Hejssan igen! Istun autossa matkalla Tampereelle ja sieltä Viroon ja kuuntelen Metallicaa - mikä täydellinen hetki aloittaa uusi, epätoivoinen luku Suulille. Hetkinen, virhe! Tämä osa on oikeasti onnellisin pitkään aikaan. Vaikka Suulien sukua on muistettu tavallista runsaasti korkeammalla riskialttiudella ja kehnolla mielenterveydellä, haluan, että tätä ei luettaisi vain kurjuuksien toivossa. Olen sisimmästä kauhea pehmoromantikko:--D
_____________________________________________________________________________




Lattiassa oli yhä tummat tahrat, ja Cara polvistui niiden viereen voimattomana. Pitäisikö lattia vaihtaa vai lähtisikö veri pois jollakin? Pitäisikö hänen muuttaa kokonaan tästä talosta, joka oli täynnä Feniksiä? Hän ei pystyisi siihen, ei hän pystynyt edes syömään tai nukkumaan.

Feniks oli yläkerran flyygelissä, alakerran siivottomassa pesualtaassa ja takkihyllyssä mustana nahkatakkina. Hän oli ruttu päiväpeitossa ja piilotettu unilääkeresepti yöpöydänlaatikossa.



Cara odotti näkevänsä miehensä lähestyvän häntä tyhjä ilme kasvoillaan, kun hän katsoi itseään peilistä. Feniks halaisi häntä takaapäin ja suutelisi hänen korvaansa, ottaisi hänet syliinsä ja kantaisi katsomaan vauvaa.

Ketään ei tullut. Eikä tulisi koskaan enää tulemaankaan.



Cara ei tiennyt, pahensiko vai paransiko pikkuinen tyttövauva hänen raastavaa tuskaansa. Ilman tyttöä hänellä olisi ollut yksinäisempää ja hän olisi joutunut ajattelemaan vieläkin enemmän. Vauvan hoitaminen vei ajatukset muualle ja joskus Cara saattoi keskittyä vain nukkuvan tytön hengitykseen ja olla hetken muistamatta.



Vai veikö tyttö vain ajatukset murhattuun isoveljeensä ja itsensä tappaneeseen isäänsä? Vauvalla oli Feniksin kasvot ja mustat hiukset, mutta Sakun silmät. Caran omat silmät.

Tyttö suhtautui häntä ympäröivään, outoon ja hiljaiseen maailmaan kuin isänsä. Hän katseli totisesti ympärilleen, tuijotti yleensä kaukaisuuteen ja oli aivan hiljaa.



Synnytys oli ollut hirveää, Cara oli ollut aivan yksin. Hänelle oli pitänyt antaa niin paljon rauhoittavia, että hän oli lopulta pyörtynyt. Herättyään Cara oli turhaan hamuillut Feniksin kättä, ja hän oli tajunnut elävänsä vasta, kun oli saanut pikkuisen käsiinsä. Nyt tyttö sai hänet jatkamaan elämäänsä, koska hänen oli pakko: imettää, nukuttaa, vaihtaa vaippoja.

                *   *   *   *  
Ruusulaakson yliopistollinen sairaala, viikkoa aiemmin



Ilta oli ollut pitkä, ja juuri kun kirurgi nimeltä Juuso ajatteli pääsevänsä kotiin, hänelle tuli tieto hätäleikkauksesta. Juuso sai tietää yksityiskohdat vasta pestyään kädet ja vaihdettuaan ylleen puhtaat vaatteet: 26-vuotias mies oli ampunut itseään kahdesti ylävartaloon.

Hienoa, itsemurhakandidaatti iltapalaksi. Mieluummin ottaisi kyllä nyt jotain, joka täyttää omaa vatsalaukkuani ruualla, ei jonkun hullun mahaa verellä.

Juuso käveli saliin, tiuskaisi ärsyttävää hoitajaa siirtymään ja nosti potilaan leikkausliinaa nähdäkseen epätoivoisen nuoren miehen kasvot. Hän hätkähti, kun tunnisti miehen bestseller-kirjailija Feniks Suulaksi. Pirulauta, hän oli lukenut tästä miehestä lehdistä!

    "Miten vakavia vammat ovat?" hän kysyi ambulanssin ensihoitajalta.
    "Vasemman puolen kylkiluut ovat murskana, vasen keuhko riekaleina ja luotien ulostulokohdalla selässä suuri avohaava. Verta on menetetty hyvin runsaasti", tämä vastasi. Juuso hymyili itselleen: tästä tulisi sittenkin ihan mukava iltapala. Hän mutisi leikkauspöydällä makaavalle miehelle:
    "Hyvä yritys, kaveri, mutta täysin turha. Sinähän kirjoitat vielä uuden kirjan, ja kiroat siinä minua, osoitat minulle oikein oman luvun, kun tein somasta itsemurhayrityksestäsi tyhjän!"



Juuso katseli tyytyväisenä teho-osastolla lojuvaa kättensä työtä. Kalpea ja silpoutunut kirjailija oli kestänyt, ihme kyllä, pitkät leikkaukset ja valtavan verenhukan. Vaikka mielessäsi haluatkin kuolla, kehosi taistelee. Se on uskollisempi kuin luuletkaan. Hän ja kaksi muuta kirurgia sekä joukko sairaanhoitajia olivat puurtaneet itsetuhoisen miehen sisäisten ja ulkoisten verenvuotojen ja luunsirujen parissa tuntikausia.



Se oli kannattanut. Miehen tila oli nyt vakaa, vaikkakin edelleen kriittinen. Hänen selkäänsä jäisi suuri, ruma arpi eikä hänellä ollut enää vasenta keuhkoa, mutta hän oli elossa. Juuso törmäsi työssään usein itsemurhayrityksiin ja usein myös onnistumisiin, mutta että kohujulkkis! Hän malttoi tuskin odottaa pääsemistä baariin kehuskelemaan naisille asiasta.

Juuso oli juuri kääntymässä, kun hän kuuli äänen takaansa.



    "Meni yövuoroksi kai sullakin?" kyseli vaalea nainen siviilivaatteissa.
    "Miten pääsit tänne? Tämä on suljettu osasto."
    "Olen tämän epäonnistuneen itsensätappajan psykiatri, tulin hakemaan potilaskansiota."



    "No siinä kansiossa ainakin riittää paperia! Ja lisää tulee, kunhan leikkausasiakirjat tulevat huomenna hallintopuolelta."
    "Kuinka kauan menee, ennen kuin hänet herätetään koomasta?"
    "Jos herätetään. Ukolta on koko vasen puoli tohjona, niin sisältä kuin ulkoa. Käsiaseilla saa rumaa jälkeä lähietäisyydeltä."



    "Minulle on se ja sama, missä kunnossa hänen keuhkonsa ovat. Kuinka kauan?"
    "Njaa-a. En voi luvata, että hän on hengissä edes aamulla. Haluaisimme, että hänet voitaisiin irrottaa sydän-keuhkokoneesta ennen herättämistä, ja siihen menee vielä viikkoja. Rohkein arvio on kolme viikkoa, ehkä jopa kuukausi."



    "Nuku hyvin siis, prinssi Ruusunen! Vai pitäiskö sanoa kohuprinssi Ruusulaakso?" nainen naurahti ja he lähtivät yhdessä kahvihuoneelle, jossa Juuso selitti leikkauksesta kauniille psykiatrille ja päätti, ettei kehuskelureissua baariin välttämättä tarvittaisikaan.



Feniks jatkoi suljetussa teho-osaston huoneessa nukkumista tietämättään. Sydän-keuhkokone hurisi ja päästi välillä vaimeita piippauksia, mutta Feniks ei kuullut niitä maailmassaan, jossa hän oli kuollut, tahtomassaan olotilassa. Hän saisi olla kuollut vielä muutaman viikon.

                *   *   *   *




Cara oli vaihtamassa pikkuisen vaippoja ja lepertelemässä tälle, kun ovikello soi. Cara tupsautti nopeasti talkit ja kääri tytön vaippoihin ja takaisin haalariin, ennen kuin raahautui ovelle.



Cara hengitti syvään sisään ja avasi oven.
    "Huomenta, rouva Suula."
    "Jos olet toimittaja, painu helvettiin. En halua puhua", Cara tiuskaisi itku kurkussa ja painoi ovea voimakkaasti kiinni. Nainen harasi vastaan ja tunkeutui sisälle.



    "En ole toimittaja. Olen tullut tänne sinun ja miehesi asioille."
    "En halua puhua, mene pois. Ole niin kiltti ja jätä minut rauhaan."



Koska Cara ei pystynyt enää näyttelemään, hänen äänensä sortui ja hän peitti kasvonsa kädellään.
    "Tule, mennään jonnekin istumaan. Haluan keskustella miehenne hoidosta."



    "E-en py-py.. en pysty vielä puhumaan... hautaamisesta... en ole valmis siihen, en jaksa... tiedän, että ajattelet, että olen piittaamaton, Feniks oli mieheni", Cara mureni huomatessaan puhuvansa Feniksistä imperfektissä, "mutta en voi tehdä sitä vielä. Rakastin häntä niin paljon."
    "Carolina Suula. Kun puhuin hoidoista, en tarkoita hautajaisjärjestelyjä. Ei niitä tarvita. Olen Kaisa Mikkonen, traumapsykiatri Ruusulaakson sairaalasta. Miehesi on teho-osastolla kylkiluut ja keuhko murskana, mutta ei hän sentään ole hautaan vielä menossa."



Ilma lämpeni kaikkialla Caran ympärillä yhtäkkiä. Värit palasivat nyt kotoisalta tuntuvaan keittiöön ja happi virtasi Caran keuhkoihin. Hän huomasi hengittävänsä ja räpytteli silmiään.
    "Feniks elää?"



Carolina hyppäsi ja halasi naista ujostelematta. Nainen hymyili hänelle sanoen:
    "Kyllä. Miehesi on vaivutettu koomaan, kunnes hän pystyy hengittämään yhdellä keuhkolla niin, ettei hän tarvitse jatkuvaa tarkkailua. En voi taata, että hän elää vielä huomenna, tai toipuu näistä... surullisista tapahtumista koskaan, mutta hän ei ole kuollut."
    Cara henkäisi. Hän oli niin onnellinen, että tunsi räjähtävänsä.
    "Voitko viedä minut Feniksin luokse?"

                *   *   *   *



    "Taidat olla vaimo?" mies kysyi Caran takaa.
    "Mistä tiesit?"
    "Tälle osastolle ei päästetä kuin täysi-ikäiset lähiomaiset. Tiedätkö jo miehesi tilanteen? Ja miten itse voit?"
    Cara mietti hetken, paljastaisiko moppitukkaiselle lääkärille mitään. "Hoitaja kertoi jo enemmän kuin edes ymmärrän. Mutta miksi kyselet minun vointiani?"



    "Ei tämä ole helppo tilanne, ja sait vasta tänään tietää, että Feniks elää. Sairaalamme on hyvin pahoillaan huonosta tiedotuksesta... en yhtään ymmärrä, miten sinulle kerrottiin vasta nyt." Miehen kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään anteeksipyynnöstä, jonka hän lateli seinälle Caran takana.
    "Olen kunnossa, mutten ymmärrä, miten saatoitte antaa minun luulla viikon, että Feniks on... no, nyt olen täällä. Saisinko olla hetken hänen kanssaan kahdestaan?"
    Lääkäri naurahti. "Hän on koomassa. Mutta saathan sinä."



Lääkäri kävi vielä katsomassa hengityskonetta ja jätti sitten Caran rauhaan. Kun ovi kalahti kiinni, seurana olivat enää hämmentyneet ajatukset ja Feniksin keuhkojen ja sydämen eli koneen äänet.
    Cara antoi viimein itselleen luvan paljastaa piilottamansa tunteet, mutta mitään ei tapahtunut. Hän vain katseli nukkuvan näköistä miestään: ainoastaan letkut ja ympäröivät koneet paljastivat, ettei Feniks vain nukkunut. Feniksillä oli arkinen ruutupyjama ja hänen suupielensä osoittivat harvinaisesti ylöspäin. Hänestä ei olisi mitenkään uskonut, että hän oli juuri yrittänyt itsemurhaa ja melkein onnistunut siinä.



Aika tuntui kuluvan sairaalassa kuin transsissa. Cara tiesi, ettei hänen läsnäolonsa saisi Feniksiä paranemaan tai heräämään, mutta hän ei silti halunnut jättää tätä. Vaikka Feniks oli ollut valmis jättämään hänet ja vauvan lopullisesti! Cara yritti olla miettimättä, miksi Feniks oli tehnyt niin, mutta ajatukset kiersivät aina siihen.
    Miksei hän ollut pystynyt lohduttamaan Feniksiä? Miksi Feniks oli pysynyt masentuneena, vaikka hän sai kunnollista hoitoa ja Cara rakasti häntä - niin, hän rakasti Feniksiä järjettömästi sanan molemmissa merkityksissä. Eikö hän ollut sittenkään rakastanut tarpeeksi, eikö hän ollut näyttänyt sitä? Miten Feniks oli pystynyt hylkäämään hänet ja vauvan?
    Cara säpsähti ja muisti, että psykiatri oli luvannut huolehtia pikkuisesta vain tunnin. Hän kiirehti hakemaan vauvaansa ja pamautti Feniksin huoneen oven kiinni katsomatta taakseen.

                *   *   *   *



En nähnyt tunnelia, jonka päässä loistaa valo, enkä kuolleita sukulaisia. En nähnyt tai kokenut mitään niiden neljän viikon aikana, jolloin makasin koomassa Ruusulaakson sairaalan teho-osastolla. Liipaisimen painamisen ja sairaalassa heräämisen välissä ei ollut mitään.

Muistan tulleeni tajuihini yöllä, niiden yksinäisten tuntien aikana, jolloin olin myös viimeksi ollut hereillä, elossa, jolloin olin ampunut itseni, no, seulaksi. Herääminen ei ollut yksi hetki, vaan hiljaista liukumista. Aivan ensin oli vain ajatuksia, yksittäisiä mielikuvia. Vasta aamulla ymmärsin, kuka olin ja missä.



Hoitaja kertoi minulle, missä olin epäonnistunut, mitä vammoja minulla oli. En tuntenut sairaalassa kipua, taisin saada rutkasti vahvoja kipulääkkeitä.

Halusin edelleen kuolla, mutta miten? Minut oli kiskottu jo takaisin. Olin tarkasti valvottu, mille ei olisi kyllä ollut tarvetta: en pystynyt liikkumaan lainkaan ensimmäisen kuukauden aikana. Olin loukussa, ja se sai minut hymyilemään. En voinut kuolla, mutten voinut elääkään, Saku oli edelleen kuollut ja Dima vieläkin voittaja.



Caran vierailut olivat päivieni hirveimmät hetket. Hän oli niin surullinen ja tunsin, kuinka hän syytti minua, mutta syyllinenhän minä olin. Olin aina toivonut, että Cara ei olisi koskaan rakastunut minuun. Silloin hän ei olisi joutunut kärsimään ja suremaan, olin aiheuttanut sekä Sakun kuoleman että tämän.

En kyennyt katsomaan Caraa silmiin. Hän silitti käsiäni ja suuteli otsaani ja poskiani ja itki. Hän jutteli minulle paljon: arkisia asioita pikku tyttärestä, jota en ollut koskaan nähnyt, ja siitä, kuinka pääsisin pian pois sairaalasta. Molemmat tiesimme, että se ei ollut totta.



Kun hengitysputki otettiin pois ja sain luvan puhua, en puhunut. Cara halusi syitä, hän halusi keskustella, hän halusi auttaa. Pysyin hiljaa, koska syitä ei ollut. Cara ei koskaan ymmärtäisi. Kun hän oli istunut vieressäni tunnin tai pari ja tirauttanut muutaman kyyneleen, hän lähti.



Vierailujen välit kasvoivat sitä mukaa, kun vahvistuin. Kun pystyin istumaan, Cara kävi enää kerran viikossa. Minulla oli häntä suunnaton ikävä, mutta olisi hänelle parempi, jos hän ei enää rakastaisi minua. Hän ansaitsi hyvän elämän ilman minua, ja jos se olisi minusta kiinni, hän saisi sen.

Cara ei enää edes huomannut kyyneliä silmäkulmissani, kun käännyin hänestä poispäin, ja kun hän lähti, minä itkin. Olisin halunnut halata häntä, suudella häntä villisti puutarhassa ja pitää sylissä vauvaa, mutta olin päättänyt päästää heidät irti, vapauttaa heidät minusta.



Minulla oli paljon aikaa ajatella, sillä vietin siinä huoneessa yhteensä kolme kuukautta, joista kaksi tajuissani. Vaikka tuska Sakun menettämisestä oli valtava, ymmärsin, etten pääsisi kuolemalla hänen luokseen. Pääsisin eroon omasta tuskastani, en sen enempää enkä vähempää.

Olin irrottautumassa Carolinasta, ja se sattui yhtä paljon kuin Sakun kuolema. En olisi mitään ilman Caraa, mutta en olisi enää piikki Caran lihassa, hän saisi elää kuten halusi. Hän tietäisi, että jäin eloon, ja jatkaisi eteenpäin. Löytäisi uuden, komean miehen isäksi tytölle.

Mutta mitä minä tekisin? Minulle ei ollut jäljellä mitään. Harkitsin Diman etsimistä, mutten koskaan löytäisi häntä. Pääsisin joskus sairaalasta, mutta mitä sen jälkeen tapahtuisi?



Olin yksin paljon, ja toivoin seuraa, mutta Caran lisäksi oli yksi ihminen, jota en halunnut huoneeseeni. Psykiatri Minna kävi luonani päivittäin. En aluksi puhunut hänellekään, mutta Cara huolestui siitä vielä enemmän, enkä halunnut, että Cara kärsisi.

Minna yritti potkia minua takaisin elämään. Minä olisin halunnut linnoittautua vankoilla salvoilla lukittuun huoneeseeni ja käpertyä peiton alle, mutta kun lopulta pystyin kävelemään, hän pakotti minut kävelykierroksille ympäri sairaalaa.



Viikkojen kuluessa kävelyt vaihtuivat tuntikausien seinäntuijotteluihin Minnan työhuoneessa. Hän tunsi minut raivostuttavan hyvin, vaikken kertonut hänelle mitään: hän kertoi minulle masennuksesta ja itsemurhasta kylmiä faktoja, jotka saivat minut raivon partaalle, koska ne olivat totta. Olin siis vain yksi vinoutunut ihmisparka muiden joukossa, tavallinen, ja Minna tiesi lääketieteellisesti, mitä kävin läpi. Muttei miltä minusta tuntui.



Ja kun vaikenin, Minnakin oli yleensä hiljaa. Mutta sillä kerralla hän onneksi puhui.
    "Feniks, tiedän ettet ole tyhmä tai ilkeä. Et voi jatkaa näin."
    Jökötin tuppisuuna tuolillani ja mietin, erosiko yhdellä keuhkolla hengittäminen kahdella keuhkolla hengittämisestä.
    "Sinun pitää joko elää tai kuolla, muttei olla elävä kuollut. Suurin merkitys on sinulla itselläsi, muttet voi tehdä tätä vaimollesikaan. Jos jatkat näin, hän menettää sinut jälleen kerran. Jos kuolet, hän ainakin tietää, mitä sinulle tapahtui. Hän on yhtä onneton molemmissa tapauksissa. On omissa käsissäsi, elätkö vai kuoletko - etkö vain uskalla valita?"



Minna osui taas oikeaan, vaikka olikin väärässä. Minähän suojelin Caraa. Lopetin vastentahtoisesti hengitystestini ja käännyin katsomaan Minnaa.
    "Vaikka et välittäisi enää Carolinasta tai yhtään mistään - mitä kyllä epäilen - he välittävät sinusta. Tiedät kyllä, haluatko elää vai kuolla. Olet valmis kotiutettavaksi, mutten voi päästää sinua ennen kuin tiedän, että olet tehnyt jonkinlaisen ratkaisun.
    Jäin räpyttelemään silmiäni. Olinhan minä miettinyt. Olin istunut sänkyni laidalla ja punninnut lukemattomia vaihtoehtoja, joista ainuttakaan en halunnut toteuttaa. En halunnut aloittaa elämää yksin, enkä halunnut myöskään lopettaa elämääni yksin. Halusin Caran ja pikkuisen tytön, mutten antanut itseni edes harkita sitä vaihtoehtoa.



 
    "Älä nyt pakene taas tilannetta. Olet aikuinen. Sinun on aika opetella kohtaamaan tunteesi. Kylmyys ja tunteettomuus olivat suojakilpesi nuoruudessa ja tarvitsit niitä, mutta nyt ne ovat kääntyneet sinua vastaan."
    Ja hän oli taas oikeassa. Epäonnistuneen itsemurhani jälkeen olin tuntenut enemmän kuin koskaan aikaisemmin, vaikka olinkin lääkehuuruissa.
    "Miltä sinusta tuntuu?"



Seuraavaksi löysin itseni lysähtäneenä Minnan huoneen persialaismatolle. Olin halunnut jo pitkään uskoutua jollekulle, eikä se voinut olla Cara. En ollut koskaan avautunut kenellekään, ja säikähdin, kun puhetta alkoi tulla:
    "Minä...", sopersin ja Minna nyökkäili minulle hyväksyvästi, "en ansaitse Caran rakkautta. En sen kaiken jälkeen mitä olen tehnyt. En voi elää ilman Caraa, mutta en vain voi satuttaa häntä taas." Pidin taukoa, että se suuri möykky kurkussani sulaisi.
    "Eläminen on kauhean vaikeaa. En pysty siihen, ja kaikki muut pystyvät. En halua, että ihmiset tuntevat minut, mutta ne tuntevat, koska olen kirjoittanut sen saatanan kirjan." Ai, minulla oli mielipide julkkiksena olosta?
    "Enkä uskalla edes kuolla. Minulla oli rohkeutta siihen vain kerran, en pysty edes siihen", halasin itseäni ja unohdin, missä olin. Ehkä oli taas yksin huoneessani kykenemättä auttamaan siskoani, tai vanhassa poikamiesboksissani juopottelemassa.



Joku otti minua kädestä kiinni ja veti ylös. Keskityin hengittämään yksin jääneellä keuhkoparallani. Minna sanoi, ettei minun pitäisi pidätellä kyyneleitäni.
    Itkin siis ensin hiljaa, sitten jo avoimesti. Tunsin itseni kauhean alastomaksi ja säälittäväksi ihmisraunioksi, mutten lopettanut. Itkin kaikki ne itkut, jotka minun olisi pitänyt itkeä jo vuosia sitten, lopettaen siihen raastavaan suruun ja tyhjään paikkaan, jossa Saku oli ollut. Eniten itkin kuitenkin itseni takia.

Olisi naiivia sanoa, että synnyin uudelleen Ruusulaakson sairaalassa. Ei se ollut kaukana totuudesta: siitä päivästä alkoi menneisyyden taakse jättäminen. Paraneminen.

                *  *  *  *

Cara ei käynyt enää sairaalalla, mutta juttelimme puhelimessa. Kun oli kerännyt tarpeeksi rohkeutta, pyysin häntä käymään. Hän oli yllättynyt kutsusta ja ensin tuntui, että hän kieltäytyisi.



Hän oli vielä kauniimpi kuin muistin, vaikka tummat silmänaluset ja otsaan ilmestyneet huolenrypyt saivatkin minut tuntemaan syyllisyyden pistoksen. Tapasimme Minnan huoneessa. Hän lähestyi minua arkaillen, ojensi kämmenensä ja laski sen rinnalleni.
    "Feniks", Carolina henkäisi nimeni. Syyttävästi? Surullisesti?
    "Cara. Minä ra-rakastan sinua... ja olen niin pa-pahoillani", Caralle puhuminen oli vaikeaa, varsinkin kun hänen kasvonsa olivat kivettyneet. Surullinen, hän oli surullinen, tietenkin hän oli.



Rutistin hänet tiukasti itesäni vasten lupaa pyytämättä. Vaikka välissämme oli monta syytöstä, monta kysymätöntä anteeksipyyntöä ja itsemurhayritykseni haamu, halusin silti tuntea hänet käsiensä välissä. Olin ikävöinyt Caran hiusten tuoksua ja sydämenlyöntien tuntemista omiani vasten. Vasta nyt ymmärsin, että myös minun sydämenlyönneilläni oli väliä.



    "Ei meidän tarvitse puhua. Nyt", huokaisi Cara ja näytti vähemmän uupuneelta.
    "Ei tarvitse, mutta nyt minä voin puhua. Cara. Älä pelkää enää minun takiani. Olen päättänyt pysyä tässä. En jätä sinua enkä tyttöä. Se on ohi nyt." Sivelin hänen siroa leukaansa ja nostin sitä, ja suutelin häntä.

Lähdin sairaalasta samalla viikolla.

                *   *   *   *



En olisi koskaan uskonut, kuinka vahva kokemus oli ottaa tyttö ensimmäistä kertaa syliin. Häntä varovasti nostaessani ymmärsin, ettei tytön rakastaminen vienyt tilaa Sakun tyhjästä paikasta, vaan rakkauden määrä vain lisääntyi.



Cara oli nimennyt tytön Miiaksi. Juuri sellainen nimi, jonka olisin lapselle halunnutkin, tavallinen ja suomalainen, ei mitään typeriä kikkailuja kuten oma nimeni. Miia oli täydellinen sekoitus minua ja Caraa; mustat hiukset ja totiset huulet tulivat minulta, kun taas syvät silmät ja suora nenä Caralta. Halusin pitää hänet aina lähelläni.



Kun kahdesta laukauksesta oli kulunut vuosi, minä ja Cara pidimme piknikin omassa puutarhassamme. Cara halusi juhlistaa sitä, että elämämme huonoin päivä oli niinkin kaukana takanapäin.
    "Kulta, lupaa, ettet enää koskaan yritä erottaa meitä."




    "Pysyn luonasi aina. Sinun ja Miian."

                *   *   *   *



    "Joko otit kelmun pois? Olethan muistanut rasvata sitä? Ja miten muuten ritari uljaani pärjää?" Cara kyseli lempeästi. Oli sunnuntaiaamu, ja makasimme vielä kahdeltatoista sängyssä.
    "Kyllä. Se on valmis nähtäväksi, jos vain haluat?"



Cara kurkkasi vikkelästi paljaaseen selkääni ja veti henkeä.
    "Se on upea. Pysäyttävän hieno", ja suuteli minua saaden minut unohtamaan jomotuksen koko selkänahassani.

Olin maannut eilen viisi tuntia tatuoitavana. Se oli lahja Caralle, merkki siitä, että olin valinnut hänet ja Miian. Kuva peitti kokonaan luotien ulostuloarvet, sillä se ulottui lähes koko selkään.



Cara tunnusteli käsillään selkääni. Vaikka se sattui, hymyilin vain ja kumarruin hänen päälleen. Se oli parantavaa kipua, kipua oikeasta syystä.

Olin miettinyt tarkkaan, millä kunnioittaisin Caraa. Kuvan kello kertoi ajasta ja siitä, että olin päättänyt elää. Kellon takana oli kaksi lintua, Saku ja Miia, joiden siivet koskettivat toisiaan, vaikka he eivät koskaan olleetkaan nähneet toisiaan. Kauneinta mielestäni olivat suuret kukat eli Cara. Cara rakasti kukkia, ja niitä oli meillä niin tapeteissa kuin ruukuissakin. Olin peittänyt kuoleman jäljet symbolilla siitä, mitä kaikkea rakastin.



Miia kasvoi vauhdilla, joka yllätti minut suuresti. Tuntui, kuin hän olisi siirtynyt ensimmäisen hampaan puhkeamisesta suoraan puhumaan kokonaisia lauseita. Häneen tutustuminen oli palkitsevaa, mutta tällä kerralla en voinut omia lasta kokonaan itselleni, vaan Cara osallistui yhtä paljon kuin minäkin.



Olin paikalla, kun hän otti ensiaskeleensa. No, olin itse opettanut hänet kävelemään, pitänyt häntä käsistä kiinni ja tukenut häntä, kun hän horjui. Nyt minun pikkuinen Miiani nousi jo itse jaloilleen.



    "Isi!" Hän oli niin kaunis, niin pieni, viaton ja totinen jo silloin.
    "Isin Miia", totesin ja pussasin hänen nenäänsä. Onneksi se ei ollut yhtä konkka kuin minulla pienenä.
    "Miia tahtoo lattattaa."
    "Isi ottaa sinut selkään ja sitten saat ratsastaa."



Pysyin edelleen kotona, ja Miian kanssa leikkimisen lisäksi palasin kirjoittamisen pariin. Parin vuoden - että sekin oli pitkä aika - uurastuksen jälkeen sain valmiiksi toisen kirjan, jonka tekeminen pakotti minut käymään läpi masennukseni, Sakun kuoleman ja laukaukset uudestaan. Se oli rankkaa ja välillä tuntui, että upposin jälleen, mutta kun Miia huusi "pyyhkimään", muistin taas, kuka olin nyt ja kuka olin ollut silloin.

'Huipun' ensimmäisen luvun kirjoitti Cara. Hän kertoi minusta ja siitä, miltä elämäni näytti sellaisen silmin, joka halusi auttaa, muttei pystynyt. Omistin muutaman sivun jopa minut leikanneelle kirurgille, joka oli saanut toivottamasta tapauksesta elävän ihmisen. 'Huippu' ei myynyt ihan yhtä hyvin kuin 'Syvänne', enkä ihmettele. Kurjuudessa rypeminen kiinnostaa lukijoita enemmän kuin elämän kuntoon saaminen.



Oli uskomatonta nähdä Miian kasvavan. Rintaani pisti ikävästi, kun hänestä tuli vanhempi kuin Sakusta koskaan, mutta olin onnellinen siitä, että Miia kasvoi. Ennen kuin huomasinkaan, hän oli jo ylpeä eskarilainen, jonka kanssa pystyi juttelemaan ja leikkimään ja pelaamaan.



Nukkekotiin hän ei kuitenkaan antanut isin koskea. "Isi ei osaa pukea niitä kunnolla, osaako se edes laittaa oman paidan oikein päin", Miia mietti ääneen ja ojensi Caralle tyttönuken ja mekon.
    "Lähdetäänkö ulos? Siellä paistaa aurinko", ehdotin ihanille naisilleni. Äsh, ei Miia ollut onneksi vielä lähelläkään naista.
    "Tiedän kyllä minne taas ollaan menossa! Eikä mennä!" protestoi Miia ja viskasi nukkejen vessanpytyn nurkkaan.



Kävelimme aurinkoisia katuja hautausmaalle, ja Miia valitti ja jarrutteli koko matkan.
    "Isi, mennään kotiin, mennään uimaan, mennään leikkipuistoon, ei mennä tänne, täällä on tylsää..." hän vinkui yhdestä asiasta kerrallaan ja potkiskeli ensin tölkkejä kadulla, sitten käpyjä haudalla.



Minä ja Cara emme välittäneet Miiasta. Suru Sakusta ei koskettanut häntä, ja hän oli liian pieni ymmärtääkseen, miksi kävimme haudalta ja miltä meistä tuntui. Halusimme, että Miialla olisi edes jokin kosketus kuolleeseen isoveljeensä, että hän tietäisi, kuka Saku oli ollut.

Kaipasin Sakua, pellavapäätä ja pikku jalkojen askelia ikuisesti. Suru oli muuttunut kaipaukseksi vuosien kuluessa, eikä se enää raastanut minua ja Caraa. Kanavoin kaikki tunteeni Sakun kaipaamiseen ja Miian ja Caran rakastamiseen niin, etten ajatellut Dimaa. Se olisi saanut minut masentuneeksi ja vihaiseksi. En halunnut antaa sen hirviön tuhota elämääni enää enempää, edes ajatuksissani.



    "Täällä on pelottavaa, mennään POIS!" Miia ulisi ja potkaisi kiven Sakun hautakiveen. Kivi kalahti kolkosti lasiseen lyhtyyn, joka särkyi. En tiedä, miksi tytön käytös ei ärsyttänyt minua. Keräsin lasinsirut ja laskin tuoreen kukkakimpun pojan haudalle.

Haudalla ei koskaan tuntunut siltä, kuin Saku olisi päässyt jollekin toiselle puolelle. Se oli vain kylmä graniittiristi, jonka edustalla oleva hautakumpu oli liian pieni. Tunsin ohikulkevien ihmisten säälin katseet selässäni. Voi perheraukkaa, lapsi kuoli niin nuorena.



Olin menossa soittelemaan illalla flyygeliä, kun Miia nykäisi paidanhelmaani. Käännyin katsomaan ja näin punasilmäisen pikku tyttäreni. Tyttö roikutti alahuultaan surullisesti ja aukaisi suunsa, mutta mietti vielä hetken, mitä sanoa.
    "Anteeksi että rikoin Sakun lyhdyn."
    "Miia-kulta, se oli rumasti tehty, mutta ostetaan sinne uusi. Enemmän isia harmittaa se, että valitit haudalla. Sinun isoveljesi on kuollut, ja vaikka sinä et koskaan tuntenutkaan häntä, äidillä ja isillä on kova ikävä."
    "Anteeksi. Minä vain pelkään hautausmaata. Siellä on luurankoja ja se inhottava moottorisahamurhaaja. Se kissa."



Naurahdin ja halasin Miiaa.
    "Onko äiti antanut sinun taas katsoa Simpsonien Kauhujen taloa?"
    Miia kikatti syyllisen näköisesti. Sitten hän vakavoitui ja näytti taas pelokkaalta.
    "Eihän se ole siellä oikeasti."
    "No ei ole. Se on vain typerä amerikkalaisten massakulttuuripiirretty." Taisin käyttää liian vaikeita sanoja, koska Miia tuijotti minua räpytellen silmiään.
    "Mennäänkö vaikka pelaamaan pihalle?" ehdotin.



Heittelimme palloa ja leikimme hippaa niin kauan, että Cara tuli huutamaan meitä sisälle.
    "Hyvänen aika, kellohan on jo kohta kaksitoista! Ei viikonloppunakaan saa valvoa, ei kirjailijat eikä eskarilaiset."



Lähdin viemään tyttöä nukkumaan, vaikka hän hyppikin ympäriinsä kuin Duracell-pupu.
    "Isi, ethän ole vihainen?"
    "En ole, enkä pettynyt. Pyysit jo anteeksi ja kaikki on hyvin. Mennään nyt nukkumaan", sanoin lempeästi ja otin tytön käsistä kiinni ohjaten hänet sänkyyn. Miia hihitti väsyneesti ja antoi minun peitellä hänet vastustelematta.




    "Hyvää yötä", hän mumisi unisesti ja kaivautui lakanoiden väliin.
    "Nuku hyvin, Miia", kuiskasin ja silitin hänen mustia hiuksiaan. Sammutin valot ja katselin häntä hetken. Niin pikkuinen, mutta kuitenkin niin itsepäinen. Hiivin ulos huoneesta ja suljin oven äänettömästi, sillä tuhina paljasti, että tyttö oli jo nukahtanut.

                *   *   *   *



Mina ja Cara suhtauduimme aluksi hysteerisesti takapihallamme väijyvään uima-altaaseen, johon Saku... en pysty jatkamaan. Miia halusi kuitenkin oppia uimaan, joten monen itkupotkuraivarin jälkeen lupasimme, että hän saisi mennä uimaan, mutta vain jomman kumman tiukassa valvonnassa.

    "Isi, tämä tutisee!"
    "Tietenkin, se on laudan tarkoitus."
    "Apua, hyi!" tyttö kiljui ja hyppäsi sitten pelottomasti veteen kumoten kaikki aiemmat sanansa.



Puistelin päätäni ja pulahdin Miian seuraksi.
    "Isi, näytä tatuointi!" Miia kärtti. Kuva oli hänen jatkuva kiinnostuksenkohteensa, josta riitti kysymyksiä.



    "Vau, onpa se iso. Miksi sinulla on se?"
    "Se on hieno. Siksi."
    "Äiti sanoi että sillä on muutakin merkitystä. Että se peittää jotain," Miialla oli sellainen äänensävy, etten mitenkään voinut olla antamatta periksi. Kyllä hänen pitäisi tietää minunkin menneisyydestäni.
    "Isiä ammuttiin, ja siitä jäi ruma arpi. Isi halusi peittää sen jollain kauniilla. Tiesitkö, että nuo siivet tarkoittavat sinua?" sanoin ja lisäsin mielessäni, että ne tarkoittivat myös Sakua.
    "Hui! Oikeasti? Kuka sinua ampui?"
    "Paha mies." Ihan koko totuutta Miia ei ollut vielä valmis kuulemaan, enkä minä kertomaan.

                *   *   *   *



    "Ai, olitkin täällä." löysin Caran parvekkeelta. Hänen löysä paitansa liehui tuulessa, ja sama viima tarttui minunkin hiuksiini.
    "Mietin vain, että milloin aiot muistaa, mikä päivä tänään on." Auts, olin kyllä ajatellut ostaa kukkia ja suklaata, mutta se oli vain jäänyt. Tulin lähemmäs häntä ja hymyilin ajatellen, että ehkä iloisuus ja lasillinen kuoharia alakerrassa voisivat riittää.



    "Juuri tässä, kymmenen vuotta sitten. Siitä on ikuisuus", Cara sanoi. Nyökyttelin ja mietin, mitä sanoa. Tähän väliin sopisi jotain romanttista ja juhlallista, enkä ollut hyvä kummassakaan. Aikansa hiljaisuutta kuunneltuaan Cara jatkoi itse:
    "En haluakaan mitään suklaarasioita", hän hymyili ja huokaisin helpotuksesta. Eihän vain ruusujakaan?
    "Kymmenen vuotta sitten minua pelotti. Vaikka olit juuri luvannut olla kanssansi 'kunnes kuolema meidät erottaa', olin varma siitä, että hylkäisit minut pian sillä lailla. Pelkäsin joka päivä, ja sitten, kun se lopulta tapahtui... tunsin oikeastaan helpotusta. Kun minun ei tarvinnut enää säikähtää joka kerta, kun heräsin yöllä etkä ollutkaan vieressäni. Mutta en ole pelännyt kertaakaan sen jälkeen, kun pääsit sairaalasta."




Cara puhui heikkouksistaan hyvin harvoin. Itse asiassa tämä oli ensimmäinen kerta. Liikutus nosti palan kurkkuuni, enkä tuntenut enää syyllisyyttä siitä, että olin saanut hänet pelkäämään vuosia sitten. Vaan ylpeyttä siitä, että hän ei pelännyt enää minun tai perheemme puolesta.
    Astuin vieläkin lähemmäs ja annoin Caran nojautua itseäni vasten. En, yli kymmenenkään vuoden jälkeen, voinut uskoa, että hän oli valinnut juuri minut, vaikka olisi voinut saada kenet vain. En keksinyt mitään ylevää sanottavaa, mutta käytin huuliani muuhun.

                *   *   *   *



Ala-asteen loppupuolella myös Miian lapsuus läheni loppuaan. Huulikiilto ja komeat näyttelijät korvasivat ärrävian ja My little pony -repun. Miia halusi valita vaatteensa ja kenkänsä itse, ja välillä talomme täytti lauma yksitoistavuotiaita tyttöjä, jotka kiljuivat koko yön pyjama päällä.



    "Miia, annatko äidille jääkaapista kermaa."
    "No en varmasti! Kerma lihottaa."
    "Älä sinäkin aloita tuota painon kanssa leikkimistä, tai edes puhu siitä. Sinä olet niin hoikka ja nätti tyttö. Anna nyt se kerma, niin saadaan hampurilaisiin kastike valmiiksi."
    "Hampurilaisia? Jebou, no sitten!" Miia innostui. Jebou? En ollut koskaan kuullutkaan koko sanaa ja tunsin yhtäkkiä itseni vanhaksi kalkkikseksi.



Vaikka joustin aika monessa asiassa, esimerkiksi siinä, että luovuin yörauhasta Miian tyttöiltojen takia, perhepäivälliset pysyivät. Koska Caralla oli kiinteä työaika ja minun ei tarvinnut käydä juuri töissä, oli mukavaa rauhoittua yhdessä syömään. Ajatus vaikka yhteisistä kortinpelaamisesta kammotti minua, juuri sellaista tekopyhää perhe-elämää, jota halusimme välttää.
    "No, Miia, maistuuko liian lihottavalta?" Caran piti välttämättä kysyä.
    "Ei. Tai joo. Sanovat, että kauneuden takia pitää kärsiä", Miia vastasi yksitoistavuotiaan kaikkitietäväisyydellä.



    "Isi, miksi sinulla ei ole koskaan paita päällä! Minua hävettää, kun sinä kuljet täällä ympäriinsä reikäisissä kalsareissa. Kaverit aina puhuu, että meillä muka olisi kaikki hienoa, mutta ei todellakaan..." Miia marisi ja nyrpisti nenäänsä. Cara tukahdutti naurunpyrskähdyksen ja sai sanottua:
    "Isi on niin komea adonis, että se haluaa esitellä sixpackiaan koko maailmalle!"

                *   *   *   *



Jos olin kolme vuotta sitten tuntenut itseni kalkkikseksi, nyt olin fossiili. Miia oli hujahtanut parissa vuodessa lapsenvartaloisesta pikkutytöstä muodokkaaksi teiniksi. Nyt lehtihaastatteluissani sain vastata kysymyksiin Miiasta, ja joskus Seiskan muotiosastolla kommentoitiin jopa Miian asuja.



Vaikka Miia on tyttäreni, en voinut silti olla huomaamatta hänessä muutamia epämiellyttäviä piirteitä. Hän rakasti Caran vastustamista ja oli itsepäisyyden lisäksi ylimielinen ja suuttuessaan piti valtavan näytöksen ja syytti minua ja Caraa inhottavillakin nimillä.



Hän ei kysynyt lävistyksen ottamiseen meiltä lupaa, eikä edes suostunut ottamaan sitä liikkeessä, vaan tökkäsi sen itse hakaneulalla osoittaakseen rohkeuttaan ja itsenäisyyttään. Minusta ele oli valloittava, mutta Cara (joka nuoruudessaan oli itse näyttänyt neulatyynyltä) raivostui.



    "Mä lähen ulos."
    "Etkä lähde enää tähän aikaan!" Cara huusi heti vastaukseksi. Istuskelin tietokoneella ja luin lukijoiden lähettämiä sähköposteja, mutta arvasin, että pian tulisi sota, jossa sovittelija saattaisi olla tarpeen.
    "No ei sitte. Muistakaa hakee ruumis mun huoneesta sitte parin viikon päästä. Liian vähän happea eikä yhtään seuraa, niin siinä käy." Miia taisi loukkaantua oikeasti. Hän ja Cara olivat tapelleet Miian liian lyhyistä shortseista jo aikaisemmin päivällä, ja Miia kantoi vielä kaunaa siitäkin.



Tyttö lähti ovet paukkuen omaan huoneeseensa, ja pari minuuttia odotettuani hiippailin perään. Hän makoili sängyllään ja tökki tikulla kynsinauhojaan. Kun hän huomasi minut, hän vain hymyili ja pysyi hiljaa. Olin aina ollut tytölle se hyvä poliisi, sillä jos minustakin oli tullut siitä täydellisen kasvatuksen puutteesta huolimatta ihminen, ei Miian kehitystä pari lävistystä tai pitkään valvomista haittaisi.



    "Vieläkö äiti kyttäs siellä?"
    "Kaipa. Minne olisit mennyt?"
    "Rannalle. Siellä on illalla paljon porukkaa. Pelataan lentistä ja uidaan."
    "Ja juotte?"   
    "Joskus joo. En mä paljon, mä oon niin kevyt et ne nousis heti päähän. Ja en pääsis enää koskaan minnekään, jos jäisin kiinni", Miia myönsi. Hän puhui aina minulle totta, mitä ihmettelin itsekin. Istuin sängyn laidalle ja lopulta kapusin Miian viereen.



    "Kun minä olin vähän sinua vanhempi, ehkä kuusitoista, olin vihainen ja lähdin yksin juomaan. Join todella paljon liikaa, ja olin silloin jo masentunut... ja itsetuhoinen. Umpikännissä viiltelin käsivarteni ranteista kyynärpäihin, ja ihme kyllä selvisin kotiin asti. Olisin voinut kuolla", kerroin. Minäkin olin Miialle rehellinen. Ei se toimisi muuten. Miia katseli minua järkyttyneenä.
    "Sä? Itsetuhoinen? Mut sähän oot niin... turvallinen. Ja rauhallinen. Ja järkevä."
    "Miia. Haluaisitko kuulla, mitkä jäljet haluan selässäni peittää?" katsoin tyttöä vakavana ja hän nyökkäsi. "Sakun kuoleman jälkeen, ennen kuin sinä synnyit... minulla oli todella paha masennus. Olin halunnut tehdä itsemurhan jo vuosia, mutten ollut uskaltanut. Kun Saku oli poissa, en löytänyt enää syytä elää ja... ammuin itseäni."



Miia tuijotti minua hetken ja nousi sitten sängyltä ja kiersi minun puolelleni. Nousin itsekin ja huomattuani, kuinka kalpealta hän näytti, halasin häntä.
    "Ajattelin, että sinun pitää saada tietää. Se on aika vaikea asia."
    "Mutta sä ja äiti... te ootte niin onnellisia nyt! Mä en voi uskoa, mutta totta se on. Tossa sun rinnassahan on kans arvet."
    "Kaksi laukausta. Tuosta sisään", tökkäsin vasemman nännin ympäristöä, "ja tuolta ulos" taputin selkääni. Ennen kuin Miia ehti sanoa mitään, halusin varmistaa yhden asian:
    "Ja kyllä. Olen nyt onnellinen."

  _____________________________________________________________________________

Hihii, eipäs Feniks vielä sittenkään kuollut, vaikka kuinka huusitte datauspaikoissanne JEE. Herrasta tuli muuten mielestäni vanhempana aika paljon komeampi:D No, se ei varmaan ainakaan haittaa ketään. Seuraavassa osassa päästään jo ihan uusiin henkilöihin ja uusiin maisemiin, nyt haluaisin kuulla, mitä mieltä olitte näistä käänteistä ja loppuosan sukelluksesta Feniksin pään sisään.