Hellurei, olen ollut ihan jääkiekkofiiliksissä voitosta lähtien eikä poskesta meinaa millään lähteä permanenttitussilla tehty siniristi, tänään kaveri ihmetteli, kuka minut on hakannut, kun se näyttää ihan mustelmalta. Suulilla ei näy tässä osassa mustelmia (vielä), vaan aika lailla onnea, otahan siihen osaa! Feniksin paita ei meinannut pysyä millään päällä, joten herra pullistelee kuvissa näköjään yleensä kalsarisillaan. Taiteellista vapautta kai sitten.
___________________________________________________________________________



Carolina ei olisi kaksi kuukautta sitten uskonut, että olisi sittenkin toteuttanut unelmansa. Nyt hän seisoi uuden kotinsa, täydellisen vihreän puutalon yläkerran parvekkeella häämekko vieläkin päällään. Hän odotteli tuoretta aviomiestään, Feniksiä, joka oli jäänyt tappelemaan alakertaan ulko-oven huonon lukon kanssa. Carolina tunsi potkun mahassaan ja hymyili katsoessaan keväistä, kukkivaa puutarhaa.



Hermostunut Feniks avasi lasiovet ja katsoi vaimoaan. Cara nojasi kaiteeseen niin kauniina. Feniks kiitti hiljaa mielessään itseään siitä, että oli tajunnut valita Caran ja lapsen pullon sijaan.  Feniks hiippaili hiljaa Caran vierelle.



    "Etkö uskalla katsoa minuun, kun minulla ei ole enää sitä typerää huntua?" Cara naureskeli. Häissä oli ollut vain he, kaksi todistajaa ja pappi sekä iso liuta paparazzeja, jotka vakuuttelivat olensa jomman kumman tärkeitä perhetuttuja. Niin varmaan Marjatta-täti kantaisikin isoa järjestelmäkameraa ja mikrofonia aina mukanaan.
    "En, etten saa slaagia. Mehän olemme jo niin vanhoja."
    "Thah, todellakin. Alle kaksivitosia vanhuksia."



    "Tosiasiassa minulla meni se vala aika ohi kirkossa. Keskityin vain siihen, etten pyörry. Tämä olisi paljon parempi paikka mennä naimisiin", Feniks vihjaili. Cara katsoi häntä, nosti toista kulmaansa ja irrotti kapean kultarenkaan vasemmasta nimettömästään.
    "Antaa palaa sitten! Ainakin olet parempi kuin se tutiseva pappi, jolta oli jäänyt tekarit kotiin sössötyksestä päätellen."



Feniks nauroi ärsyttävän tyttömäisesti.
    "Oletko ottanut vähän liikaa lääkkeitä? Hermostukseen?"
    "Kai. En kai minä muuten haluaisi mennä muuten naimisiin kaksi kertaa päivässä! Tällaisen sinä sitten nait, mielialalääkenarkkarin!"
    


    "No niin. Nyt."
    "Carolina Lund, sinä elämäni tähti, sinä mannapuuron voisilmä ja selvä perjantai-ilta, lämpimän hellepäivän lempipaikkani ja Blomfilmsiä eniten kismittänyt äitiyslomalainen, kunnioittaisitko sinä minua, henkilökohtaista orjaasi ja hartainta palvojaasi Feniksiä ottamalla vastaan tämän kultarinkulan? Se on kokonaan kultaa, koska en ole enää köyhä. Jos olisin, se olisi varmaan Kinder-munan antia."
    "Tietenkin, Feniks Suula, ainoa pitkätukkainen mies, jota en pidä naurettavana. Kuin ihan vähäsen."



    "Äkkiä, äkkiä! Haluan jo tämän parhaaseen osuuteen!"
    "Mihin? Etkö haluakaan tulla rengastetuksi kuin harakanpoikanen lintubongarin kynsissä?"
    


    Tähän! Olisi Feniks huomauttanut, ellei olisi keskittynyt tähän ihanaan hetkeen. Carolina, vatsassa kellivä vauva ja hän lämpimässä kevätillassa oman kotinsa parvekkeella. Suudelma maistui alkoholittomalta samppanjalta, hän muistaisi tämän aina.



    "Täällä vanhemmat irstailee kahdestaan, kohta sinä joudut tulemaan tänne ja todistamaan nämä nolot hetket!" Feniks taputteli Caran vatsaa.
    "Älä pelottele vauvaa, muuten se tulee myöhässä. Ja siitä minä tulen hyvin, hyvin vihaiseksi ja tiedän kyllä, keneen se kohdistuu!"

                *   *   *   *



    "Cara, tule ylös!"
    "Miksi? Portaat ovat nyt niin inhottavat, ne on niin jyrkät!"
    "Sinun on pakko tulla, nyt heti!" Silloin Cara arvasi, mistä oli kyse. Tietenkin, Feniks oli saanut lastenhuoneen valmiiksi.



Kyllä, valmista oli. Feniks pyyhki seinästä viimeisiä tapettiliisterin harhapisaroita hihaansa ja vihelteli. Huone sopisi tytölle tai pojalle, ihan kummalle tahansa, ja se oli aurinkoinen. Tapetointikin oli ollut kuin valoterapiaa, koska koko huone oli iso piristysruiske. Voi kun Cara pitäisi siitä.
    "Onpas suloinen! Rakastan Marimekkoa ja oi, ihana mobile! Olet nähnyt vaivaa. Mistä tiesit, että rakastan kukkakuvioita?"
    "Mistähän, meillä ei taida muunlaisia tapetteja ollakaan."
    "No, et poikennut linjasta", Cara sanoi ja vaappui miehensä vierelle.



    "Olen niin onnellinen", Cara nyyhkäisi ripustautuen Feniksin kaulaan. Kun Feniks ei keksinyt mitään vastaukseksi, hän jatkoi:
    "Kun meillä oli vain sanojesi mukaan pelkkää seksiä, en ollut tällä tavalla onnellinen, kun en pystynyt rakastamaan sinua kunnolla. Minusta tuntuu, että vauva tekee meistä perheen ja uskallamme rakastaa oikeasti. Rakastan tätä rakkauden tunnetta, että olemme tässä kypsästi emmekä vain muhinoi toimistolla."



    "En olisi ikinä arvannut, että päädyn vielä sisustamaan lastenhuonetta täydelliseksi, että saisin vaimoni hymyilemään."
    "Ei tulevaisuutta voi arvata. Ollaan nyt tässä omassa pilvilinnassamme."

                *   *   *   *  


Omassa kodissa piti opetella muukin kuin tapettiliisterin sekoitussuhde. Feniksin vaihto yksinkertaisesta poikamiesboksista isoon omakotitaloon ei sujunut ihan kivuttomasti, sillä siivoamista oli aivan liikaa. Kaikki pinnat vetivät pölyä ja kahvinroiskeita kuin magneetit.
    "Kulta!"



Caran äänensävy oli niin hätääntynyt, että Feniksinkin rinnassa muljahti inhottavasti.
    "Mikä on huonosti?"
    "E-ei mikään, tai on! Parketti on pilalla!"
    "Mitä, nytkö?"
    "Kyllä, mutta sitä vettä tuli niin paljon, jumalauta, Feniks... mitä nyt?"



    "E-en minä tiedä. So-soitan taksin", Feniks änkytti ja tunsi pulssinsa kohoavan maraton-lukemiin.
    "Rakas, äkkiä. Tämä sattuu, AIH", Cara etsiytyi lähelle ja Feniks halasi naista kevyesti ja rohkaisevasti. Carolina nojasi taaksepäin venytellen selkäänsä.
    "Nyt lähtee", hän hymyili, vaikka suupielet painuivatkin vinoon, kun ensimmäinen kunnon supistus iski.



    "No niin, voimme varmaankin jo siirtyä synnytyssaliin. Olette tarpeeksi auki", sairaanhoitaja ilmoitti hymyillen hermostuneelle parille rohkaisevasti.
    "Jaksatko sinä? Onko kaikki hyvin?" kyseli Feniks Caralta. Tämä vaihe oli kestänyt todella kauan, kymmenen tuntia, ja oli jo ilta.
    "Pakko se on", Cara pihahti.



Syke ja kuusi muuta, Feniksille tuntematonta käyrää juoksivat tietokoneen näytöllä synnytyssalissa. Feniks tarkkaili niitä huolestuneesti, kaikkien piti mennä normaalien arvojen mukaan. Vaikka Cara olikin vieressä saattamassa maailmaan heidän lastaan, Feniks tunsi itsenä ulkopuoliseksi. Hän ei halunnut edes ottaa Caraa kädestä kiinni, hänestä ei olisi mitään apua.
    "Kulta, kulta..." Cara nyyhkytti ja tärisi. Oli aivan Feniksin syytä, että Cara joutui kärsimään niin. Vauvaa ei olisi ilman Feniksiä. Entä jos Cara kuolisi?
    "Hyvin menee, hengitä. Se menee oikein hyvin." Mistä sen tiesi, menikö hyvin vai ei? Ei normaali synnytys voinut kestää näin kauan.



Cara oli niin hennon ja haavoittuneen näköinen siinä, kätilöjen hyöriessä ympäriinsä. Sairaalanvihreillä lakanoilla oli verta ja Caran kasvot olivat tummuneet uupumuksesta ja tuskasta. Hän ei selviäisi. Feniksiä alkoi pyörryttää, kun hän katsoi Caran väsyneisiin silmiin. Maailma musteni hänen ympäriltään, paniikki hehkui oikealla ylälaidalla eikä Feniks saanut happea...
    "Onneksi olkoon, olette saaneet terveen pojan!"



Kun Cara ja poika olivat levänneet muutaman tunnin, Feniks uskalsi viimein keskeyttää heidän unensa. Hän lähestyi rumaa, metallitangoista tehtyä sairaalakehtoa, jossa hänen poikansa - hyvänen aika, se oli tosiaan hänen - makoili raidallisessa potkupuvussa.
    Poika ei ollut niin hauraan näköinen kuin äitinsä. Se oli väsynyt pitkästä synnytyksestä ja torkkui tuhisten hämärässä huoneessa. Feniks hipsutteli ääntäkään päästämättä aivan pojan kehdon viereen ja katseli poikaansa. Lapsi avasi silmänsä, jessus, sillä oli aivan Caran silmät.



Synnytysvalmennuksessa oli opetettu oikea ote vauvasta, mutta Feniks ei muistanut tukea päätä nostaessaan lasta. Vasta, kun pää retkahti taaksepäin, Feniks kietoi toisen kätensä hellästi niskan ympärille. Pikkuinen tuijotti häntä hiljaa suoraan silmiin.
    Hetki tuntui yhtä aikaa mullistavalta ja tavalliselta. Tämä vauva, kaikkien maailman vauvojen joukossa, oli hänen poikansa, ja Feniks tunsi valtavaa suojeluvaistoa pikkumiestä kohtaan. Hän hymyili kokeeksi vauvalle, ja vauva avasi suunsa. Ei huutaakseen onneksi.



    "Voi isin pikku nassu", Feniks höpötti, kun nosti vauvaa varovaisesti ylös ja kutitti nenällään sen kasvoja. Hän lässytti, mihin tässä oikein oltiin päädytty? Tulisiko hänestä muka sellainen hyvä isä, joka lässyttää lapselleen ja osaa paistaa maailman parhaita lettuja? Ennen kaukaiselta tuntunut ajatus vaikutti ihan realistiselta.
    "Mennään katsomaan äitiä."



Carakin oli hereillä, mutta ehkä hän olikin ollut hereillä koko ajan. Hän hymyili voipunutta mutta onnellista äitihymyä.
    "Ketkäs täältä... lempimieheni."
    "Poika on ihan uskomaton. Sillä on sinun silmäsi. Ja vaaleat hiukset."
    "Ja sinun nenäsi, lapsirukka."
    "En olisi ikinä uskonut, että jotakuta voi rakastaa tällä tavalla. Näin nopeasti ja näin pyyteettömästi. Tekisin jo nyt mitä tahansa hänen vuokseen."
    "Feniks, sinusta on tullut isä!" Cara purskahti itkun ja naurun sekoitukseen sairaalahuoneessa kello 04.13.

Onnellisuus tuntui aika ihmeelliseltä, kun sitä oli saanut maistella ensi Caran kanssa kotona pari kuukautta ja sitten nyt, sairaalassa, pari päivää. Enää Feniks ei pelännyt satuttavansa poikaa, kun otti tämän syliin. Vauva oli niin lämmin ja selvästi piti Feniksin läheisyydestä.Tuntui uskomattomalta, että jokin niin suloinen olisi riippuvainen hänestä. Ja ehkä rakastaisikin häntä, kun tajuaisi, mitä rakkaus on.
    "Saisinko minäkin hänet välillä?"



Tietenkin Carolina sai. Äitihän on lapselle se tärkein. Feniks tunsi pikkuisen mustasukkaisuuden ailahduksen, kun ojensi pojan Caralle. Hän ei ollut välttämätön lapsen kannalta, vain mukava lisä. Maito tuli Caralta. Ilman isääkin pystyi kasvamaan, mietti Feniks, kun erehtyi muistelemaan omaa lapsuuttaan. Olisiko hänellä niitä kuuluisia hyviä lapsuusmuistoja, jos hänellä olisi ollut isä? Tuskin.



    "Voi, äitin kulta", Cara totesi väsyneesti lapselle, joka nukahti hänen olkapäätään vasten.
    "Feniks, mennään jo kotiin. Olen saanut tarpeekseni tästä karusta sairaalasta, haluan puutarhaan istumaan tuolissa. Ei vauvalle tai minulle ole sen vaarallisempaa olla kotona, eikä kummassakaan ole mitään vikaa."
    "Mennään vain."



    "Tervetuloa kotiin, pikkuinen!" Cara painoi unisen ja hämmentyneen poikansa pään tyynylle ja peitteli lapsen, jonka silmät lupsahtivat heti kiinni. Alkoi kuulua vaimeaa tuhinaa.

Kaikki oli mennyt tähän asti hyvin. Synnytys ei ollut ollut helppo, mutta se oli sujunut lääkärin mukaan normaalin ensisynnyttäjän kaavan mukaan. Poika oli terve ja kaunis ja Cara itsekin voi hyvin. Mutta Feniks? Mies näytti onnelliselta ja oli kovasti kiintynyt Sakuun. Lääkityksenkin piti olla kohdallaan, mutta Caraa hermostutti silti. Feniks oli niin... epävakaa. Vaikutti rauhalliselta ja järkevältä, mutta miehen sisimmässä saattoi kuohua. Paniikkikohtaukseen ei tarvinnut paljon, ja silloin Feniks ei hallinnut itseään ollenkaan. Feniks oli tavattoman hauras.

Kymmenen kuukauden kuluttua



    "Mitäs isin pikku sinappitykki? Aika tymäkät hajut olet saanut aikaan", Feniks kujerteli Sakulle. Pikkuinen virnisteli takaisin ainoa hammas vilkkuen. Sitä ei ollut ollut vielä eilen!
    "Cara, kulta, tule katsomaan! Sakulla on hammas!"



Cara ilmestyi oviaukkoon hiukan häirityn näköisenä.
    "Feniks, mitä nyt? Olin kirjoittamassa yhtä tärkeää sopimusta, ja yksi edustaja soittaa hetkenä minä hyvänsä... saat kyllä itse vaihtaa vaipat."
    "Joo, vaihdan kyllä, mutta katso! Sakulla on hammas, ihana, pieni, valkoinen nököhammas..." Feniks ojensi nauravaa vauvaa vaimonsa nähtäville.
    "Oi! Onpa hieno! Saku, et sitten pure minua tai isiä", Cara sanoi ja kutitteli poikaa leuan alta.




    "Uhh, miten Saku voi päästellä tuollaisia hajuja, niin söpö poika!" Cara kääntyi pois vaipanvaihtopöydän luota. Feniks hihitti:
    "Paljon pahempiakin on haisteltu! Saku on kuin chanelia, jos vertaan esimerkiksi viinaiseen oksennukseen tai kuivuneeseen, vanhaan vereen..."
    "Feniks, älä, minua alkaa oikeasti yököttää. Enkä halua, että Sakun ensimmäinen sana on yrjö tai kossu."



Ei Fenikskään olisi halunnut muistaa verta, mutta nyt kun se sana oli karannut hänen huuliltaan, kaikki veriset kuvat tulvivat hänen mieleensä. Hän ja moponavain merenrannalla. Hän ja veitset, lukemattomia yksinäisiä kertoja kylmässä asunnossa. Hän muisti vieläkin, miltä alkoholin turruttama kipu tuntui, miten punaiset pisarat valuivat käsivarsia - tai jopa kasvoja - pitkin alas ja tekivät lattialle pikku lammikoita.

Feniks otti Sakun tiukkaan otteeseen rintaansa vasten ja toivoi, että pienen sydämen syke saisi hänet unohtamaan.



    "Oi, nyt se puhelin soi, minun on pakko vastata! Te kyllä pärjäätte hyvin", Carolina sanoi ja tarkoitti sitä. Feniks ei ollut saanut yhtään paniikkikohtausta Sakun syntymän jälkeen, eikä hän ollut näyttänyt merkkiäkään masentuneisuudesta. Mies hoiti Sakua hymyssä suin ja laittoi ruokaa, siivosi ja kirjoitteli välillä kauhunovelleja. Kuin tavallinen, tasapainoinen aviomies.

Ovi kalahti, ja korkokengät kopsuivat sateisesta syysilmasta sisälle.
    "Ai, kokous loppui? Mitä kirjalle kuuluu?"
    "Aivan, juu. Siitä on vain iloisia uutisia. Halutaan, että käännösoikeudet myytäisiin viiteen maahan! Ja siitä on otettu juuri kolmas painos, ne viedään käsistä."
    "Hyvä juttu." Feniks mutisi ja tuijotti kattoa. Todellisuudessa kirjan menestys ei liikuttanut häntä pätkääkään, hän oli vain onnellinen, kun oli kirjoittanut sen. Viisi, kuusi vuotta sitten hän oli haaveillut olevansa bestseller-kirjailija, muttei se ollut muuttanut hänen elämäänsä. Ei pelkästään. Suurin kiitos kuului Carolinalle.



Cara kipitti Feniksin viereiseen tuoliin ja katsoi miestään silmiin.
    "Sinulta janotaan haastatteluja. Jos antaisit muutaman, se lisäisi varmasti ihmisten kiinnostusta sinua kohtaan. Ja haluaisimme tehdä kirjasta elokuvan."
    "Minusta ei saa mitään irti. En halua puhua toimittajille mistään menneisyyteni menetyksistä, eivätkä he varmasti kysyisi mistään muusta."



    "No älä puhu sitten niistä. Puhu minusta ja Sakusta, siitä, millaista elämäsi nyt on."
    "Hmm, jaa. Ehkä minä sitten voisin näytellä kilttiä miestä jollekin naistenlehdelle."
    "Se menisi kuin kuumille kiville."



    "Olen niin onnellinen siitä, että juuri minulla on sinut. Kaikki naiset, jotka lukevat sen haastattelun, saavat tietää sinusta vain lehden sivuilta. Minä tiedän, mikä hampaasi on vinossa ja että olet allerginen kissoille. Että nukut mielellään pitkään ja lempipaikkasi tässäkin talossa on sänky."
    "Sinä tiedät minusta niin paljon", sanoi Feniks ja suuteli Caraa. Tuttua reittiä, mutta se oli aina yhtä ihanaa, "sinä olet lukenut kirjankin niin moneen kertaan. Kun ensimmäistä kertaa tapasin sinut, sinä tiesit minusta kaikki synkimmät salaisuudet ja paheet, koska olit lukenut ne kirjasta, kun taas minä näin vain kauniin, määrätietoisen naisen työpöydän pomon puolella."
 

Feniks kietoutui kiinni Caraan ja tunnusteli vaimonsa vartaloa. Synnytyksen jälkeen Carasta oli tullut vielä haluttavampi, vielä täydellisempi. He molemmat näyttivät aikuisemmilta. Feniks oli alkanut pitää hiuksiaan poninhännällä, että ne eivät olisi tiellä, ja Cara oli ottanut kaikki korunsa yhtä huulikorua lukuun ottamatta pois jo sairaalassa.
    "Carolina, minä haluan sinua."
    "Lempipaikassasi?"
    "Niin." Ja Feniks kantoi Caran yläkertaan kuin vastarakastunut - ehkä hän olikin sitä vielä?



    "Voisin olla tässä aina. Kuunnella sadetta ja sydämenlyöntejä. Rakastan sydämenlyöntejä, niissä on elämä."
    "Feniks, pöljä. Tulitko tänne vaan, että saat runoilla? Kaunis vaimo vierelläsi kaipaa muutakin kuin tunnelmointia."



    "Olen miettinyt yhtä asiaa", Cara sanoi muutaman kiihkeän suudelman jälkeen, "ja haluatko kuulla salaisuuden?"
    "Tietenkin."
    "Eihän meidän kahden välillä ole salaisuuksia", Cara hymyili syksyisen meren siniset silmät loistaen. Sinulla ei, mutta minulla on. Sellainen, jota et koskaan voisi antaa anteeksi. En pysty antamaan sitä itsellenikään anteeksi. Feniks pysyi hiljaa eikä antanut ilmeensä paljastaa ajatuksiaan.
    "Lopetin pillereiden syömisen. Minusta Sakulle voisi ihan hyvin tulla leikkikaveri."
    Feniks mietti hetken hiljaa. Toinen lapsi. Hän rakasti Sakua, ja tunsi elävänsä Sakua varten. Pojan kanssa oli helppo olla, joten miksipä ei.
    "Onkohan asennolla vaikutusta sukupuoleen?" Feniks kysyi ilkikurisesti.
    "Kokeillaan!"

                *   *   *   *



Carolina heräsi keskellä yötä säpsähtäen. Feniks oli hänen vieressää alasti ja kietoutunut peittomykkyrän ympärille viattoman enkelin ilme kasvoillaan. Phm, vai viaton? Sitä ei olisi muutama tunti sitten uskonut millään.
    Lastenhuoneesta kuului vaimeaa vikinää, ja Cara nousi ylös. Feniks vingahti myös ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskaisaan irvistykseen. Mies puristi peittoa rystyset valkoisina. Sekä isä että poika vaikuttivat kovin avuttomilta, mutta Cara päätti lähteä mieluummin Sakun luo. Fenikshän näki vain unta.

Saku olikin vain nälkäinen. Cara lämmitti mangososetta ja syötti sen pikkuiselle miettien, milloin yösyötöt loppuisivat. Vaikka yleensä Feniks olikin se, joka hoiti Sakua öisin, Carakin heräsi aina. Aamulla, kun olisi pitänyt lähteä töihin, häntä väsytti ja hän purki väsymyksensä töistä tultuaan Feniksiin.
    "Nytpäs mennään takaisin nukkumaan, ja yritetään olla hiljaa, joohan?" Saku näytti kuitenkin virkeältä ja jokelteli. Yläkerrasta kuului ensin muutama haparoiva sointu, ja sitten sävelmä alkoi soida.
    "Taidetaankin mennä yllättämään isi."



Feniks ei katsonut Caraan ja vauvaan päinkään, kun he tulivat kuuntelemaan häntä. Hän keskittyi mustiin ja valkoisiin koskettimiin, se oli ollut hänen lempipelinsä lapsena. Hän oli juopunut ensimmäisen kerran musiikista, vasta myöhemmin viinasta ja veren katselemisesta. Sormet muistivat, miten sävelmä syntyi, ja Feniks soitti.
    "En tiennytkään, että osaat noin hyvin."
    "Se oli minulle lapsena vähän kuin pakokeino todellisuudesta. Kun ympärillä myrskysi, aloin pimputtaa epävireistä pianoa. Soittaminen vie kauas pois."
    "Mitä haluat nyt paeta?" Cara kysyi, mutta Feniks ei vastannut.



Jos heitä olisi katsonut ikkunasta, olisi nähnyt vain onnellisen pikku perheen yhteisen hetken hieman epäinhimilliseen aikaan aamuyöllä. Oli totta, että pelon naamioiminen soittamiseen toimi. Ainakaan Cara ei vielä epäillyt, että Feniks kärsi.



Cara vei Sakun nukkumaan ja meni itsekin makuuhuoneeseen. Feniks nousi hiljaa flyygeliltä ja kävi kurkistamassa. Cara nukkui jo suloisesti heidän molempien peitot päällään. Sama se. Feniksiä ei nukuttanut muutenkaan.
    Ilta ja pimeä saivat hänet aina muistamaan, miltä tuntui olla pimeässä yksin. Miten hän voisi olla varma, ettei olisi enää koskaan yksin, että Cara olisi aina hänen vierellään? Aina, kun he suutelivat tai harrastivat seksiä, Feniks pelkäsi, että se kerta olisi viimeinen. Hän ei voinut uskoa, että jokin niin kaunis ja älykäs voisi rakastaa häntä oikeasti.

Feniks meni alakertaan ja katsoi kelloa. Jo seitsemän! Ei ollenkaan huono aika herätä. Hän päätti hemmotella Caraa ja alkoi sekoittaa lättytaikinaa.
    Koti-isän rooli ei harmittanut Feniksiä yhtään. Hän halusi rauhoittua, tutustua lapseensa kunnolla ja tehdä yksinkertaisia kotitöitä, mekaanista, automaattista ja helppoa. Ulkomaailma ahdisti häntä: kaikki toimittajat, haastattelijat, kustannusyhtiön ihmiset. Hän halusi vain kirjoittaa ja olla rauhassa. Yrittää rauhoittua, ettei saisi paniikkia.



Aurinko nousi, kun Feniks paistoi lättyjä. Hän hyräili, muttei liian mollivoittoista sävelmää, vaikka olisi halunnut. Hän oli iloinen. Hän oli iloinen, helvetti soikoon! Mikä elämässä nyt oli muka vialla? Miksei hän voinut olla iloinen?
    Taas hän juuttui siihen samaan aiheeseen. Keskittyisi vaikka opettelemaan kääntämään lättyjä heittämällä tai uimaan perhosta.
    "Cara! Tule syömään!" Feniks huusi käännettyään vielä viimeisen lätyn.
    "Mmh, joo..." uninen ääni vastasi.



Feniks kattoikin valmiiksi Caralle. Kun nainen viimein kiipesi alakertaan, Feniks tunsi sydämensä jättävän yhden lyönnin välistä: Cara oli edelleen samoissa alusvaatteissa kuin yöllä ja Feniks olisi halunnut syöksähtää hänen syliinsä. Sen sijaan Feniks ojensi Caralle omenahilloa.
    "Etkö sinä syö?"
    "Syön sitten kun olet mennyt töihin. Minullahan on täällä koko päivä aikaa."
    "Feniks. Olen vähän ajatellut."
    "Mitä sinä olet ajatellut?"
    "Sinua."

Feniks katseli hetken lattiaa, sitten kattoa ja lopulta seiniä, muttei Caraan päinkään, vaikka tämä oli edelleen upein ilmestys maan päällä.
    "Vaikka sinä sanot, että kaikki on hyvin ja lääkkeet toimivat, minulla on silti sellainen epämääräinen, hermostuttava olo. Ihan kuin tuntisit tuskaa, muttet kertoisi tai näyttäisi sitä kenellekään. Aina välillä sinulla on sellainen ahdistunut ilme, kun luulet, ettei kukaan katso. Ja sinä näet painajaisia joka yö", Cara luetteli epämääräinen ilme kasvoillaan. Surua? Pettymystä? Feniksiä kylmäsi arvailla.
    "Minä... olen niin pahoillani. Mutta älä huolehdi."
    "Tiedän, että sinua kyllästyttää kuulla, mutta minusta voisi oikeasti helpottaa, jos puhuisit psykologille. He ovat olemassa auttaakseen. Sinä olet kokenut niin paljon", sanoi Cara ja jätti lisäämättä, että Feniks oli itsetuhoinen, mies tiesi sen itsekin. Cara oli varma, ettei Feniks voisi arvatakaan, kuinka paljon hän pelkäsi, että Feniks... tekisi itselleen jotain todella vakavaa.
    "Älä huolehdi. Olen kunnossa", Feniks toisti kuten aina ja nousi pöydästä. Asia loppuunkäsitelty siltä kerralta.



Cara istuutui hetkeksi katsomaan sähköpostin, mutta hänen ajatuksensa harhailivat Feniksiin.  Älä huolehdi, olen kunnossa - mitä Feniks oikein yritti? Carolinalla ei ollut mitään näyttöä siitä, että Feniksillä oli jotain vakavaa pielessä, mutta hän ei todellakaan voinut olla varma siitäkään, että kaikki olisi kunnossa.
    Cara muisi hänen ja Feniksin ensimmäisen suudelman. Feniks oli tullut hänen luokseen sinä iltana turvaan, koska hänellä ei ollut ketään muuta. Mies oli ollut kauhean näköinen, koska hän oli juonut ja - Caraa puistatti - viillellyt itseään. Cara oli ymmärtänyt heti, että Feniks oli itse itsensä pahin vaara, hän ei ollut koskaan nähnyt niin masentunutta ja eksynyttä ihmistä. Eikä toisaalta ketään yhtä lumoavaa ja älykästä. Aivan kuin olisi kaksi Feniksiä: se rakastava, hurmaava aviomies ja itseään inhoava, masentunut ja panikoiva kirjailija.



Hän nousi koneelta ja veti pirteän mekon ylleen karkottaakseen uhkaavan pelon ympäriltään. Cara huikkasi vielä yläkertaan iloisesti hei hein, ja hänen äänensä vapisi paljastaen todelliset tunteet. Hänestä oli tullut kuin Feniks, hän näytteli vahvaa. Caraa puistatti.

Puolen vuoden kuluttua



Poika kasvoi niin nopeasti, Feniks ajatteli ja katseli Sakun kasvoja. Pikkuinen näytti kovasti sekä häneltä että Caralta, mutta ehkä enemmän äidiltään. Sakulla oli aivan Caran silmät, huulet ja hiukset ja vielä enemmän pisamia, mutta nenä ja vakava ilme olivat kuin peilistä katsoisi. Poika oli oikea elävä taideteos, miten hän ja Cara olivat saaneet hänet aikaan? Ei ihmisellä pitäisi olla valtuuksia tehdä tällaisia enkeleitä.



Feniks halasi poikaansa. Hän rakasti pienten sormien kosketusta, sitä, kun Saku takertui häneen kuin apinanpoikanen.



    "Saku, tiedätkö sinä, että pelastit isin elämän?"
    Poika katseli suurilla silmillään ulos ikkunasta ja ajelehti selvästi omassa sakumaailmassaan.
    "En tiedä missä olisin ilman sinua ja äitiäsi. Mutta en minä ole elämäsi tärkein asia, sehän olet sinä itse."



    "Voi isin kulta! Leikitään lentokonetta!"



    "Noin voi käydä, jos leikittää poika joka on juuri syönyt", Cara naureskeli ovelta.
    "Olisit voinut sanoa."
    "Te kaksi olitte niin söpöjä yhdessä, etten voinut mitenkään keskeyttää herkkää hetkeä."



    "No, ei se haittaa. Isi käy kohta suihkussa ja vaihtaa paidan. Ja Saku menee kohta tutimaan, eikö menekin?"
    "En tiedä mitään seksikkäämpää kuin se, kun lässytät. Se herättää kaikki äitihormonit ja menen ihan heikoksi jo kun katson sinua."
    "Raskaudesta se vain johtuu, ei minusta", Feniks torjui ja leikitti Sakua vieläkin, mutta varovaisemmin.

Feniks laski Sakun lattialle ja poika tutisi hetken makkarajaloillaan. Sitten Saku virnisti leveästi näyttäen ihan Caralta ja alkoi seisoa tukevasti itse.
    "Ihmettelen aina, miten paljon Saku osaa", Feniks päivitteli.
    "Mutta poikahan on osannut kävellä jo monta kuukautta."
    "Niin, mutta on se niin taitava." Silloin Saku pyllähti parketilla ja alkoi ulista.




    "Voi voi, Saku taitaa olla ihan väsynyt. Mennäänpäs nukkumaan", Cara ilmoitti pontevasti ja nosti pojan ylös.
    "Menen alas", Feniks ilmoitti, "tule, kun olet saanut Sakun sänkyyn." Hän tassutteli portaita niin, että ne narisivat.



Feniks meni odotellessaan pesemään vessaa. Hänestä oli tullut kotitöissä jo todella hyvä, koska hän oli kotona kaiket päivät tekemättä oikeastaan mitään. Hän vain leikki Sakun kanssa, siivosi ja laittoi ruokaa.
    Vessa oli aivan hirveän näköinen. Ehkä hän ei sittenkään ollut hääppöinen siivooja. Feniks huokaisi, luovutti ja avasi tietokoneen.



Sähköpostiin oli tullut taas paljon viestejä lehdistä, kustantajalta ja lukijoilta, mutta viestitulva alkoi jo hidastua, olihan kirjan julkaisemisesta jo kaksi vuotta. Feniks ei ollut kertaakaan lukenut itse täysin valmista versiota läpi, se oli aivan liian raastavaa. Välillä häntä kadutti, että hän oli kirjoittanut suoraan oman menneisyytensä muuttamatta kuin nimet.
    Cara oli hiipinyt hänen taakseen hiljaa ja huomaamatta.
    "Miltä sinusta tuntuu?"
    "Mikä?"
    "Toinen vauva. Halusitko sinä tätä? Tuntuu, että silloin minä painostin ja sinä vain myöntelit."
 

Feniks nousi koneelta, sillä Cara ja vielä syntymätön pikkuinen olivat paljon tärkeämpiä kuin MeNaisten haastattelupyyntö Viikon mies -palstalle.
    "Hyvältä, ihan oikeasti. Haluaisin, että luotat, kun sanon, että minusta tuntuu hyvältä. Saku on kova jätkä ja me täällä puuhailemme aina kaiket päivät hänen ehdoillaan: piirretään, leikitään ja köllötellään yhdessä sängyllä, kun yritetään nukkua päiväunia. Kyllä Feniksin lastentarhaan toinenkin on todella tervetullut!"
    "Tykkäätkö olla kotona?"
    "En tykkää vaan rakastan, se on minun paikkani." Eikä Feniks valehdellut paljon. Se oli hänelle paras paikka tässä maailmassa. Mutta kaikkein paras paikka yli universumien rajojen olisi poissa täältä, poissa tuskasta ja muistoista, kylmänä ja kuolleena.
____________________________________________________________________________
Siinä tämän kerran Suula-annos. Ensi kerralla nähdään uhkaavien ajatusten rinnalla myös draamaa, mutta millaista?  Miten Feniksille vielä käy? Uskooko edes Cara, että Feniks voisi koskaan olla onnellinen?