Vaikka ulkona paistaa aurinko, päätin nipistää aikaa Suulien kirjoittamiselle, koska tämä on niin hauskaa. Tämän osan kanssa mulla oli ihan erityisen kivaa, koska tässä sattuu (kipeästi) ja tapahtuu (ikävyyksiä). Ilkeä sadisti-Toyan marssittaa hahmoja pyövelin penkille, jes! Osasta ei pitäisi tulla hirveän pitkä, minun onneksi... kirjoittaminen on kivaa, mutta mulla on tapana tehdä ihan liian pitkät tekstit joka kuvaan.

Niin muuten, kyllä Saku saa luvan olla se blondi poikavauva. Sehän oli vaalea ja sinisilmäinen ihan riittävästi, eikö? Niin ei tulevien perijöiden tarvitse metsästää niitä blondeja puolisoita ja saadaan paremmannäköisiä lapsia:D
___________________________________________________________________________

Oi, kesä. Feniks ja Cara olivat rakennuttaneet ison tonttinsa takapihalle uima-altaan, joka tuntui maksavan itsensä takaisin jo muutamana kuumana hellepäivänä. Feniks katseli torkkuvaa vaimoaan ja mietti, millainen pieni otus masusta putkahtaisi. Caran silmät räpsähtivät auki.
    "Mitä tytölle kuuluu? Tykkääkö pikku tytteröni auringosta kuten äitinsä?" Feniks kysyi ja ojentautui laskemaan kätensä Caran vauvamahalle. He tiesivät jo sukupuolen ja Feniks suhtautui kiinnostuksella siihen, että lapsi olisi tyttö. Tytöissä oli taikaa.
    "Äh, siellä se kellii ja potkaisi minut äsken hereille. Mennään uimaan, täällä on niin kauhean lämmin."



Altaan vesikin oli kehonlämpöistä, ja Feniksin ajatukset harhautuivat jälleen pikkuiseen tyttöön. Tältäkö siltä tuntui? Kelluskella lämpimässä ja pimeässä? Feniks laittoi silmänsä kiinni päästäkseen tunnelmaan. Ja kuulla Caran sydämenlyönnit! Kuinka onnellinen kolo tytöllä olikaan.
    "Huomenna on se haastattelu. Joko valitsit vaatteet? Ja mitä aiot puhua?"
    Feniks avasi silmänsä ja totutteli auringonvaloon, joka tuplaantui heijastumalla vedenpinnasta. "Hmm, kai tavalliset mutta siistit käyvät?" Hän piti tauon ja jatkoi:
    "Sinusta, minusta, ehkä keksin jotain tulevaisuuteen liittyvää."
    "Sinä tiedät että ne kysyvät taustastasi. Etkä voi vaieta suorassa lähetyksessä."




Vastaukseksi Feniks otti pari voimakasta uintivetoa ja pongahti pois altaasta. Cara hymyili alakuloisesti: juuri noin Feniks ei voisi huomenna tehdä. Hänen olisi keksittävä tarinaa omasta päästään tai kertoa totuus ja mikä tärkeintä, kestää hermostumatta lähetys. Eivät he olisi siellä kuin puoli tuntia. Kyllä Feniks pärjäisi, hän kuitenkin huolehti taas liikaa. Eihän hän ollut Feniksin äiti, hyvänen aika!

                *   *   *   *


Feniksillä ja Sakulla oli edelleen paljon yhteistä aikaa, sillä Feniksin rooli oli pysyvästi koti-isä. Hän oli saanut niin paljon: nähnyt Sakun ensimmäiset askeleet ja kuullut pojan ensimmäisen sanan (kakka! mikä taas ei ollut ilahduttanut Carolinaa). Pojan kanssa oli rauhallista ja pienten käsivarsien ympäröimänä Feniksistä tuntui, että hän halusi elää, nähdä pojan oppivan juoksemaan, lukemaan ja vielä joskus tuomaan tyttö- tai miksei vaikka poikaystävänsä kotiin.
    "Isi ja äiti lähtee kohta ulos, ja sinulle tulee lastenvahti. Pärjäätkös?"
    Saku veti kätensä pois Feniksin käsistä ja meni sörkkimään yhtä leluaan.
    "Ei taho ei. Isi ei mene."



Voi, Feniksin pikku enkeli, elämän valo - ärsyttävää lässytystä, mutta niin totta! Poika näytti säteilevän omaa lapsenvaloaan huoneen nurkkiin asti. Feniks ei ollut vielä koskaan jättänyt Sakua yksin, poika oli aina ollut joko hänen, Caran tai molempien kanssa.
    "Saku, isi tulee ihan kohta takaisin. Isi lupaa."
Ihana enkeli, vain kiharat puuttuivat. Feniks kääntyi lastenhuoneesta, mutta kuuli pian kiukkuisen huudon.



    "EI SAA!"
    "Saku-kulta, isi tulee ihan kohta takaisin."
    "Ei kun tämä ei mene, ei saa, tyhmä helmi!" Saku paiskasi pinkin helmen nurkkaan ja Feniks naurahti pojan impulsiivisuudelle. Osasi Saku näyttää ihan pikku pirultakin.



    "Vieläkö heilut kalsareillasi? Kohta pitää mennä", Carakin nauroi Feniksin tyylille.
    "Eikä mitä, onhan tässä vielä vaikka kuinka paljon aikaa. Etkö itse aio vaihtaa vaatteita?"
    "Joo-o, otetaanko kisa? Kumpi on nopeampi?" kiusasi Cara, vaikka tiesi, että Feniksiä vain ärsyttäisi. Typerä, lapsellinen temppu. Mutta Cara halusi nähdä hymyn miehensä kasvoilla.

Kun Feniks oli saanut mustan neuleen ylleen ja ajatteli olleensa nopea, hän löysikin Caran jo keittiöstä höyrävä kasari edessään.
    "Ajattelin tehdä ruokaa valmiiksi, että lapsenvahti ja Saku voivat syödä."
    "Hyvä ajatus. En halua ketään vierasta sotkemaan keittiötä."
    "Ai, vierasta? Itselläsihän kärähtää mikä tahansa."
    "Taiteilijanvapautta. Ei voi keskittyä kokkaamiseen, jos harteilla on koko maailman tuska." Tällä kertaa Feniks vitsaili virnistellen. Caran sydän tuntui hypähtävän ilosta, ja vauvakin potkaisi.



    "No niin, kulta. Mene sinä jo ja ilmoita meidät saapuneiksi studiolle. Minä juttelen lapsenvahdin kanssa ja sovin asiat."
    "Selvä. Kenet palkkasit?"
    "Mannerheimin lastensuojeluliitolta jonkun. Nehän ovat luotettavia."
He vaihtoivat pikaisen pusun eteisessä ja Feniks muisti vasta ovella, ettei ollut kehunut Caran kaunista mekkoa.

Hetken kuluttua Feniksin lähdöstä oven avasi keski-ikäinen, tummaihoinen herra.
    "Onko rouva Suula kotona?"
    Cara kipitti eteiseen ja tervehti herraa.
    "Oletteko te se lapsenvahti? Ja mikä on nimenne?"
    "Olen täällä suloista poikaanne varten ja nimi on Martin Johnson." Outoa, miehen puheessa ei ollut vierasperäisestä nimestä huolimatta minkäänlaista korostusta.

    "Kaikki menee varmasti hyvin. Saku on vähän itsepäinen, estäkää häntä tekemästä koiruuksia. Voitte syödä kuuden maissa ja jos emme ole yhdeksään mennessä takaisin, laitattehan pojan nukkumaan."
    "Kuten tahdotte, rouva."
    "Äh, älkääpäs nyt. No, minun pitää mennä, hauskaa iltaa!"
    "Samoin", mies toivotti äärimmäisen kohteliaasti ja lähti yläkertaan, kun kuuli etuoven paukahtavan kiinni.

Mies asteli varmasti lastenhuoneeseen ja koppasi leikkivän Sakun syliinsä. Poika katseli häntä suurilla, sinisillä silmillään tunnistamatta lastenvahtiaan. Pikkuisen alahuuli alkoi väpättää, kun hän tajusi, ettei mies ollutkaan isi.
    "Mi-missä iii-isi?"
    "Isi on poissa. Nyt olemme kahdestaan." Mies värähti inhosta, kun lapsen kyyneleet valuivat hänen takilleen. Koston vuoksi hän oli kuitenkin valmis kestämään mitä tahansa. Mies laskeutui portaat alas ja vei Sakun ulos.

Miehen nimi oli Dima Muerta, ja hän oli Feniksin kirjassa se, joka oli tehnyt Feniksin nuoruusvuosista helvetin. Diman näkemys asiasta oli erilainen. Hänen muistikuvissaan Feniks oli tuhonnut hänen elämänsä.



Dima vei pojan takapihalle ja katseli sitä edelleen. Pojalla oli aivan Feniksin nenä ja liikkeet, molemmat olivat yhtä sulkeutuneita ja vihamielisiä. Nytkin poika tuijotti häntä vihaisesti. Voi, tästä tulisi täydellistä.

Dima tappaisi Feniksiä ympäröivän valheellisen viattomuuden. Se viattomuus oli ilmennyt typerässä, blondissa vaimossa luottavaisuutena ventovieraaseen ja pojassa pelkästään nuorena ikänä. Mutta mikä satuttaisi Feniksiä eniten?



Hän asetti pojan uima-altaan laatoitukselle. Jäisikö kaksivuotiaalle mistään sellaisia traumoja, ettei se enää toipuisi entiselleen? Miten ihmistä saattoi vahingoittaa ilman näkyviä vaurioita? Dima harkitsi melkein-hukuttamista, mutta se oli liian yksipuolista. Pelkkä vesikammo ei haittaisi pojan elämää paljonkaan. Raiskattavaksi lapsi oli liian pieni, ja väärää sukupuoltakin. Ennen Dimaa olisi inhottanut ajatus lapseen sekaantumisesta, mutta tämä ei ollut lapsi. Tämä oli Feniks lapsen asussa.



Hehkuva viha poltti Dimaa, kun hän tarkkaili lasta. Poika söi sormiaan ja oli juuri niin ihastuttava kuin kaksivuotias vain voi olla.
    "Käydäänkös vaihtamassa vaatteet? Isi itkee silmät päästään, kun näkee sinut siinä tilassa yöpuvussa."
    "Isi itkee illalla", poika vahvisti, vaikkei ymmärtänyt, mistä tumma mies puhui. Vai itki Feniks yhä iltaisin? Pian hän ja hänen ällöttävän kaunis vaimonsa itkisivät myös aamulla, yöllä ja päivällä. Jos se naiivi nainen edes osasi itkeä.

                *   *   *   *


    "Sisäpuutarha. Kauheita snobeja", hermostunut Feniks mutisi.
    "Äsh, entä me sitten? Ei se uima-allaskaan ihan välttämättömyys ole. Mutta et sinä uima-altaista halua puhua. Joko tiedät mitä teet?"
    "Joten kuten." Feniksistä sai nyt kiskoa sanat hohtimilla. Cara toivoi, että mies säästeli niitä haastattelijoita varten, mutta epäili olevansa väärässä. Cara ilmoitti menevänsä ensin ja antavansa Feniksille hetken lisäaikaa.




    "Tänään vieraanamme on yksi viime aikojen kohutuimmista julkkispareista, menestyskirjailija Feniks Suula ja tuottajavaimonsa Carolina. Tervetuloa, lämpimästi tervetuloa Tähti-ikkunan lauantailähetykseen!" kiekaisi punatukkainen naistoimittaja ja singahti halaamaan Carolinaa niin, että naisen käsivarret vain hipaisivat häntä.
    "Oikein hyvää iltaa, rouva Suula."
    "Hyvää iltaa teillekin", Cara muisti myös tekohymyn. Se ei ollut vaikeaa, sillä naisesta saattoi ottaa hyvin mallia.



    "Ja iloinen tervehdys myös salaperäiselle päävieraallemme, Feniksille! Miten menee? Nämä hetket ovat hyvin harvinaisia, sillä tämä herra pysyttelee sanottaisiinko julkisuuden varjoisammalla puolella."
    "Oikein mukavasti, kiitos."
    "Istu toki tuohon sohvalle Maurin viereen," nainen viittasi kohti pöyheähiuksista mieshaastattelijaa.



    "Onkos peput pehmeästi penkissä?" nainen kimitti oktaavia normaalia korkeampaa ja jatkoi ennen vastauksia, "no miten hyvä, oikein hyvä!" Hän kääntyi kohti kameraa ja otti kasvoilleen epäonnistuneesti olen-uutistoimittaja-amazonin-viidakosta-totisen ilmeen.
    "Hyvää iltaa Tähti-ikkunasta! Minä olen Raija, ja kollegani Mauri on myös menossa mukana. Tämän päivän tähti Feniks Suula on vasta 26-vuotias, mutta hän on kirjoittanut viime vuosien kohutuimman teoksen 'Syvänne' omista nuoruudenkokemuksistaan. Kuten me kirjan lukeneet, niin katsojat kuin toimitus tiedämme, teos on synkkiä tuntoja ja muistoja rehellisen raa'asti kirjoitettuna. Nykyään Feniks on naimissa Blomfilmsin tuottajan Carolinan kanssa ja he odottavat innolla toista lastaan."



    "Feniks, miten sopeuduit koti-isän rooliin hurjien vuosiesi jälkeen? Uskotko pystyväsi hoitamaan kahta pientä lasta?" Raijan punatut huulet vääntyivät leveään tekohymyyn, ja Feniks katseli seinää kameroiden takapuolella. Piina oli alkanut.
    "En koe, että minulla olisi ollut yhtään hurjaa vuotta. Olen ollut huonommassa kunnossa, mutta nyt voin hyvin ja rakastan olla poikani kanssa kotona. Pian poikani ja tyttäreni. He saavat minut hymyilemään." Niin, eihän se kauhean vaikeaa ollut. Feniks muistutti itseään syöttämään kameroille samaa sokerista unelmahuttua kuin naistenlehdillekin.



Miestoimittaja Feniksin vieressä osasi sentään kuulostaa aidon ystävälliseltä:
    "Voisitko, Raija, tarkentaa, mitä tarkoitat näillä tapahtumarikkailla vuosilla? Tarkoitatko nuoruutta vai aikuisuutta?"
    "Voi, Feniksissähän on paljon mielenkiintoista! Uskon, että katsojia kiinnostavat heikkoutesi ja miten elät niiden kanssa. Kauanko olet ollut masentunut?"
    Feniks hengitti syvään ja mietti pientä, rauhoittavaa kellertävää pilleriä, jonka hän oli nielaissut puoli tuntia sitten.



    "Vai haluatko puhua aiheesta?" miestoimittaja pelasti jälleen. Feniks päätti yrittää pysyä rohkeana.
    "Voin minä puhua," hän sanoi ja ajatteli myrtyneenä, että siitä kaikki typerät akat ainakin halusivat kuulla, "koska masennus on ollut osa elämääni aina. En muista sellaista aikaa, ettenkö olisi ollut ahdistunut ja vihannut itseäni. Onko vika sitten isäpuolessani, äitini mielisairaudessa vai siinä, että isäni ei tunnustanut minua, vai minussa itsessäni? En saa kai koskaan tietää. Olen tehnyt tyhmiä asioita, joiden varjot seuraavat perässäni, mutta yritän kuitenkin pysytellä pinnalla."
    "Miten olet purkanut itseinhosi?" punatukkainen paholainen kyseli jälleen. Tumma neule alkoi tuntua pakkopaidalta Feniksin kaulan ympärillä.



    "Olen ollut..." Feniks mietti, sanoisiko sen ääneen, "itsetuhoinen." Haastattelijanaisen silmät alkoivat heti loistaa innosta.
    "Voisitko kertoa meille jonkun muistosi? Rohkaista samasta vaivasta kärsiviä?"
    "En koe, että se on mikään vaiva. Se on paljon enemmän. En tiedä muusta, en tiedä mitä te tarkoitatte, kun sanotte normaali. Minulle normaali voi tarkoittaa rauhallista iltaa vaimon kanssa. Tai sitten haluan lyödä puukon vatsaani ja katsoa, kun veri juoksee. En minä tiedä! Lääkkeiden takia saan tuntea olevani tavallinen, kun ne turruttavat, enkä halua vahingoittaa itseäni."
    Studiossa oli hetken aivan hiljaista.

    "Millaista teidän perheenne arki on? Olette aika erikoisia: isä napsii nappeja ja leikkii lapsen, pian lasten kanssa kotona ja äiti kipittelee korkkareilla kokouksissa. Miten yhtälö toimii?" mieshaastattelija kääntyi Caran puoleen antaen Feniksille hengähdystauon.
    "Meillähän rullaa hienosti! Luotan Feniksiin, vaikka äskeisen perusteella sitä voisi olla vaikea uskoa. Feniks on upea isä ja hän ja Saku leikkivät päivät pitkät tyytyväisinä. Minä taas en jaksa olla kotona, vaan paikkani on etsiä uusia feniksejä töissä. Olen niin onnellinen siitä, että olen löytänyt Feniksin, joka on yksinkertaisesti upea. Tekin huomaatte hänen säteilynsä, ja harvoin tapaa niin lahjakkaita kirjoittajia."
    "Voisimmeko nähdä hieman romantiikkaa studiossa?" punapäinen harpyija tivasi.



    "Hali vain, tätä saattavat katsoa perheen pienemmätkin... juuri noin! Carolina, miten pystyt osoittamaan hellyyttä ihmiselle, joka inhoaa itseään? Eikö sinusta tunnu välillä hiukan friikkisirkuksen tirehtööriltä? Miehesihän on esimerkiksi viillellyt kasvonsa keittiöveitsellä niin pahasti, että arvet piti hioa kauneusklinikalla! Mitähän lapsestakin tulee..."

Feniks tunsi Caran säpsähtävän sylissään. Tämä meni jo aivan liian pitkälle.




Nainen kopsutteli koroillaan ja kurotti käsillään Carolinan masua.
    "Anteeksi, mutten oikein pidä tästä. Minusta kehoni kuuluu minulle, samoin syntymättömän lapsen oikeudet ovat minun käsissäni."
    "Ajattelin vain antaa sille jonkun normaalin ihmisen kosketusta, ettei se ime itsetuhoisuutta isänsä kämmenistä."



    "Olen ollut kohtelias, mutta minusta sinulla ei ole oikeutta puuttua mieheni luonteeseen tai vaikeuksiin! Onpas tämäkin ollut mukava pikku juttutuokio! Mikä yliopisto oikein opettaa tulevia toimittajia puhumaan törkeyksiä suorassa lähetyksessä!" Carankin mitta oli täynnä.
    "Kuulehan, nainen. Olet älykäs, mutta miksi oikein valitsit epävakaan ja sekopäisen kirjailijan, kun tarjolla olisi ollut varmasti... laadukkaampaakin isäainesta?"
    "En todellakaan kommentoi! Jos tämä vauva syntyy etuajassa, tiedän kyllä, ketä syyttää..."



    "Voisitteko osoittaa edes hieman kunnioitusta, edes Carolinaa kohtaan?" Feniks kysyi naiselta.
    "Mutta tottahan se on, eikö olekin, Feniks? Onko se edes oikea nimesi? Vai taiteilijanimi, kun tavallinen Jarmo tai Kalle tai mikälie alkoi kyllästyttää? Sinusta ei kukaan tiedä mitään, mutta ehkä se johtuukin siitä, ettei ole mitään paljastettavaa?"
    "Hullu äitini nimesi minut Feniksiksi! Luuletko, että haluan vetää tällaista roolia ihan vain saadakseni koko Suomen naiset henkäilemään? En ole mikään seksiaddikti, joka nauttii siitä ajatuksesta, että on suosittu. Haluan yhden naisen, oman perheen ja elää rauhassa. Kirjoittaa vähän."



    "Jatketaan ensi viikolla, hyvää illanjatkoa! Ja nyt kamerat kiinni", kiljaisi punapää ja jatkoi Feniksin ryöpyttämistä:
    "Herra Suula, tajuatko ollenkaan, mitä sinusta haetaan! Skandaaleja, verta ja naisia! Syvänne pursusi niitä, mutta nyt olet rauhoittunut - et ole enää sellainen, jollainen sinun halutaan olevan! Ei ketään kiinnosta täydellinen kirjoitteleva koti-isä."
    "En ole koskaan ollut mikään kustantamon tuote, vaan oma itseni! En anna kenenkään kunnianhimoisen toimittajan, kuten sinun, tuhota perhettäni tai järkyttää vaimoani. Painu helvettiin! Valitan kanavallenne ja pyydän eroasi! Hyvästi, lähden peittelemään poikani ja laulamaan hänelle tuutulaulua."



    "Kulta, lähdetäänkö?"

                *   *   *   *

Kun he palasivat kotiin, lastenvahti oli tiessään. Kaikkialla oli aivan pimeää, niin ylä- kuin alakerrassakin, eikä Sakua näkynyt missään. Poika ei ollut omassa huoneessaan, vanhempien huoneessa eikä edes terassilla leikkimässä. Caraa ja Feniksiä syleili vain hiljaisuus, ja minuutti minuutilta nouseva kauhu.
    "Soitetaan hätänumeroon! Eivät he ole voineet ehtiä kauas", Cara nyyhkytti.
    "Odota, kulta. Käyn katsomassa vielä takapihalta. Tarkasta sinä vielä parveke ja kaikkien huonekalujen alta.



Jos Feniks olisi ulos mennessään arvannut, mitä tulisi kohtaamaan, hän ei olisi astunut ovesta. Mikään ei olisi voinut valmistaa häntä siihen näkyyn: se oli pahempi kuin yksikään painajainen tai viinanhuuruinen houre. Hirveämpi kuin lääkkeiden yliannostus. Feniks tunsi hengityksensä lamaantuvan ja toivoi, että hänen ei tarvitsisi kutsua Caraa paikalle, mutta hänen piti.
    "Cara... tule."



Feniks tunsi jäätyvänsä sisältä, paniikki paheni hetkessä lamaantumisvaiheeseen. Hän ei ollut tässä, hän ei ollut elossa, hän katsoi tätä ulkopuolelta. Cara ilmestyi hänen viereensä ja ilma purkautui tämän keuhkoista kerralla.



Pikku Saku makasi kelmeässä valossa paikallaan laatoituksella. Pojan kasvoilla väreili sininen väri, ja hänen ympärillään oli suuri vesilammikko.

Vaikka Feniks ja Cara olivat lukeneet lääkärikirjoista ja nähneet telkkarista, mitä tällaisissa tilanteissa pitäisi tehdä, kumpikaan ei liikahtanutkaan. He vain seisoivat ja odottivat täysin hiljaa. Ehkä Saku vetäisi pian henkeä tai kiljahtaisi: "isi!"



Lopulta Feniks ymmärsi, ettei voisi antaa Caran elättää toivoa kovin kauan, ellei siihen olisi syytä. Hän asteli hitaasti kuin hautajaisissa elottoman poikansa luokse ja kokeili Sakun luonnottoman kalpeaa otsaa.

Hän toivoi hartaasti, ettei olisi joutunut tekemään sitä. Pojan iho ei tuntunut ihmiseltä, se oli yhtä jäinen kuin tämä ilta ja aivan nahkea. Feniks avasi pojan huulet ja yritti tuntea ilmavirran. Sitä ei tullut, vaikka Feniks odotti pitkään. Lopuksi Feniks otti pojan jäykistyneen käden omaansa ja kokeili pulssia, jota ei tuntunut. Feniks kuljetti kättään pitkin Sakun kaulaa, mutta sekin oli kuin vahanuken.

Ei elämää.



    "Kulta. Älä koske häneen", Feniks varoitti Caraa, mutta Cara lähestyi Sakua päättäväisesti, vaikka naisen poskilla virtasikin kyyneliä. Miltä Carasta tuntui, jos Feniksistä tuntui täysin kuolleelta? Saku oli saanut elämänsä Caran sisällä, Cara oli kantanut Sakua turvassa yhdeksän kuukautta... ja se oli kaikki turhaa.



    "Kulta, Saku-pieni... sano äidille jotain."

Ilma jäätyi Feniksin ympärillä, mutta hän ei saanut silmiään irti vaimostaan ja pojastaan, joka oli... miksi? Se typerä, merkityksetön tv-show, miksi hän oli osallistunut siihen? Miten hän oli ikinä saattanut hylätä Sakun? Tulos oli hirvittävä. Oliko poika ollut tuossa kauan? Miten Saku oli eksynyt pyjamassa ulos? Oliko hän hukkunut vai kylmettynyt kuoliaaksi?

Cara asteli kuin lumottuna kohti pikkuista, märkää hahmoa.



    "Rakas, kulta, äiti tässä. Äiti on sinun vieressä. Hengitä, kulta. Kuuntele minua. Tule takaisin Saku..."

Carolina irrotti otteensa Sakun jäisestä kädestä vasta ruumishuoneella. Heidän piti jättää täydellinen, ihana piruenkelipoikansa yksin sinne, valkoisen lakanan alle.

                *   *   *   *



    "E-en voi ymmärtää, miten saatoin luottaa siihen mieheen. Hän vaikutti niin miellyttävältä." Caran puoliksi nyyhkityt sanat olivat täysin merkityksettömiä heille molemmille. Mikään ei toisi Sakua takaisin, syyllisen löytäminenkään ei liikauttanut Caran sisällä mitään. Vauvakaan ei enää potkinut.

Mutta kun Sakun tappajan henkilöllisyys selvisi, Feniks musertui vielä pienemmiksi kappaleiksi.



Feniks ei pystynyt kertomaan Carolinalle, että tunsi sen miehen. Että Sakun kuolema olikin hänen syytään, hän oli tappanut oman poikansa! Välillisesti, mutta silti. Olisiko hän teininä arvannut, että isäpuolen järjestelmällinen vihaaminen surmaisi tulevaisuudessa Feniksin oman lapsen?

Silläkään ei ollut merkitystä. Hän oli tappanut Sakun. Hän oli suututtanut Diman ja kuvitellut jo vuosia, että hän oli voittanut heidän kahden välisen taistelun, Feniks vastaan Dima. Feniks oli ollutkin niin väärässä. Dima oli voittanut.



Hän ei voinut sanoa siitä Caralle, eikä itku helpottanut. He olivat itkeneet niin paljon, mutta kyyneleet olivat arkea. Feniksin oma suru oli toisessa maailmassa. Hän toivoi, että olisi kuollut Sakun mukana, että olisi voinut sulkea pojan syliinsä ja lähteä yhdessä pimeään ja pelottavaan.

Saku oli joutunut sinne aivan yksin.



    "Minusta tuntuu, että tämä vauvamaha... on... pelkkää lyijyä. Miten voin synnyttää, kun Saku... ei ole täällä... hänestä ei tule isoveljeä..." Carolina purskahti jälleen ja antoi suolaisten jokien juosta pitkin kasvojaan, joita kirvelivät jo kuukauden kuivuneiden kyyneleiden suolat.



Feniks ei tiennyt, miten lohduttaa vaimoaan. Cara kyllä pärjäisi, Cara ja tyttö selviäisivät. Feniks oli järjestänyt niin, että Caralla ja pikkuisella riittäisi rahaa, heillä oli hieno talo ja Caralla oli hyväpalkkainen työ.



Cara ripustautui Feniksiin ja hautasi kasvonsa miehen likaisen neuleen pisteleviin kuituihin.



Päivä- tai oikeastaan yökausien nukkumattomuus sai Feniksin tuntemaan sydämenlyönnit korvissaan. Veri kohisi ja hengityksen äänet tuntuivat räjäyttävän hänet. Yöllä hänen ajatuksensa harhautuivat siihen, miten typerä hän oli ollut kaikki nämä vuodet. Tietenkin Dima voittaisi. Hänen ei olisi pitänyt näytellä näsäviisasta sankaria vaan antaa vain isäpuolen raiskata siskoa, olla puuttumatta.

Nyt oli viimeinen ilta. Kun Caran itku tyyntyi ja hän heijasi tyynyä sylissään, Feniks tiesi, että hän oli vajonnut syvään uneen kauas tuskasta. Feniks nousi ja naristeli rappuset alakertaan ajatellen, että tämä oli viimeinen kerta.



Hän ei ollut enää vain rikki, vaan myös hajonnut myrskyyn. Dima oli voittanut, ja hän oli hävinnyt. Miksi hän oli kitkuttanut näin pitkään hengissä? Olisipa hän onnistunut jo silloin rannalla, mutta silloinkin hänet oli vetänyt takaisin tähän elämään velipuoli. Yksinäisinä vuosina hän ei ollut uskaltanut, ja hän oli silloin vielä kirjoittanut kirjaa. Nyt kirja oli valmis, eikä hänellä ollut mitään estämässä.

Feniks tarkasteli omaa kuvaansa peilistä. Tuhannet kyyneleet olivat raapineet kalpeat posket verestäviksi ja siniset silmät näyttivät jo valmiiksi kuolleilta.



Vielä viimeiset kyyneleet. Cara ja tyttö selviäisivät, heillä olisi helpompaa ilman Feniksiä. Ilman epävakaata isia, joka vain nappailee pillereitä pystyäkseen tavalliseen elämään. Caran ei enää tarvitsisi pelätä, milloin se tapahtuu.



Feniks pyyhki kipeät poskensa hihaan ja ajatteli, että Cara oli itkenyt jo niin paljon. Ei hän varmasti jaksaisi enää itkeä enempää. Tämä oli vain kaiken luonnollinen päämäärä, hän oli taistellut kohtaloaan vastaan jo tarpeeksi pitkän aikaa. Typerä pyristely saisi riittää.



Feniks avasi keittiön työkalukaapin, siirsi akkuporakonesettiä ja otti sen takana olevasta Rautian muovipussista nuhjuisen pistoolin.



Hänen kätensä eivät enää tärisseet, kun hän avasi panospakkauksen ja latasi aseeseen kaksi luotia. Hän oli ostanut aseen vuosia sitten, mutta oli tähän asti vain punninnut sitä käsissään, asetellut mielessää vastakkain Sakun ja luodin. Saku oli peitonnut luodin kirkkaasti, mutta Sakua ei enää ollut. Jäljelle jäi enää kiiltelevä, pieni, tappava panos.



Feniks tarrautui pistooliin ja kokeili sen painoa. Hän tähtäsi tapetin kukkasiin ja tarkasteli niitä aseenjyvän lävitse. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin painanut liipaisinta, mutta kyllä se näin lähietäisyydeltä varmasti aiheuttaisi kuolettavaa vahinkoa.

Feniks veti syvään henkeä, sulki silmänsä ja asetti piipun suunnilleen vasemman nänninsä kohdalle. Hän ei halunnut rikkoa sydäntä, sen piti olla ehjä. Se oli Carolinan sydän, ainoa osa kehosta, jota Feniks halusi suojella.



Kaksi terävää pamahdusta aivan peräkkäin.



Ensin tuntui pelkkää kovaa painetta, jonka voimasta Feniks heittäytyi taaksepäin lattialle. Korvat soivat äänen voimasta, ja selkä oli täysin puutunut. Feniks räpytteli hämmästyneenä silmiään ja odotti kipua. Kun se viimein saapui, Feniksinsilmistä tirahti vielä muutama kyynel, ja hän tajusi, että kaikki oli ohi. Se valtava, märkä tunne selässä olikin verta. Feniks hymyili.

Dima, sinä voitit.

Carolina ei ollut herännyt niihin, hän oli noussut jo aikaisemmin järkytyksestä ja kivusta täristen. Supistukset! Perkele, hän ei halunnut synnyttää. Mutta kun Carolina kuuli ne hirveät äänet, hän unohti itsensä ja jopa vauvan. Ehkä joku olikin vain laittanut ilotulitteen heidän postilaatikkoonsa. Niin, mistä muusta sellainen ääni olisi lähtenyt.



Ensin Cara luuli, että alakerrassa ei ollut ketään, mutta kun hän kuuli sen karmivan korinan, hän tiesi, että oli. Cara juoksi hätääntyneenä keittiöön ja Feniksin nähdessään ymmärsi epäonnistuneensa. Hän ei ollut pystynyt edes estämään miestään.



Cara pysähtyi miehensä viereen ja yritti ymmärtää tämä viimeistä tekoa. Miltä tuntui elää koko elämä niin, että halusi kuolla, kahlata läpi onnettomuuksien ja surun - ja lopettaa kaikki näin?

Komeat kasvonpiirteet, joita Cara rakasti, olivat veriroiskeissa, sillä nenästä, silmistä ja korvista tuli punaiset norot. Feniks oli osannut ampua.

Carolina polvistui lattialle ja näki aseen. Ne olivat olleet laukauksia. Caran koko maailma mureni, ja hän pysyi siinä liikkumatta silloinkin, kun supistus raastoi hänen vartaloaan.



Feniks ei näyttänyt helpottuneelta tai tyytyväiseltä ratkaisuunsa. Hänen suupielensä olivat kääntyneet alaspäin ja veren ja kyyneleiden sekoitus tarrautui surusta rypistyneisiin kasvoihin. Oliko Feniks koskaan ymmärtänyt, miten paljon Cara rakasti häntä? Jos hän olisi tiennyt, olisiko hän tehnyt näin?



Cara kyyhötti paikallaan ja katseli, kun valtava verilammikko kerääntyi Feniksin alle ja ympärille. Feniks oli tehnyt ratkaisunsa, ja Cara oli jollain tasolla tiennyt aina, että tämä päivä tulisi.

Joten hän vain tuijotti verta ja Feniksiä, jonka iho vaaleni jokaisen menetetyn pisaran myötä.

________________________________________________________________________

Mitenkäs ajattelette, että tästä voi jatkaa? Ja mikä on kenenkin kohtalo? Kommenteista tykkäisin, vaikka en kohdellutkaan henkilöitä kovin hyvin...