laihoja kylkiään pitkin ja taputtivat selkää lohdullisesti. Läheisyys tuntui kuitenkin ahdistavalta. Sami ei halunnut koskettaa ketään naista, Anne oli hoikka ja mustatukkainen kuten Sussukin. Se inhotti Samia.
Anne oli puhunut Liirin kanssa. Sami ei tuntenut itseään petetyksi, vaikka hänen varmaan pitäisi. Sen sijaan ihmeellinen tyytyväisyys hiipi Samiin: Anne oli tehnyt jotain vain Samin puolesta. Joku ajatteli hänestä hyvää. Anne varmasti sääli Samia, mutta myös piti tästä. Se lämmitti Samia niin, että hän päätti käydä koputtamassa Liirin ovea. Taas.
”Vaiha vaattees, sulla on ollu nuo jo vaikka kuinka kauan”, Anne mäkätti. Sehän kuulosti ihan äidiltä! Sami puisti päätään ja paineli alakertaan.
*
Liirin oli pakko istua lepäämään, hän ei saanut kävellessä henkeä. Oliko hänellä tosiaan niin surkea kunto, ettei hän saanut vaellettua edes hakemaan maidonkorviketta tytöille alakerrasta? Hän puuskutti ja nojasi käsiinsä. Mitä tämä oli? Uupumusta? Romahdus? Aiheuttiko se näin rankkoja fyysisiä oireita?
Oven takaa kuului arkoja askelia. Liir yritti nousta, muttei päässyt ylös. Rintakehää puristava kipu naulitsi hänet vihreään nojatuoliin. Pakokauhu kiipi Liirin selkärangassa: mitä hänelle tapahtui? Hän ei pystyisi puolustamaan itseään, ei edes sanallisesti.
Siispä hän vain istui kuin patsas ja odotti.
”Hei”, Sami sanoi kuristuneella, pikkuisella äänellä. Vai millainen ääni oli? Ehkä Liir kuuli kaiken puristuksen värittämänä, hän ei saanut itse henkeä ollenkaan. Ei hän edes tainnut yrittää. Sami tuijotti häntä silmät suurina, niistä peilautuvia tunteita Liir ei edes yrittänyt lukea.
Sami hipsi lähemmäs, mutta Liir ei päässyt pakoon. Tämä oli kuin hänen inhottavimmista painajaisistaan: hän oli loukussa samassa tilassa Samin ja omien juuri heränneiden tunteidensa kanssa, eikä voinut tehdä kummallekaan tunkeilijalle mitään. Sami avasi suunsa, muttei ehkä lopulta uskaltanutkaan puhua. Kun Liirkään ei sanonut mitään, Sami sai äänensä takaisin.
”O-ootko kunnossa?”
Liirin oli pakko päästä pois. Keuhkoja puristi, henki ei kulkenut, Sami aiheutti pakokauhun ja pelon räjähdyksen. Jotenkin hän löysi voimaa ponkaista penkin pehmeydestä – ja kohdata Samin anelevan tuijotuksen silmästä silmään.
”Liir, mä…” Sami aloitti, mutta kun Liir ei vastannut edes nyökkäyksellä tai hymyllä, Samin sanat kuolivat.
Huone hämärtyi. Ei kuten sähkökatkossa, vaan kuten elokuvan loppuessa. Kipu lisääntyi yhtäkkiä vielä entisestään: puristus muuttui sähköiskuksi, joka lävisti Liirin rintakehän. Ympärille levisi mustuus.
Kun Liir retkahti selälleen maahan, Sami vain katsoi kauhistuneena. Liirin pää kopahti parketille kammottavan kolahduksen säestämänä, ja Sami odotti peloissaan, milloin takaraivon alta alkaisi luikerrella paksu, punainen verinoro. Samin onneksi sitä ei kuitenkaan näkynyt.
Sami kumartui Liirin viereen ja kokeili miehen pulssia. Se tuntui, mutta huiteli taivaissa. Mitä Liirille tapahtui? Näin ei voinut käydä nyt! Liir ei voinut lähteä näin, hän ei ylipäätään saanut lähteä! Sami voi itsekin pahoin, kun näki Liirin ruumiin nytkähtelevän väsyneesti.
”Mä haen apua. Kaikki hyvin, kohta kaikki on taas hyvin”, Sami sopersi tajunnan rajamailla hoippuvalle punapäälle.
Mistä hän hakisi apua? Pitäisikö hänen soittaa hätäkeskukseen? Ei Sami sellaista osannut. Eikä uskaltanut. Sami katsoi kuin paikalleen noiduttuna, miten Liirin liikkeet loppuivat ja miehen kivusta vääntyneet kasvot rentoutuivat. Liir oli menossa kauas pois.
”Älä mene, kulta, älä!” Sami parahti. Hänen piti tehdä jotain. Aivan, Anne! Sami jyskytti Liirin keittiön seinää, ja kuuli pian Annen juoksuaskeleet Liirin portailta. Ajatella, hänet ja Liirin oli erottanut vain tämä ohut seinä, josta puhekin toisinaan kuului läpi.
Yläkerrastakin kuului jotain yninää, kuin vauvan itkua. Häh?
Toden totta, yläkerran makuuhuoneessa oli kaksi kehtoa, joista kumpaakin asutti suunnilleen Onnin ikäinen piipero. Sami olisi ollut kuin puulla päähän lyöty, jos hän ei olisi jo valmiiksi tärissyt järkytyksestä ja pelosta. Olisiko se sittenkin hänelle oikein, jos Liir kuolisi? Ehkä hän ansaitsi sen. Kaiken piti mennä päin vittua.
Kumpikin vauva parkui täyttä kurkkua. Sami lähestyi tummempaa pienokaista ja miettimään pysähtymättä koppasi pienokaisen syliinsä. Tarvittiin vain pari heijausta ja tukeva ote, ja lapsi hiljeni. Äkkiä Sami ymmärsi, miksi Liirin, poikamieshomon, makuuhuoneessa majaili kaksi lasta. Vauvahan näytti ihan Sansalta.
”Shh, pikkuinen”, Sami leperteli, ”Shh.” Enempää hän ei voinut sanoa. Hän ei voinut kertoa, että kaikki oli hyvin, kun vauvan huoltaja makasi elottoman oloisena eteisen lattialla.
Kadun toisesta päästä kuului ambulanssin ujellus.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Lopuksi parit kuvat Onnista, Milasta ja Ronjasta taaperoina. Tunnistatte aika varmasti, kuka on kuka.
Jep, ja nyt kommenttilootan puolelle, jos vain halajat :) Tiedän, että täällä käy joka osan myötä reippaasti yli sata ihmistä kuikuilemassa pari päivää osan julkaisun jälkeen, mutta kommentoimaan samassa ajassa aikautuu alle kymmenen. Piilolukijat, olette silti ihan mahtavia :)
(Tarinankirjoittajat: Onko teillä sama ongelma kuin mulla Photarin ja Vuodatuksen yhteistyön kanssa? Kun kopioi Photarista kuvia, niin ne eivät meinaa liittyä kunnolla Vuodatukseen tekstipohjaan. Jokaisen kohdalla pitää käydä monta kertaa tökkimässä "Kopioi"-nappia, eikä silloinkaan välttämättä toimi. Argh. Miksei Vuodatus voi saada edes copypastea toimimaan!)
Kommentit