Hey you! Hiihtolomalla tämän piti viimeistään olla valmis, mutta sitten tuli kirjoitukset ja hups, maaliskuu olikin jo ohi. Mutta se siitä, lukaiskaapas Sansan elämästä nyt vaihteeksi. Liir pääsee vetovuoroon taas ensi osasta lähtien, ja kyllä Samistakin vielä kuullaan;D
_____________________________________________________________________________



    "Hei... ai, äiti. Mähän sanoin että mulla menee hyvin, ei tarvi tulla tekemään mitään tarkastusta!"
    "Sansa rakas! Tulin vaan vierailulle, kuten tavalliset ihmiset tekee. Eikö niin?" Lumi säteili ja puikahti tyttärensä avaamasta ovesta ennen, kuin Sansa ehti edes kutsua häntä peremmälle uuteen asuntoonsa.




Lumi hyökkäsi heti halaamaan Sansaa tiukasti, ja Sansan posket punehtuivat. Hän ei ollut koskaan pitänyt avoimista hellyydenosoituksista: hän halusi pärjätä itse riippumatta kenenkään lapsellisesta kiintymyksestä. Halaaminen ja pussailu itsetunnon pönkitystarkoituksessa kuului heikoille naisille ja homoille, Liirin ja äidin kaltaisille vetistelijöille.
    "Kulta, muistatko syödä ollenkaan? Tunnut niin laihalta", Lumi valitti ja kurotti sormilleen kohti Sansan poskea sitä nipistääkseen, mutta Sansa ohjasi käden päättäväisesti heilahtamaan vain ilmassa.
    "Totta kai. Haluaisitko muuten kahvia?" Sansa kysyi välinpitämättömästi. Ei hän todellisuudessa osannut edes keittää sitä.



    "No... en mä. Mutta kiitos, tuo oli ystävällistä", Lumi kummasteli tyttärensä käytöstä. Kotona Sansa ei olisi koskaan tehnyt pienintäkään kotityötä toisen perheenjäsenen eteen, mutta ehkä muutto omilleen oli kypsyttänyt tyttöä. Todennäköisimmin Sansa kuitenkin pehmitti häntä vastaanottamaan jotain tietoa tai halusi lisää rahaa.
    "Kylläpä te olette saaneet ihanan tästä asunnosta! Mukavat verhot ja kaikki, tosi valoisan oloista. Mun eka kämppä oli täysi sotku, mutta siellä asuikin lisäksi mun veli ja Tomas. Ja säkin synnyit vielä siihen sekamelskaan."
    "Joo no, Viivi täällä on enemmän laitellu paikkoja", Sansa tuhahti.



    "No älä ny vittu äidilles valehtele, Sansa", nuori nainen könysi sohvan lukuisten tyynyjen ja vilttien alta naureskellen. Lumin suu mutristui hetkeksi tämän inhottavan kielenkäytön takia, mutta hän oli tottunut Sansan huonosti kasvatettuihin kavereihin.

Hiuksensa platinablondiksi polttanut Viivi hieroi liioitellun väsyneesti silmiään ja huokaili.
    "Sansa, mikä aika tämä on vieraille? Tiiät missä mä olin eilen, mä haluun nukkua ja paljon. Pitkään. Got it?"



    "Kyllä sä saat nukkua krapulaasi rauhassa", Lumi yritti esittää pirteää ja ei-nalkuttavaa äitiä myös tyttärensä ikävälle ystävälle, "halusin vaan sanoa, että upeaa työtä sisustamisen kanssa! Nämä värit sopii hyvin kahen nuoren naisen asuntoon, ja täällä on siistiäkin."
    "Ai jaa. No jees", Viivi mutisi ja Sansa pyöritteli silmiään Lumin selän takana. Että äiti jaksoi! Jättäisi vain heidät rauhaan ja menisi takaisin kotiin lutkuttamaan Tomasin... huh, onneksi hän ei ollut ajatellut ääneen.



    "Sansa, sähän voisit näyttää mulle muitakin huoneita."
    "No ei niissä ole mitään näkemistä. Vessa ja makuuhuone, nekö muka sua kiinnostaa?"
    "Juuri ne", Lumi kohotti kulmiaan. Sansa huokaisi ja ohjasi äitinsä pois keittiöstä väläyttäen Viiville nolostuneen hymyn. Viivi oli tosin jo vajonnut takaisin pehmoiseen sohvavaltakuntaansa.



Lumi odotti, että Sansa painoi oven kunnolla kiinni, ennen kuin antoi närkästyksensä näkyä ja kuulua:
    "Mitä sun päässä oikein liikkuu? Tämäkö se on sitä mahtavaa elämää ja tuonko kanssa asut mieluummin kuin oman perheen? Kannattiko tosiaan muuttaa pois kotoa?"
    "Shh, anna mä vastaan kans! Anteeks, Viivillä on vähän huono päivä-"
    "Jos oikein muistan, niin tuolla sun Viivilläs on ollut noita darrapäiviä ennenkin, säännöllisesti yläasteelta asti! Miksi haluat roikkua tuollaisten seurassa?"
    "Äiti, älä loukkaa toisia ihmisiä. Varsinkaan niitä, jotka on mulle tärkeitä."
    "Kun sä loukkaat mua ja isääs."
    "Ai sitä isää jota en tunne?"
    "Älä alota taas tuosta. Tomas piti susta huolta jo ennen ku synnyit. Ei se kiitollisuutta odota, vaikka kyllä sitä sulta ansaitsiskin, mutta voisit edes tunnustaa sille, että oot sen lapsi."
    "En ikinä."




    "Sansa, ajattele nyt järjellä. Ymmärrän, että haluut omaa tilaa ja alottaa oman elämän, mutta voisit harkita vielä opiskelua-"   
    "Ihan ajanhukkaa! Ei insinöörinpapereilla muuta ku persettä pyyhitä!"
    "Liirkin aikoo mennä yliopistoon. Sulla ei oo ku lukion paperit, eikä ne oo edes hyvät. Mä haluaisin niin kovasti sanoa, että sillä pärjää ja että sulla tulee menemään kaikki hyvin, mutta kun mua huolestuttaa. Koulutus on kuin vakuutus: sulla on aina töitä, enkä tarkota pelkkää siivoamista."



Sansa huitaisi ilmaa kiukkuisesti. Juuri tätä hän oli aavistellutkin, kun äiti oli pöllähtänyt iloista leikkien yllätysvierailulle. Miksei hänen päätöksiään voitu arvostaa?
    "Äiti hei ihan oikeesti, mä oon kakskymmentä ja vingut että mä palaisin kotiin-"
    "Ei, vaan toivon, että jatkaisit opintojasi! Ehtisit vielä loistavasti."
    "Säkään et opiskellu. Eikä Tomas."
    "Ja olis pitäny! Sä voit jättää tekemättä sen virheen, joka me tehtiin."



    "Äiti. Kuuntele nyt. Mä en muuta mieltäni. Pysyn täällä, hankin töitä ja alotan oman elämän. Oman! Luota muhun! Vaikka en olekaan niin täydellinen kuin Liir, joka saa joka aineesta kympin mutta jolla ei oo mitään elämää ja se vaan itkee omassa huoneessa ja kattoo homopornoa-"
    "Voi tuota sun kielenkäyttöä."
    "No siitä on tullu ihan raunio sen Sami-sotkun jälkeen."
    "Minua ei kiinnosta miten... Liirillä... menee, en välitä. Nyt puhutaan susta."
    "Korjaa välit Liiriin ja unoha mut, niin hyvin menee! Äiti, mä rakastan sua, mutta joskus pitää antaa toiselle tilaa ja hei, lapset kasvaa. Mä oon aikunen nyt. Luota jo siihen, että mä pärjään."



Lumi tarkkaili Sansaa silmää räpäyttämättä. Tämä ei mennyt nyt oikein, mutta Sansa ei muuttaisi mieltään, ainakaan hänen painostuksestaan. Oli vain niin vaikeaa ymmärtää, että tuo vastuuton, vaikkakin viehättävä tyttö oli nyt yhtä vanha kuin Lumi itse oli ollut alkaessaan odottaa toista lastaan. Lumi hymähti itsekseen ajatukselleen Sansasta kahden lapsen äitinä. Lumi yritti muistaa, miltä tuntui olla nuori ja välinpitämätön, mutta ei pystynyt. Hänellä ei ollut koskaan ollut aikaa olla sellainen.
    "No, pidä ittestäs huoli sitten. Kyllä sä pärjäät", Lumi toivotti väsyneesti ja halasi pikaisesti Sansaa. Tyttö huokaisi teatraalisesti ja käski sanoa Tomasille terveisiä, ihme kyllä.

                *     *     *     *  



    "Liir tuli meille yöksi, eihän sua haittaa? Se vaan mököttää viltin alla sohvannurkassa, ei siitä oo mitään vaivaa", Sansa kysyi Viiviltä vielä varmuuden vuoksi. Viiviä alkoi yhtäkkiä naurattaa.
    "Ai se sun hinttiveli? Ooooi, vähän söpöä! Sehän oli se, jolla menee paskasti?"
    "Miks kaikki tietää siitä vaan että se on homo-"
    "No totta kai tietää, se on nii-in homo kun olla ja voi, se kävelee tyttömäisemmin ku mä ja siihen tarvii olla jo satakakskytprosenttisen homo!"
    "Viivi! Liir kuulee ja hei, ei se kävele sillee. Mulle se ainakin tuli ihan yllätyksenä kun se kerto..." Sansa sanoi mietteliäänä. Liirin siskona oleminen toi Sansalle huomiota, muttei suinkaan veljen suuntautumisen, vaan sekoilujen ja väärinkäsitysten takia.
    "Kerropa vielä, mitä sille sillon keväällä tapahtu, kun mä en oikein oo tajunnu sitä juttua", Viivi pyysi.



Sansa tarinoi hieman vastentahtoisesti veljensä epäonnistuneesta suhteesta Samiin riisuen samalla vaatteitaan. Viivi tirskui ja hekotti samaan tapaan kuin katsoessaan huonoa tosi-tv:tä, mikä ärsytti Sansaa. Oliko Liir toisille vain loistavien juorujen lähde ja kieroutuneena pidetty nilkki? Liian kiltti, herkkä ja kaunis Liir? Sansa sääli salaa veljeään, muttei osoittanut tälle vähäisintäkään myötätuntoa, sillä muuten häntä pidettäisiin hellänä hölmönä. Ja sitä paitsi rakkaus oli naurettavaa.



    "Siis sekö ihan oikeesti teki sen? Pakottikse sen Samin vai hä?"
    "Viivi sä oot hirvee! Mikset kysy ite Liiriltä. Ei se oo mikään friikki, se on ihan tavallinen ihminen."
    "Nyt ku me ollaan puhuttu homoista niin paljon, niin muakin alko lesbottaa. Tiiäthän, kun tekee mieli limoa ihan ketä tahansa eteen tulee?"
    "Viivi... eikö sulla riitä tarpeeks miehiä?"



Sormet painautuivat Sansan kapealle vyötärölle ja kutittelivat ihoa aivan hänen rintojensa alla. Sitten kädet siirtyivät Sansan selkään ja läimäisivät sitä leikkisästi.
    "Hyi, ei mulla enää teekään akkaa mieli, täähän on ällöttävää", Viivi naurahti Sansalle, joka puristi nyt vuorostaan Viivin reittä.
    "Mä ymmärrän kyllä Liiriä, joka tykkää pojista, mutta että mä tytöistä... no yh, ei ikinä. Vaikka mä teen sulle näin", Sansa työnsi kätensä Viivin rintaliiveihin, "niin en mä tunne mitään sellasta ku ees miehen silmiin kattoessa."
    "Lesboilu on tyhmää, case closed!" Viivi julisti, "mennään olohuoneeseen tarkistaa, ettei Lirppatirppa oo hirttäny itteään verhoihin."



Lattia ei edes narissut, kun Sansa hiippaili kohti telkkarista kajastavaa valoa.    
    "Hei bro, vielä hengissä?" Sansa kysyi ja Liir säpsähti kiljaisten.
    "E-ee joo kyllä mä", poika mutisi säikähtäneesti. Sansaa melkein suututti kuulla Liirin tuttu, masentunut äänensävy ja huomata, että väsymyksen merkit Liirin kasvoilla olivat vain voimistuneet.
    "Miksi te puhuitte minusta?" Liir kysyi onnettomana, hartiat lysyssä, ja Sansan omatunto heräsi ikävästi. Liir inhosi sitä, että hänestä juoruttiin, ja silti Sansa kertoi kaiken ystävilleen ja vielä nauroi veljelleen avoimesti. Sansa jätti vastaamatta.
    "Ai... ei se haittaa. Anteeksi että kysyin." Liirin ääni tärisi jo ja pikkuveli katseli vääntelehtiviä käsiään. Mokoma onneton raukka.



    "Piristy jo!" Sansa nappasi sohvalta tyynyn ja mäiskäisi sillä Liiriä kylkeen. Viivi huudahti vieressä innoissaan ja korkkasi kaljan. Liir vilkaisi Sansaa kulmiensa alta huokaisten syvään.
    "Niin kai sitten."
    "Ei noin! Lii-ir, opi elämään hetkessä! Oot kerrankin päässy pois kotoa, ota rennosti kerranki. Viivi antaa sulle pullon, ja johan elämä hymyilee."
    "Kuvitteletko oikeasti, että alkoholi auttaa ongelmiin? Se tekee niitä."
    "Kokeile", Sansa puuskahti.



    "Pitääkö sinun päähän takoa järkeä?" Liir naurahti - hetkinen, naurahti! Sansa ei ehtinyt onnitella veljeään ajatusten oikeasta suunnasta, kun jokin jo mäjähti hänen päähänsä.



    "Hakkaa päälle, Sansa!" kirkaisi Viivi. Naapuri koputti terävästi seinään ja huusi jotain, mistä ei saanut lainkaan selvää. Liirkin yhtyi tyttöjen kikatukseen.
 


Miltähän tämäkin ulkopuolisesta näyttäisi, mietti Sansa, kun suomi Liiriä koristetyynyllä pelkät alusvaatteet päällään. Viivi puhalsi ilmaan tyynyistä irtoavia höyheniä ja koko kerrostalon hiljaisuus hajosi yhdessä vaaleanpunaisessa olohuoneessa.
    Miksi hänen ja Liirin välit eivät voineet aina olla tällaiset? Pelkkää lapsellista hauskanpitoa, ei kiusallisia kysymyksiä tai kyyneliä Liirin silmäkulmissa. Sansa ei ollut itkenyt kertaakaan ala-asteen jälkeen. Yksikään mies ei voisi särkeä hänen sydäntään, sillä hän ei päästänyt ketään sinne. Ei Sansa välittänyt Viivistäkään kovin paljon, olipahan vain mukavaa jakaa vuokra jonkun sellaisen kanssa, joka ei valittanut yövieraista tai sotkusta keittiössä.

                    *    *    *    *



Sansa heräsi kolinaan ja pamaukseen jo kahdeksalta, vaikka oli mennyt nukkumaan vasta aamuyöllä. Syyllinen löytyi keittiöstä.
    "Liir! Mitä vittua?" Sansa vaikeroi, kun Liir tipautti jälleen yhden pellin lattialle.
    "Teen aamupalaa ja lähen."
    "Oota nyt! Ollaan ihan rauhassa, nyt on sunnuntai. Katotaan leffaa tai pelataan korttia. Ihan rennosti vaan."
    "En jaksa jäädä sellaseen paikkaan, jossa mua ei kaivata."



Voi ei, mitä kaikkea Liir oli kuullut eilen illalla? Sansa ei ollut tiennytkään, että talossa oli niin ohuet seinät.
    "Ei me pahalla-"
    "Ihan sama! Mä en kestä enää valehtelua tai selän takana jauhamista, mitä luulet että mun elämä on nykyään? Äitikään ei puhu mulle. Sä ja isä ootte ainoat... tai olitte", Liir sopersi ja yritti vimmaisella silmienräpsyttelyllä estää kyyneliä kihoamasta esiin. Argh, taas se rupesi vetistelemään! Sansa oli aina inhonnut Liirin itkupilliyttä.



    "Kasva jo aikuseksi! Sua pompotetaan aina jos vaan uliset jokasesta epäonnistumisesta tai siitä, jos joku sanoo pahasti. Kovetu!" Sansa ei tarkoittanut huutaa, koska Viivi nukkui, mutta siinä vain kävi niin. Sansa mulkoili Liiriä vihaisesti odottaen, että Liir pistäisi hänelle kampoihin, mutta ei. Poika vain kyyristeli hänen edessään töpötellen hihoilla silmäkulmiaan.
    "Helvetti Liir, ei susta tule mitään tolla tavalla", puuskahti Sansa.



    "Kiva juttu. Hei hei", Liir vinkui ja käänsi selkänsä kiukkuiselle Sansalle, joka kiljaisi:
    "Sun takki jäi, et sä voi lähtee tonne noin, sähän-"
Liir sulki oven hellästi niin, ettei siitä kuulunut ääntäkään.
    "Jäädyt." Sansa noukki takin sohvan käsinojalta ja jäi seisoskelemaan se käsivarrellaan. Nahkarotsi? Mutta eihän Liir käyttänyt sellaisia. Sansa tunnusteli taskuja ja alkoi nauraa hervottomasti, kun löysi sytkärin ja askin Marlboroa. Ja votkapullon korkin. Ja kondomeja. Mistä lähtien Liir oli muka polttanut? Rintataskusta Sansa onki ajanvarauksen tatuointipuljuun. Mikä Liiriin oli iskenyt?

                *    *    *    *




    "Tonight's gonna me a fucking good niiiiight!" Viivi kiljaisi ja hyppäsi rutistamaan Sansaa.
    "Joo joo, mut nyt mun korvis hajos, se pitää löytää."
    "No tossahan se lojuu", Viivi potkaisi pikku timantin Sansan kultaisen kengän viereen. Viivi oli yrittänyt piristää Sansaa koko viikon erilaisilla tempauksilla; hän oli jopa leiponut pannukakkuja aamupalaksi ja siivonnut suihkun. Mutta Sansa pysyi etäisenä ja kylmänä, siinä mielentilassa, mihin Liirin itkuinen lähtö oli hänet jättänyt.
    "Kiitti. Ja nyt mentiin! Tänään me niin saahaan", Sansa virnisti, ja Viivi naurahti iloisesti.




    "Kyllä tää on se sisäänkäynti. 'El Malote', tossa on ihan pikkunen kyltti. Mä oon käyny tääl kerran, ja tää on ihan huippu! Juomat on kalliita, mutta eihän meidän niitä tarvii maksaa", Viivi iloitsi, "mennään jo!"
    "Joo, mene sä vaan edeltä. Mä poltan yhen ja soitan äkkiä porukoille, kun niillä oli jotain asiaa. Nähään sisällä", Sansa hymyili Viiville ja kohotti kulmiaan.
    "Meen baaritiskille tohon ihan oven lähelle, löydät mut ihan varmasti... ja jos et näe mua, oon komeimpien jätkien keskellä!" Viivi nauroi ja näytti Sansalle kieltään.




Sansa sulki luurin kolmen minuutin kolmen minuutin intensiivisen väittelyn ja perheriidenpoikasen jälkeen. Äiti oli heittänyt Liirin pois kotoa. Sansaa ei jaksanut kiinnostaa, miten huonolla tolalla äidin ja veljen välit olivat, mutta hän oli varma, että Liir masentuisi välirikosta. Onneksi Sansa ei enää asunut kotona. Hän sytytti tupakan ja pyöritteli koroillaan ympyröitä kasteiselle asfaltille.



Autot vilistivät tiellä, ja iltayön viileä ilma sai Sansan palelemaan. Häntä ei enää huvittanut lähteä pitämään hauskaa, kun Liir oli nyt jonkun epämääräisen uuden ystävänsä luona, yrittäisi itkeä äänettömästi itsensä uneen.
    "Hei, pää pystyyn, söpö!" joku huudahti Sansan takaa.



Se mies oli komea. Sansa yritti keksiä jotakin muuta sanaa kuvaamaan suklaanruskeaa rastapäätä, mutta pelkkä "komea" paukutti hänen pääkalloaan ja sai hänet melkein virnistämään typerästi.
    "Hei, miks ne noin hyvännäkösiä heittää ulos?" Sansa ivaili silmäillen miestä päästä varpaisiin. Pehmeät kasvonpiirteet, täydelliset huulet, lihaksikkaat hartiat ja vuosisadan rumin paita. Tyypin oli pakko olla joko taiteilija tai ikisinkku.



Sansa ei vastannut sanoin, vaan väläytti komistukselle toispuoleisen hymyn. Mies kohotti hänelle kulmakarvojaan ja kumartui ostamaan askin automaatista. Paketti kolisi matkalla alas. Mies noukki sen käsiinsä, heitteli sitä hetken käsissään ja sytytti yhden.
    "Vai kuinka pahoja juttuja sä oikein teit, että joudut seisoskelemaan täällä pihalla yksin?"
    "En mä oo edes vielä päässy sisälle asti," Sansa sanoi.



    "Aa, selvä. Ne lurkit siellä onkin liian raakalaisia sulle, sä oot..." mies hiljeni kesken lauseen. Hän oli takuulla punastunut, mutta sellaista ei erottanut pimeässä tummilta kasvoilta.
    "Mm-m, ei ne-"
    "Unoha. Sori. Mä päästän suutani ihan mitä vaan kun näen jotain kaunista, vaikka nyt sut. Huomaatko? Ihan typerää tekstiä tulee koko ajan", mies katseli ovelle. Sansa katseli, miten sadepisarat alkoivat tipahdella sileälle asfaltille. Halusiko hän? Mies vaikutti kiltiltä nyhveröltä, jossa oli kuitenkin jotain valtavan puoleensavetävää.



    "Eikä tule, pitäähän jonkun tehdä alote", Sansa virnisti ja astui pari askelta miehen suuntaan. Tämän ilme kirkastui.
    "Siis- no mutta oikeesti, mee vaan sisälle, siellä on kokonainen lätkäjoukkue. Kireitä perseitä ja takatukkia. Oikeeta miehekkyyttä. Jätä köyhä kuvaaja ulos yksin savuille."
    "Nuuskaa ja aivottomia apinoita? Ei juma. Mieluummin olen lähellä jotakin oikeasti komeaa." Taas pari tarkoin valittua askelta kohti miestä. Sansa pystyi jo kuulemaan, miten mies hengitti.



Miehen silmissä välähti hitunen pelkoa, mutta tämä ojensi kuitenkin kämmenensä kohti Sansaa ja kosketti ujosti tämän olkapäätä. Sansa hymyili rohkaisevasti.
    "Sinä... tulin yksin tupakalle ja löysin... ei kukaan ikinä lähde baarista mun mukaan, naiset ei ees kato, kun on suomalaisemman näkösiäkin..."
    "Hei. Sä olet upea."





Mies hymyili innoissaan Sansan kommentille ja tuli lähemmäs, lähemmäs... kunnes purskahti vikisevään nauruun.
    "Anteeksi! Mutta kun mä olen tosi huono näissä jutuissa. Sä oot niin uskomattoman näkönen, oikein hehkut jotain. Ja mä oon vaan joku rastapää ja vähän kännissä. Sori. En mä osaa. Muista tulevaisuudessa ettet yritä ketään Kim-nimistä", mies valitti apeana.

Silloin Sansa ymmärsi, miten syvästi voi ihastua kahdessa minuutissa.



Hän tarrautui yhtäkkiä Kimin, tai niin hän päätteli kuulleensa, hartioihin.
    "So what. Mä oon hyvä meidän molempien puolesta", Sansa naureskeli. Naurettavan ylimielinen letkautus sai miehen itsesäälin rapistumaan pieneksi hetkeksi, ja se riitti.



Ei suuteleminen niin jännittävää ollut. Kim ujosteli, mutta vastasi Sansan vaativaan kosketukseen. Sansan vaikea tehtävä oli rohkaista yhtä aikaa sekä itseään että miestä. Hän halusi jo pian jonnekin sisälle lämpimään. Sade vahvistui ja Sansan olisi tullut muuten kylmä, mutta Kimin vartalo lämmitti häntä.



Kim oli sittenkin ainutlaatuinen. Ei lainkaan itsevarma, vaikka syytä olisi ollut. Yleensä karisma ja lähes narsismi saivat Sansan syttymään, mutta hän oli kyllästynyt leikkimään hyvännäköisten, mutta aivottomien kakaroiden kanssa. Tästä hän voisi ponnahtaa johonkin aikuisempaan. Ja olisi ollut suoranaista valehtelua väittää, ettei Kim olisi saanut Sansa sykettä kiihtymään pelkällä katseella.
    "Taitaa olla niin, että ekaa kertaa mulla käy munkki tässä kaupungissa", Kim ihmetteli, kun hän hetken kuluttua ronkki kotiovensa lukkoa.



    "Vaatteet pois", Sansa hihkaisi etsien Kimin vyönsolkea, jotta hän pääsisi lähemmäksi Kimin suklaanruskeaa vartaloa. Sansan päätä ei huimannut muu kuin tieto siitä, että hän määräsi, hän oli ottanut jokaisen merkityksellisen askeleen. Kuten aina ennenkin.
    "Voi kaunis...", Kim voihkaisi ja löysi Sansan mekon vetoketjun. Mies ränkkäsi sitä, kunnes ohut kangas repesi, "anteeksi", Kim mutisi. Sansa viskasi mekonresun pimeän huoneen poikki.



Kim oli vielä lämpimämpi kuin Sansa oli kuvitellut. Sydän sykki kiihtyneesti rintalihasten alla, kun Kim kietoi käsivartensa Sansan ympärille ja kiepautti naisen syliinsä. Kimin ote oli ujo ja epäröivä, ja hän olisi varmasti tyytynyt pelkkään kiehnäämiseen, ellei Sansa olisi päättänyt toisin.



Sansa pakotti Kimin pitämään huulensa hänen huulillaan pitempään kuin Kim oli aikonut. Kim ei ollut röyhkeä eikä ärsyttävän itsevarma, ja rauhallisuus houkutti Sansaa. Tämä oli erilaista kaikesta hänen kokemastaan, tässä oli jotain, mitä Sansa ei ollut ennen miehissä huomannut: turvallisuutta. Sansa pystyi luottamaan siihen, ettei Kim yrittäisi pakottaa häntä mihinkään.



Yleensä Sansa vain tuijotteli seiniä tai ajatteli olevansa muualla, kun oli jonkin miehen sylissä, mutta nyt ei tarvinnut paeta. Ei Sansa tiennyt, sopisivatko he yhteen, tai edes sitä, pitikö hän Kimistä juuri lainkaan, mutta nyt tuntui ihanalta.

Hän oli ollut monen retkun kanssa vain kokemuksia hankkiakseen. Hänen vain yksinkertaisesti piti tietää, miten monenlaisia miespuolisia hurmattiin, ja millaiset jutut olivat miesten mieleen. Liir junttasi lukiossa päähänsä logaritmeja, orbitaaliteoriaa ja biodiversiteettiä, mutta Sansa harjoitteli peilille hymyilyä ja kehonkielen tulkintaa. Vielä monimutkaisempaa.



Sitten se olikin Kim, joka määräsi. Hän kaatoi Sansan selälleen ja kumartui Sansan ylle varovasti, kuiskien ja käsiään pitkin Sansan vartaloa kuljettaen. Sansa sulki silmänsä, kuvitteli taitavien sormien omistajaksi tumman ja komean söpöliinin. Ja kun hän jälleen avasi ne, haaveiden mies hymyili hänelle valloittavasti.
    "Tule", Sansa henkäisi.



Kim katsoi häntä silmiin, ja miehen hymy vain leveni. Kimin silmät olivat samanlaista keskiruskean sävyä kuin Sansankin. Tuntui säväyttävältä, miten Sansan oma kaakaonvärinen vartalo näytti vaalealta Kimin tummanruskeaa vasten. Se oli niin kotoisaa, että Sansa unohti pelaavansa. Hän antoi tekaistun Sansan valahtaa päältään ja oli Kimille nyt vain oma itsensä. Kimin silmät sulkeutuivat onnesta.

Sansa oli hämmästynyt siitä, miten kaksi ihmistä saattoi toimia niin hyvin yhteen.

                *    *    *    * 



Sansa hymyili vielä jälkeenpäinkin. Kim nojasi häneen ja hieroi sänkistä poskeaan hänen kaulaansa. Kim ei ollut mennyt pois: ei keittiöön ottamaan vielä uutta ryyppyä tai sammunut hänen viereensä. Kim oli siinä onnellisen näköisenä eikä näyttänyt katuvan mitään. Jos hän ei ollut aiemmin tuntenut mitään hösläävää rastapäätä kohtaan, nyt tilanne oli muuttunut. Sansa halusi kuunnella Kimin hengitystä.



    "Ethän sä mene pois?" Kim kuiskasi leikkien Sansan hieman hajonneella nutturalla.
Sansa mietti hetken. Niin hän oli aina ennenkin tehnyt, mutta... osaisiko hän jäädä? Hän pudisti Kimille hitaasti päätään ja nautti siitä, miten miehen ilme kirkastui.
    "Sitten aamulla... mä haluan ottaa susta kuvan. Eihän haittaa? En vaan oo koskaan nähnyt ketään noin... täydellistä. En mä osaa selittää. Haluutko?" Kim aneli. Sansan sisällä leimahti: kuvia! Mies oli siis kuvaaja! Lämmin tunne levisi Sansan ruumiiseen. Kuvia hänestä.
    Suudelmahan on myöntyvän vastauksen synonyymi.



Kim nauroi pehmeästi ja pitkään jännityksen ja suorituspaineiden purkautuessa. Hän halasi Sansaa vielä pitkään ja nukahti sitten onnellisena naisen tuoksuun. Ajatella, naisen!

                *   *    *    *



Sansa nyppi hermostuneena pinnejä pois hiuksistaan ja antoi kiharoidensa valahtaa sottaisina olkapäille. Kello oli kahdeksan aamulla, ja hän oli aivan vieraan miehen asunnossa. Tosin illalla hän oli ollut kunnolla ihastunut siihen, josta hän ei tiennyt kuin etunimen ja ammatin suurin piirtein. Sansan valtasi äkkinäinen halu livahtaa rappukäytävään vaatteet sylissä, pukea hississä ja palata kämpille kuulemaan, millainen ilta Viivillä oli ollut.



Jääminen tarkoittaisi sitä, että hän piti Kimistä. Hitto soikoon, sehän oli totta!    Sansa ei ollut varma, halusiko myöntää sitä itselleen. Hän oli aina ennen lähtenyt kenenkään huomaamatta, ollut poissa, kun toinen heräsi. Toisaalta Kim ei ollut ollut eilen humalassa, joten tämä muistaisi hänet, vaikka hänestä ei jäisi muita jälkiä kuin hento hajuveden tuoksu. Sansa hieroi silmiään ja huokaisi hiirenhiljaa, ettei Kim heräisi.

Jospa hän levähtäisi hetkisen. Sansa oli kompastui johonkin lattialla - kynttilä! Ja se paloi. Sansa istahti katselemaan liekkiä ja oikeita ruusuja, joita joku oli ripotellut lattialle.



    "Huomenta", Kim hymähti iloisesti avattuaan kylpyhuoneen oven. Sansa säpsähti hiukan.
    "Samoin", Sansa vastasi tuijottaen ilmeettömästi kynttilän lepattavaa valoa. Hän yritti pitää katseensa poissa Kimin rintalihaksista.
    "Säkö nämä laitoit? Missä välissä sä oikein ehit?" Sansa kysyi.
    "Tuota... joo. Herään yleensä aikasin, ja ajattelin ilahduttaa sua", Kim myhäili. Hän jätti sanomatta, että oli pelännyt Sansan lähtevän ja tehnyt romanttisen pikku temppunsa saadakseen naisen toisiin aatoksiin.



    "Ei sun olis tarvinnut... mutta kiitos. Mä oikeesti lähen nyt, kun..." Sansa meni lukkoon eikä keksinyt sopivaa tekosyytä, sillä hänen katseensa eksyi Kimin silmiin. Kynttilänvalossa tavalliselta näyttänyt ruskea muuttui tummaksi kullaksi, jossa tanssahteli pikkuisia kipinöitä.
    "Jos vaan voisit jäähä hetkeksi. Mä lupasin ottaa ne kuvat, haluutko sä niitä vielä?"
Ai niin, ne kuvat. No, siinä nyt ei kauan menisi.




    "Sä olet niin kaunis... jos osaat ollenkaan toimia kameran edessä, niin voin vaikka vannoa, että saan sut jonkun toimiston listoille. Jos siis kiinnostaa. Teen aika paljon muotikuvauksia, vaikka tykkäänkin yhteiskunnallisista aiheista enemmän. Tiiän monta lehteä ja välitystoimistoa", Kim puhui, ja Sansa kuunteli lumoutuneena. Niin, hänestä voisi tulla vaikka malli! Sansa oli aina haaveillut olevansa kauniina kuvissa ihmisten nähtävillä, karismaattisena ja vahvana.



    "Jäisit nyt, Sansa." Kimin kourat sulkivat hellästi Sansan sormet sisäänsä. Sansa katseli miestä, ovea ja kuvitteli itsensä Kimin kanssa toisen kerran. Ei lainkaan huono.
    "Okei. Ja nämä ruusut on ihania", Sansa kuiskasi.



    "Laita paita päälle, mä en pysty kattomaan kameraan jos on parempaaki tarjolla", Sansa voihkaisi ja heitti lattialla lojuvan, aika ruman farkkupuseron Kimille.
    "Vielä mitä, hyvinhän se meni", Kim kehui laittaessaan paitaa reippasti juoponnappiin, "mutta otetaan nyt sitten vielä pari. Ja mussa nyt ei oo mitään kateltavaa."
    "Onpas, et arvaa edes mitä kaikkea..."
    "Kato tännepäin... just noin."



    "Loistavaa, ihan upeeta... mistä sä kaivat nuo kaikki asennot? Etkä edes ujostele yhtään. Sansa, tämä on sun juttu. Mulla on jo parikymmentä hyvää kuvaa, voit lopettaa. Vaikka kyllä tota nyt pitempäänkin linssin läpi ihailis", Kim hehkutti. Sansa vain kohotti toista kulmakarvaansa.
    "No, toivottavasti sulla nyt on niitä kontakteja. Oon aina ollu tosi kiinnostunut tällasesta."
    "Ja sen huomaa. Todellakin. Sä autat muakin näillä kuvilla. Mutta nyt..."



    "...saanhan tarjota sulle aamupalaa?" Kim ehdotti iloisesti. Sansa hymyili säteillen ja suuteli Kimiä.

Jumaliste, tätä aamua ei noin vain voisi unohtaa. Ruusuja, kamera, kiltteyttä, ystävällisyyttä, komeutta ja luomumarmeladia. Kun Sansa lopulta käänsi avainta lukossa kotirapussaan, aamu oli vaihtunut jo myöhäiseksi iltapäiväksi.

                *    *    *    * 



    "Viivi, herää! Sun pitää mennä töihin, ihan oikeesti! Jos lähet viiden minuutin päästä niin saatat vielä ehtii. Viivi!" Sansa yritti herättää ystäväänsä suututtamatta seinänaapureita. Hän heitti Viiviä lattialla lojuneella omenankaralle, mutta Viivi ei liikahtanutkaan.
    "Jumalauta, Viivi! Ne antaa sulle potkut", Sansa valitti. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun Viivi myöhästyi töistä tai jätti menemättä sinne huonon tekosyyn varjolla.



    "Mitä-äh", Viivi voihkaisi avaamatta edes silmiään.
    "Et kai sä ollu eilenki juhlimassa? Nyt on hei keskiviikko. Mä en yleensä valita näistä bilejutuista, mut tahon, että me maksetaan vuokra yhessä-"
    "Sansa vittu nyt suu kiinni, mulla on huono olo!" tiuskaisi Viivi ja peitti silmänsä käsivarsillaan. Ai, nytkö piti sääliäkin?



    "No meinaatsä lähteä nyt sinne töihin?"   
    "En! Ja miksi sä seuraat mua, kun mä vaihdan vaatteita? Oikein haluat varmistaa että mulle on käyny näin! P-a-i-n-u   v-i-t-t-u-u-n, oliko tarpeeks selvästi sanottu?" Viivi ärisi. Sansa oli halunnut jo pitkään päästä eroon rasittavaksi ryhtyneestä kämppiksestään. Miten he olivat joskus saattaneet olla ystäviä?
    "Mä yritän vaan auttaa-"
    "No niin varmaan-"



    "Ei kun oikeesti. Kerro mikä sua vaivaa, niin ehkä mä ymmärrän sua." Sansa päätti yrittää vielä viimeisen kerran. Jos Viivi nyt jakaisi huolensa, ehkä heidän suhteensa voisi palata ennalleen. Sansan hermot alkoivat jo pettää.
    "Ei se sulle kuulu. Ei sua kuitenkaan kiinnosta."
    "Sehän vaikuttaa munki elämään, mitä tahansa se onki."
    "Eli ajattelet taas vaan itteäs. Mähän tiesin! Mee muualle nuuskimaan toisten elämää, mä pärjään yksinkin!" Viivi julisti.
    "Selvä. Tee niinku tahot", Sansa naurahti kohauttaen olkapäitään. Hän kyllä löytäisi toisen asunnon.



    "Hyvä on! Mä oon raskaana! Ootko nyt tyytyväinen, hä?" Viivi huusi, ja hänen ääneensä sekoittui jo itkuakin.
    "Mä oon raskaana jollekin idiootille, jonka nimeä mä en tiiä, mun olis pitäny tehä jo abortti ku enää ei voi, mä en vaan pärjää tän kanssa enkä saa kerrottua kenellekään-"
    "Joo, hauska juttu. Saat mun osuuden tästä kämpästä pinnasängyille ja vaipoilla, mä nimittäin lähden NYT", Sansa puuskahti ja otti jo pakatun laukkunsa ovenpielestä. Yh, tämä meni juuri, kuten hän oli arvannutkin. Hän ei taloaan vauvan kanssa jakaisi.



Sansa soitti taksin ja meni alaovelle odottamaan. Hän hätkähti, kun varjoista astui hahmo, jolla oli hämmästyttävän paksu poninhäntä.
    "Sansa, anteeksi jos säikytän, mutta mun vaan oli pakko nähä sut ihan kasvotusten. Mitä kuuluu?"
    "Tuota... ihan mukavaa."
    "Kohta kuuluu parempaa! Nimittäin ne sun kuvat... en mä tiiä miten tän voi sanoa realistisesti... mutta ne on lievästi sanottuna menestys. Sä saat oikeasti valita, mihin toimistoon meet listoille. Ihan uskomaton juttu. Tämä on ku... portaat taivaaseen, tiiäthän sä sen biisin?"



_____________________________________________________________________________

Siinä se. Seuraava osa onkin vähemmän tervanjuontia ja enemmän hauskaa tehdä, kun jakso vaihtuu (=hommat helpottuu) ja siinä on Liir, ihh! Palautetta saa tulla ja sitä pyydän, mitäs tykkäsitte Sansasta?

Ja tuo ikuinen perijä-äänestys menee ihan kohta umpeen, käykää äänestämässä suosikkianne vielä vaikka toisen kerran!

Kim sends you all his loving! :)