Otsikkokuvaa ei ole, koska olen joutunut poistamaan koneelta kaikki muokkausohjelmat, asennan ainakin Gimpin kyllä kohta takaisin, mutta sitä odotellessa on tyytyminen pelkkiin osan kuviin. Pahoitteluni! 

_____________________________________________________________________________

 

 

"Sehän oli viimeinen, eikö?" Tomas kysyi Liiriltä, joka tömäytti raskaan pahvilaatikon käytävälle. Liir nyökkäsi.

"Eipä sinulla kovin paljon tavaraa kyllä ole. Muistitko haarukat? Entä herätyskellon? Lukion matikankirjat? Niistä on varmasti hyötyä, et sinä voi kaikkia kaavoja noin vain osata, onhan sulla se tauluk-" 

"Iskä, kaikki on matkassa. Ja jos jotain jäi, niin voinhan mä käydä hakemassa. Mä pärjään näillä, älä hermoile." Tahdon itkeä. Tahdon istua yksin pimeässä, itkeä ja hälvetä pois. Liir pakottautui hymyilemään.

 

 

"Niin... et kyllä tykkää tästä, mutta olet äitisi poika. Yhtä vahva. Lumi ei näe totuutta, koska ajatteleminen sattuu liikaa, mutta vielä joskus hän ymmärtää. Anna äidillesi aikaa. Ja muista, että minä ja Sansa ollaan aina sun tukena." Tomas taputteli Liiriä selkään liioitellun isällisesti. 

Liir oli kuullut nuo sanat niin monta kertaa. Että äiti rakasti häntä, vaikka ei edes puhunut hänelle ja syytti luonnottomaksi pedoksi, joka satuttaa toisia ihmisiä. Liir tiesi olevansa yksin, sillä isä pysyisi aina loppujen lopuksi äidin vierellä ja Sansa oli liian kiinnostunut omasta elämästään, että olisi voinut aidosti auttaa Liiriä. 

"Kaikki menee paremmaksi," Liir rauhoitti isäänsä. 

 

 

Niin, kotona ei enää vietettäisi vihaista mykkäkoulua. Äidin ei enää tarvitsisi tuhlata Liirin mulkoiluun ja halveksimiseen energiaa. Liir halasi isäänsä ja räpytteli silmiään vimmatusti, jotta kuuma tunne silmäkulmissa ei muuttuisi kyyneliksi. Hän oli 19-vuotias, hänen pitäisi aloittaa elämä. 

 

Mutta miten, kun hän oli niin hajalla, ettei ollut edes olemassa? 

 

 

"No, pidähän huolta itsestäs", isä puristi Liirin käsiä ja luuli kai siirtävänsä voimaa kosketuksen kautta. Liir tunsi olevansa lasia, joka oli säröillä kuin auton tuulilasi junaan törmättyään. 

"Yritän. Ainakin osaan pyykätä ja tehdä munakokkelia", Liir naurahti. Isä suuteli häntä otsaan, sillä käytävä oli tyhjä eikä heitä nähnyt kukaan. 

 

Sitten isästi olikin jäljellä enää loittoneva vihreä paita ja oven sulkeuduttua pelkät muistot ontuvista askelista. Liir kuunteli hiljaisen rappukäytävän hengitystä. Hän olisi kämppikselle aluksi vain tyhjä taulu, poika jolla on hassut hiukset ja kuvia käsivarsilla. 

 

 

Näkisikö tyttö hänestä heti, että häntä oli syytetty raiskauksesta? Että hän oli vihattu, pohjasakkaa, paskiainen vasten omaa tahtoaan? Liir tuijotti valkoiseksi maalattua ovea ja erotti radion äänen hiljaisuuden seasta. Hän painoi ovikelloa ja odotti henkeään pidätellen tanssahtelevien askelten lähestymistä. 

 

 

Ruskeat kiharat, lapsellinen asu ja ystävällinen "tule sisään".  Liirin pää oli pyörällä ja hän puikahti sisälle yllättävän kodikkaaseen keittiöön muistamatta ottaa syliinsä edes yhtä muuttolaatikkoa. 

"Mun nimi on Emma ja mä opiskelen pedagogiikkaa! Se kuulostaa vähän liian hienolta, oikeesti musta tulee lastentarhantäti. Hiekkakakkuja ja sellasta, oon aina tykänny pikkusista. Entä sä? Oliverhan sun nimi oli? Ootko sä aika hiljanen, ku oot sanonu tähän mennessä vaan hei?"

 

 

Liir havahtui hermostuneista ajatuksistaan. Nyt olisi aika tehdä hyvä ensivaikutelma. Tuosta säksättävästä tytöstä voisi tulla hänen hyvä ystävänsä... hän voisi aloittaa ihan totta oikean elämän. Opiskella, saada ystäviä, hankkia harrastuksia, käydä baarissa porukalla.

"Aa, senkun vaan ajattelin! Sori. Sano vaan Liir-"

"Onpa hassu nimi! Mistä se tulee?"

Ainakaan tuon kanssa ei tule puheenaiheista puute. "Mun eno sano mua Liiriksi ku olin pieni, ja se jumahti sitte kaikkien suuhun. Ja Oliver on kyllä kamala nimi", Liir naurahti.

"Ja ootsä yliopistolla vai ammattikorkeessa vai töissä?

"Alotan ens viikolla yliopistolla."

"Voi kun sä olet pikkunen! No okei, mäki oon vasta toisella vuodella. Mikä tiedekunta?"

"En mä sellasista tiedä, mutta arkkitehdiksi mä kai opiskelen."

 

 

"Vittu, sä oot tosi fiksu! Mä luulin että teekkarit on kaikki sellasia silmälasinörttejä jotka pukeutuu kolme viikkoa samaan huppariin, mut sä olet tosi komea. Kaikki tytöt niin rakastuu suhun!" Emma hihkaisi ja hyppäsi halaamaan Liiriä. 

"Tuskinpa vaan", Liir mutisi. Ja vaikka tytöt rakastuisivatkin häneen, Liir ei haluaisi vastata heidän tunteisiinsa.

"Oi kun sä olet vaatimatonki vielä! Mulla on nyt käyny sellanen tuuri että oksat pois", Emma hihitteli, "tahotko nähä lisää tätä kämppää?" 

 

 

"Mee siitä ovesta sisään... just noin, jess! Siel on kylppäri, mä tuun kans", Emma höpötteli itsekseen ja sai Liirin hymyilemään aidosti. Emman seuraan kyllästyisi varmasti muutamassa päivässä, mutta teki hetken verran hyvää olla oikeasti onnellisen ihmisen kanssa. Ehkä Liir saisi entisen, iloisen ja nauravan itsensä takaisin Emman avulla. 

 

 

Emma tanssahteli taustalla rämisevän radion tahtiin. 

"Onko sulla omia pyyhkeitä? Edellinen kämppis jätti tollasia tosi seksikkäitä seeprapyyhkeitä, sä voit ottaa ne", Emma tyrskähti nauruun osoittaen siistiä pinoa. 

"Mm, kiitos. Minulla ei olekaan niin paljon tavaroita, kun sisko muutti kotoa ennen mua ja otti jo parhaat", virnisti Liir. 

 

 

"Ai sulla on sisko? Sithän sä oot tottunu elämään naisten kanssa eikä sua häiritse mun nyyhkyleffat tai toi keittiön kuva", Emma viittasi kohti julistetta, jossa komeili yläosaton jääkiekkoilija. 

"Joo, ei haittaa."

"Onko sulla tyttöystävä?"

"E-ei mulla", Liir änkytti. 

"Oho, olisin luullu et on.  Ei mullakaan ole, siis poikakaveria. Enhän mä nyt lesbo ole."

"Nii, et tietenkää", Liir myönteli. Ehkä Emma ei sittenkään ollut unelmakämppis. 

 

 

"Oliv- sori siis Liir, onko joku huonosti?" Emma oli johdattanut Liirin eteenpäin ilmeisesti omaan huoneeseensa. 

"Ei, oon vaan väsyny ku heräsin viideltä siivoamaan vielä loput romut kotoa laatikoihin. Noni, ja tämä on kai sun?" Liir kyseli Emmalta ja kokeili, onnistuiko hymyily vielä. Kyllä vain! Ei Emma varmaan ilkeäksi ollut lesbo-huomautustaan tarkoittanut, se vain oli kuulostanut Liirille siltä. 

 

 

"No tosi hyvä! Olin jo vähän huolissaan, sä näytät tiiätkö aika herkältä tyypiltä. En kyllä tajua, kuka sun kaltaista satuttais, olet niin sulosen näkönen," Emma kaakatti. Se kuulosti aivan vittuilulta, mutta ei Emma mitenkään voinut tietää, millaisen rääkin läpi Liir oli puserrettu viime vuosina. 

"Me matikkanörtit ollaanki niin tunteellisia!" Liir naurahti, mutta ei vakuuttanut esityksellään itseäänkään. 

 

 

"Et sä kyllä nörtiltäkään näytä", Emma tokaisi.

"Ei ulkonäkö aina kerro kaikkea. Kyllä mä aika hikke ainakin oon ollu, osaatko sä laskea integraaleja?"

"Njää", mutisi Emma.

"Tai pistetuloa? Kantavektoria? Eukleideen algoritmia? Loogista ekvivalens-"

"Älä jaksa, mä tykkään susta kyllä jo nyt, mutta matikassa oon aina ollu ihan onneton", Emma valitti ja tökki kynsinauhojaan. Liir ei voinut olla vertaamatta Emmaa Sansaan. Miksi jotkut naiset kuvittelivat selviytyvänsä elämän kaikista haasteista pelkällä viehätysvoimalla ja hajuvesipilvellä? 

 

*   *   *   *

 

 

Pahvilaatikoihin kätketty tavaramäärä näytti uudessa, isossa huoneessa paljon pienemmältä. Liir oli viettänyt koko iltapäivän ruuvaillen kasaan valkeaa kirjoituspöytäänsä ja istahti hengähtämään tutulle tuolille. Kyllä tässä huoneessa muutaman vuoden viihtyisi, kunhan Emman puolelta kuuluva purkkapoppi vain ei pilaisi yöunia. 

 

 

Liir nojasi taaksepäin. Hän yritti ajatella, että uusi asunto ja kaupunginosa tarkoittivat uutta elämää, mutta ei. 

 

Hän oli niin yksin. Siri, Tomppa ja muut kaverit olivat joutunut valitsemaan joko hänet tai Samin, ja kukapa tahtoisi olla ällöttävistä rikoksista syytetyn puolella. Sansa oli niin itsekäs kusipää, ettei Liir todellakaan halunnut roikkua siskossaan. Eniten satutti äidin viha ja halveksunta, ja isä puolusti loppujen lopuksi äitiä. Liirille jäivät vain Barossa ja tämän epämääräiset, väkivaltaiset ystävät. 

 

Miksi hänen piti olla hylkiö? Hän oli komea, älykäs, kiltti... mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota Liirin hyveisiin, sillä he uskoivat mieluummin huhuja kuin vaivautuivat tutustumaan häneen. Liir ymmärsi kyllä sen, ettei raiskaajaksi luultua haluttu lähestyä, mutta miksi juuri hänelle, syyttömälle, piti lyödä se kammottava leima? 

 

 

Niin yksin... Liir riisui vaatteet päältään ja viikkasi ne siististi sänkynsä vierellä. Hän pujahti kylmien lakanoiden väliin ja yritti nukkua, mutta niskan uutta tatuointia kutitti. Liir ei uskaltanut laittaa valoa pois päältä, sillä Sami tuli hänen ajatuksiinsa aina hämärässä. Pala kohosi Liirin kurkkuun.

 

Kaikki oli paskaa! Liir pomppasi ylös ja tuijotti inhoten omia käsivarsiaan. Hän oli ennen pelännyt neuloja kuollakseen, mutta Samin syytteen jälkeen mikään ei ollut tuntunut miltään. Liir oli halunnut elää jälleen ja oli 18-vuotissyntymäpäivänään marssinut tatuoijalle pelkonsa A2-kokoiselle paperille luonnosteltuna. Hän makasi sohvalla mahallaan kymmenen tuntia ja antoi kyynelten valua, kun pelottavan näköinen körmy takoi hänen selkäänsä kummituslinnan, lepakkoja ja ruusuja. 

 

 

Liiriä oli pelottanut usein. Melkein joka kerta hän oli palannut tatuoijan liikkeeseen ja antanut toiveidensa ja kammojensa valua musteena sisempään ihokerrokseen. Isä ei ollut sanonut hänelle mitään, mutta äiti oli kirkunut, miksi Liirin piti tärvellä oma ruumiinsa, miten äiti halusi Liirin pois elämästään. 

 

Liir kahmi askista tupakan ja sytytti sen. Äiti oli vuosi sitten ilmoittanut inhoavansa tupakointia, joten Liir oli samana päivänä käynyt hakemassa itselleen ainakin kartongin ja mennyt etuovelle polttamaan. 

 

 

 

Savun luikertelu keuhkoihin tuntui ihanalta. Liir veti lisää ja kuvitteli, miten terva ja häkä takertuivat hänen keuhkorakkuloihinsa ja mietti, miten mustat solut vuosien saatossa muuntuisivat syöväksi ja saattaisivat viedä häneltä hengen. Vittu aivan sama! Hänen henkensä ei muutenkaan enää ollut ruumiissa kiinni, hän oli vain zombie, joka käveli iloisenvärisissä vaatteissa ja hymyili ujosti vastaantulijoille. 

 

 

Jessus, että hänellä meni huonosti. Liir ei pystynyt keksimään elämästään yhtä ainutta hyvää asiaa. Hän halusi siirtyä uuteen, mutta ei jaksanut. Hän halusi unohtaa vanhan, muttei pystynyt. Hän vain ryömi päivien läpi ja päätti jokaisen illan turhautumiseen ja itseinhoon.

"Liir, mitä sä teet siellä? Mä tuun nyt sisään-"

"Älä, mä oon melkein alasti", Liir vastasi hätääntyneenä Emmalle. Hän ei todellakaan halunnut, että tyttö ottaisi vähäpukeisuuden vihjailuna. 

 

 

Emma ei välittänyt kiellosta lainkaan, vaan pamahti sisälle. 

"Mitä sä oikein teet? Liir?"

"Istun."

"Täällä haisee rööki... et kai sä-"

"No kyllä vaan. Eihän tämä sun huone ole."

 

 

"Tumppaa heti! Täällä ei saa polttaa, asuntoyhtiö kieltää. Mä voin saada potkut tästä kämpästä sun takias! Ääliö", Emma raivosi, ja Liir katseli huvittuneena tytön kiukusta vääntelehtiviä kasvoja. Hän tipautti kuitenkin tupakan lattialle ja polki sen sammuksiin. Parkettiin paloi ruskea jälki.

"Etkä pilaa kyllä lattioitakaan, vuokraisäntä nylkee mut jos näkee että täälä on paikat romuna. Mikä sua vaivaa?"

 

 

Liiriä alkoi naurattaa. Kaikki. Kysyisit mieluummin, mikä asia minulla on kunnossa? 

"Sori, mä vaan en tiennyt, että täällä on näin pikkumaiset säännöt. Mutta onhan se jo kumma, jos ei omassa kämpässä saa tehä mitä huvittaa."

"No ei tietenkään saa sisällä polttaa! Onks sun porukat unohtanu kasvatuksen kokonaan? Välillä vähän siltä näyttää, ku eihän ne ikinä ees käy sun luona."

 

 

"Öö... no ne asuu sen verran kaukana, ettei ne pääse tulemaan", Liir sepitti nopeasti. Emma katsoi Liiriä silmiin ja sävähti ymmärtäessään totuuden Liirin ripsiin takertuvista kyyneleistä. Liir yritti padota surun sisälleen, mutta hän alkoi silti hytkyä nyyhkäysten voimasta äänettömästi. 

 

 

"Voi ei... tarkotatko sä että teillä on välit poikki? Miksi?" Emma uteli säälivästi.

Liir ei tietenkään vastannut. 

"Kerro mulle, niin se ei satu enää niin paljon. Kertominen auttaa", tyttö yritti rohkaista, mutta Liir pudisti päätään.

"Älä vaivaa itteäs mun asioilla. Mä meen laittamaan ruokaa. Yksin", Liir tokaisi ja jätti hämmentyneen Emman seisomaan keskelle juuri sisustettua huonettaan. 

 

 

Liir paiskasi jääkaapinoven voimalla kiinni ja kuvitteli jättävänsä kaapin kaikki äskeiset tapahtumat. Eiväthän ne siellä pysyneet. Liir puri kipeästi omaa kieltään ja mietti, miksi hän oli ruvennut vetistelemään Emman nähden. Nyt tyttö ei koskaan jättäisi häntä rauhaan, vaan kyselisi aina vain! 

 

 

Leivän tekemiseen meni ainakin vartti, sillä Liir unohtui joka välissä nojaamaan seinään tai halaamaan itseään. Hän yritti kaikkensa, että olisi pysynyt kasassa, hengissä. Ei Liir halunnut kuolla, hän halusi elää, mutta hän ei vain selvinnyt yksin. 

 

Kuka häntä voisi tukea? Emma? Ei tullut kysymykseenkään. Barossa? Siitä jätkästä oli vain harmia. Sansa? Ei siskon mielenkiinto riittäisi Liirin auttamiseen. Hänen pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä joskus fuksien bileisiin, tutustua uusiin luokkalaisiin. Kaikki vain vaikuttivat niin... erilaisilta kuin hän. Pojilla oli kauluspaidat ja kaikilla oma auto, tytöt taas haaveilivat kansainvälisestä urasta hyvin palkattuna suunnittelijana. Liir istui yksin ikkunapulpetissa ja lueskeli jo seuraavienkin kurssien kirjoja. 

 

Hän menisi huomenna ulos, se oli nyt päätetty. 

 

*   *   *   *

 

"Siis se teekkarikaste, ihan saatanan kylmää! Mun saappaat jättää vieläki lotisevia jalanjälkiä", Liir virnisteli kanssaan kotia kohti kävelevälle pojalle. Mikähän tyypin nimi edes oli? Santtu? 

"Joo, mut onneks on melkein vielä kesä. Sä muuten taisit ottaa sitä skumppaa aika reilusti", poika muistutti Liirille ja tönäisi Liirin kääntymään oikeaan suuntaan. 

 

 

"E-en mä sen enempää kuin muutkaan", Liir huomautti, mutta sanojen vaikutus jäi olemattomaksi, sillä hän horjahti samalla toista poikaa kohti.

"Noh, sä ainakin osaat pitää hauskaa", jätkä naureskeli taputtaen Liirin selkää.

"Mikä sun nimi taas olikaan", Liir kysyi kolmatta kertaa uudelta tuttavaltaan. 

"Simo edelleen!" poika hekotti. 

 

 

Kohta he olisivat perillä Liirin rapussa. Liir jatkoi suoraan eteenpäin, mutta ajatukset ja sumu ja nauru sotkivat hänen jalkojaan ja hän humahti jälleen vasten Sant- ei vaan Samp- ei vaan Simoa. 

"Yritäpä vaihteeksi pysyä pystyssä!" Simo otti Liiriä hartioista kiinni ja päästi irti. Liir jäi huojumaan. 

"Me ollaan ihan just perillä, missä kerroksessa sä asut?" Simo kysyi varmana siitä, että hoippuva punapää pitäisi saattaa kotiin ja mielellään punkkaan asti. 

"Öö... ykkösessä, juu!", Liir vastasi hetken mietittyään, "mun kämppiksen nimi on Emma ja se on tyrkky." 

 

 

"Ai sä menet kakkoseen?" Asunnon numero nauratti Liiriä valtavasti, ja hän nojasi seinää vasten voidakseen hihittää rauhassa. 

"No ei se nyt ihan noin hyvä juttu ollu..." Simo mutisi, mutta Liir oli liian tunnelmissa huomatakseen kyllästynyttä äänensävyä.

"Kakkoseen, kakkoseen! Mä en muuhun oikein voi ees panna ku mä olen-"

"Joo joo, olet ainaki kännissä, jos et muuta. Vittu! Pakko koputtaa oveen, mä oon unohtanu avaimet. Ehkä Leevi on kotona."

"Kuka Leevi", Liir uteli, muttei saanut vastausta.

 

 

"Mitä täällä möykätään? Simo saatana, mä olin kirjottamassa tutkielmaa! Lopeta se tyhjän nauram-"

"En mä naura, se on tuo", Simo sanoi itsekin huvittuneena. Liir katseli, miten lattia keinui hänen jalkojensa alla ja seinien ennen suorilta näyttäneet saumat ja listat vääntyilivät hieman kieroiksi. 

 

Mutta sitten Liir vilkaisi oviaukossa räyhäävään, puolialastomaan mieheen. 

 

 

Suklaanruskeat, suuret silmät imaisivat Liirin huomion hetkessä. Liir ei voinut olla tuijottamatta hiusten laineita ja rintakehässä pullistelevia lihaksia. 

"A-ai kuka?" suklaasilmä änkytti.

"Tää on yks mun kurssin jätkä, me oltiin jossain fuksibileissä ja toi veti viinaa ku sieni. Kai sen huomaa? No, on se hyvä tyyppi", Simo selitti. Liir vain nyökkäsi irrottamatta katsettaan vatsalihaksista.

"Okei, mutta ootko sä tuomassa sitä meille vai?"

"Eiku se menee tohon naapuriin."

"Okei. Mikä sun nimi on?" söpöläinen kysäisi Liiriltä, ja silloin Liirin päähän putkahti idea.

 

 

"Joku vaan."

 

 

Liir ei tiennyt, kauanko sitä ihanuutta kesti, mutta se saattoi hyvin olla vain sekunteja. Hänelle se oli huojuva iäisyys. Maailma alkoi pyöriä lopulta niin railakkaasti, että Liir tumpsahti linoleumilaatoille. 

 

 

Leevi, se söpö lainetukka, katseli Liiriä epäuskoisen järkyttyneenä. 

"Mitä helvettiä?"

Liir ei keksinyt mitään sanottavaa. Ja hänellä oli huono olo, todella kurja. Häntä oksetti - miksei hän ollut sitä aikaisemmin huomannut. 

"Mä autan sut ylös", Simo tarjoutui auttamaan. 

 

 

"Ihan sekoa", Leevi puuskahti ja tassutteli hiuksiaan aseteltuaan takaisin sisälle. Simo ojensi Liirille kätensä ja odotti, että Leevi tömäytti oven kiinni "vitun" säestämänä.

"Liir... anteeksi mutta mitä sun päässä liikkuu?"

"Mä en tiiä", Liir vastasi surkeana.

"Oisit voinu säästää ton kyllä jollekki toiselle kerralle! Siis ei veli siitä varmaan suuttunu, mut sillä on nyt tosi kiire sen tutkinnon kans, ku siitä pitäs tulla kohta kandi. No joo, mä vien sut nyt omaan sänkyys."

"Ei tarvi", Liir sanoi apeana ja ronklasi itse ykkösen oven auki haparoivasti. 

 

*   *   *   *

 

 

Että osasikin olla kauhea niskasärky... Liir näki varmaan unta. Missä hän oikein oli? Liirin kieli tuntui hiekkapaperilta ja hänellä oli hirvittävän kylmä. Liir säpsähti ihmetyksestä avattuaan silmänsä ja tajuttuaan, missä oli. 

 

Täh? Hän oli sammunut kirjoityspöydän alle. Onneksi ei sentään sinne käytävään... voi paska. Olisi ollut mukavampaa olla muistamatta se retarded idea, jonka hän oli idioottimaisuuttaan mennyt vielä toteuttamaan.  

 

 

Liir venytteli kipeytyneitä hartioitaan ja siristeli silmiään verhojen välistä tihkuvilta aamupäivän auringonsäteiltä. Hän tutkiskeli huonettaaan: kaikki kunnossa. Hän ei ollut siis riehunut tai heitellyt tavaroita tuskissaan yöllä muistinmenemisen jälkeen. 

 

Hyi olkoon, hänellä oli vielä yllään eilinen, leijonaviinan hajuinen paita ja kaljasta tahmaiset farkut! 

 

 

Suihkussa Liir ravisteli päätään kuin sateessa kastunut koira päästäkseen eroon häiritsevistä ajatuksistaan, jotka pyörivät tummatukkaisen naapurin ympärillä. Kyllä, Liiriä hävetti seksuaaliseksi häirinnäksi luokiteltavissa ollut lähestymisyrityksensä, mutta olihan tuo nyt aika jännittävääkin! Vanha nyhverö Liir ei olisi koskaan nimensä sanomisen sijasta päättänyt tehdä tutkimusretkeä uuden tuttavuuden suun bakteerikantaan, mutta viina ja nimettömyys olivat rohkaisseet häntä. 

 

Eikä mies ollut edes suuttunut hänelle. Tyyppi ei ollut siis homofobinen perusjuntti, vaan ihan sivistynyt jätkä, vaikka olikin luikkinut heti pakoon lemmenkipeää punapäätä. Liir jäi suihkuun unelmoimaan ja antoi lämpimän veden ja kuuman höyryn rentouttaa kivistävät hartiat sekä orastavan päänsäryn.

 

*    *    *     *

 

 

Liir oli luullut kohtaavansa oven avattuaan yhden Emman nukkemaisista ystävistä, mutta häntä tervehtikin hahmo hänen omasta menneisyydestään, jota hän hartaasti ja vakaasti yritti polkea pois mielestään.

"Oi, Liir! Mitä jätkä! Kolmosasunnon hom- sori siis mulkut ei meinannu päästää mua sisälle, ku oon kuulemma niin törkysen näkönen kaveri, mut mä vähän opetin niille suvaitsevaista elämänasennetta", Barossa julisti riemukkaasti ja viittasi nopeasti kädellään käytävään. Kolmosen siilitukkainen teekkari istui maassa ja puristi itkua nieleskellen verta valuvaa nenäänsä. Liir säpsähti ja sulki oven kiireesti. Hän ei haluaisi, että hänet yhdistettäisiin mitenkään tähän Barossan pelkällä olemassaolollaan aiheuttamaan konfliktinpalaseen. 

 

 

"Nii, kuis panee?" Barossa ilakoi.

"Öö, ei kai mitenkään, mutta parempi niin. Tai siis menee ihan jees muttei pane mitenkään. Siis en pane", Liir änkytti. Vaikka hän ja serkku olivatkin nyt hyvissä väleissä, Liir pelkäsi edelleen hieman alitajuisesti, että Barossa päättäisi tintata hänen nenäänsä hieman vinompaan. Hermostuneisuus sai Liirin jaarittelemaan aina joutavia. 

"No kyllä mullakaa! Mutsi... no jaa, en mä siitä jaksa puhua. Sanotaanko vaikka nii, että oon enemmän tyhjän päällä ku koskaan. Eikä oikein oo naisiakaan. Janna jätti mut, koska mulla ei ollu rahaa, ja Leena vittuuntu ku kuuli Jannasta... ihan normipaskaa", Barossa virnuili. Liir ei voinut olla ihailematta serkkuaan: kukaan muu ei voinut puhua omista vastoinkäymisistään yhtä huolettomasti ja huvittuneena kuin tämä. 

 

 

"No älä viitti, kerro vaan se juttu äidistäs. Ei mullakaan oman kans hyvin mene, se ei suostu ees kai käymään mun vanhassa huoneessa", Liir yritti rohkaista. 

"Mutsi... tota noin. Mä en tiiä mikä sillä on. Siis ku mä en oo nähny sitä kuukauteen, koska se potkas mut ulos kotoa. Musta tuntuu et se käy vielä vähemmän täysillä ku ennen, ku se ei enää tuntunu muistavan kuka mä oon. Sit mä muistin että mullahan on saatana opiskelupaikkaki, aika paska mutta kuitenki. Joten tässä mä oon, ilmottauduin sinne tilastotieteen opinto-ohjelmaan vai mikä se shitti sit o-"

 

 

"Hei, Liir!" Emma avasi huoneensa oven, "ai sulla on seuraaki! Jee, mulla oliski ollu tosi tylsä ilta, nyt me voidaan vaikka korkata joku skumppa ja pelata pokeria."

Liir katsahti kyllästyneenä Barossaa, muttei tavoittanut serkkunsa silmiä. Ne olivat nimittäin nauliutuneet alusvaatteissaan kekkaloivaan tyttöön. Voi jeesus, tämä tästä nyt vielä puuttui.

 

 

"Tuota, tässä on mun serkku", Liir mutisi Emmalle. Hän vavahti inhosta, kun näki Barossan tuijottavan ahnaasti Emman push-upeista työntyviä rintoja. 

"Aurelio Barossa, hauska tutustua", Barossa kajautti ja hymyili lipevästi. Emma kikatti ja livautti nimensä huuliensa välistä ojennellessaan samalla Barossan näkyville kaulaansa. 

 

 

"Mulla ja Barossalla on aika kiire, meidän pitää sopia... öö, mummoparan hautajaisjärjestelyistä. Barossa tuli tänne ku se ei pysty sittenkään kantamaan arkkua, sillä on vähän ollu ongelmia noiden nivusten kanssa", Liir sepitti. Barossa loi häneen tikarinterävän katseen, kun Emma tyrskähti nauramaan nivusvaivan kohdalla. 

"Okei, mutta pelataan kohta! Mä en oo päässy räsypokan makuun varmaan viikkoihin, varsinkaan tollasten kuumien serkusten kanssa", Emma vihjaili järkyttävän suorasti ja Liir oli pyöritellä silmiään pöyristyneenä. Hän tökkäsi Barossa, nytkäytti päätään käskien seuraamaan ja sulki itsensä ja Barossa omaan huoneeseensa. 

 

 

"Vittu Liir, mitä toi nyt oli? Miks sun piti huijata omaa kämppistä, sehän vaikutti tosi mukavalta tyypiltä. Ota nyt rennosti perkele", Barossa viljeli kirosanoja puheeseensa. Se kuulosti naurettavalta, Liir tajusi. 

"Kohta! Kaikki ajallaan. En vaan olis saanu sua enää Emman seurasta koko iltana-"

"Mitä, ootko sä nyt jo mustasukkanen? Käsittääkseni sua ei ole aikasemmin pillut kiinnostanut, mutta mä ymmärrän sua. Kyllä jos tollasta pääsee joka päivä näkemään, niin mulla alkas paikat kostua vaikka olisin nainen."

 

 

"Ihan sama vaikka alasti kävelisi, mua kiihottaa naiset yhtä valtavasti kuin tuo seinä. Barossa oikeasti, mitä sä tulit täältä hakemaan? Mä tiedän, ettet pelkästään mun seuraa, vaikka se universumin loistavinta oliskin."

"Etkö sä luota muhun? Meillä on toveruus, veriveljeys... jätkä, mä kuolisin sun puolesta", Barossa dramatisoi, ja Liir huokaisi syvään.

"Hyvä on, hyvä on! Mulla ei ole kämppää. Mä tarvin yöpaikan, koska rahat on vaan ihan täysin finito. Ihan vaan pariks yöks, että saan hommattua jonku työn. Okei, ehkä viikoks tai pariks, mutta mä voin nukkua vaikka makuupussissa lattialla."

 

 

"Ei helvetti! Mä arvasin tämän. Niin, käännytään vaan Liirin puoleen ku ei enää muita löydy, se on niin kiltti lössykkä että varmana auttaa! Ihan mahtavaa", Liir hermostui. 

"Liir, mä tarvin apua. Ihan tosi. Mut en kyllä ala anelemaan, meen vaikka sitte seuraavalle ovelle, kyllä joku auttaa komeaa ja fiksua jätkää. Jos ei oma suku, niin sitte joku jolta löytyy sydän-"

"Jessus, Barossa! Sä et osottanu mulle mitään myötätuntoa koko yläasteella ja lukion kahtena ekana vuotena-"

"Mutta mä pidin sut pinnalla koko abivuoden. Sulla ei ollu ketään muuta, mutta mä en hylänny sua", Barossa muistutti. 

"Mitä te tappelette? Hei come on, life is beautiful! Sä voit nukkuu mun huoneessa!" Emma vihjaili ja loi Barossaan paljon kertovan katseen. 

 

 

"Liir, älä oo tylsä. Anna nyt tälle tyypille yöpaikka. Tai ainaki lupa nukkua mun luona."

"Hyvä on, tee niin ku tykkäät", Liir huokaisi Barossalle, joka virnisti susimaisesti. Barossa lähti seuraamaan puolialastonta Emmaa kuin hai laivaa. Liir sulki oven väsyneesti ja nojasi sitä vasten. Voi kun tuosta kaksikosta ei lähtisi yöllä kovin kovaa ääntä, Liiriä väsytti.

 

*    *    *    *

 

 

Liir tiesi sängyn nitinän perusteella, mitä pimeinä tunteina oli tapahtunut, joten hän oli yrittänyt välttää Emman ja Barossa häiritsemistä. Hän ei kuitenkaan löytänyt ennen yliopistolle lähtöä puhelinta mistään, joten lopulta uutta paria piti mennä häiriköimään. Koska huikkaus ja koputus eivät tuottaneet tulosta, Liir astui sisään. Näky yllätti hänet silti. 

"Emma..."

Ei mitään reaktiota. Emma taisi nähdä nyt vain jotain suklaanruskeaa ja lihaksikasta. 

"Emma! Tiiätkö missä mun puhelin on?"

 

 

"Barossa? Lainasitko sitä illalla? Ei haittaa jos lainasit, mutta jos voisit antaa kans takaisin... nyt vittu oikeasti." 

Barossan kuulo oli näköjään huonontunut huomattavasti sitten viime näkemän. 

 

Suutelemisen näkeminen vihloi Liirin vatsaa, vaikka hän yritti työntää ikävät ajatukset taka-alalle. Eihän kummallakaan noista kyyhkyläisistä ollut valkeaa kaulaa, huulikorua tai yönmustia hiuksia. Eikä suuria, harmaita silmiä... Liiriin sattui. Miksi Barossa sai pitää Emman, mutta hän ei ollut saanut rakastaa kuin yhden yön? Ja sekin oli ollut vain valetta. 

 

 

"Se on siinä sun pöydällä", Barossa sanoi niin nopeasti kuin pystyi eikä edes irrottanut katsettaan Emmasta. Liir säpsähti ja kiitti salaa Barossaa siitä, että pääsi omista ajatuksistaan eroon.

"Mä katoin siitä jo, se ei ole siinä-"

"On se, mene nyt kattomaan."

"Mä tiedän ett-"

 

 

"tä se... no joo", Liir henkäisi ja hiljensi äänenvoimakkuuttaan huomattuaan, että Barossa oli kääntynyt jo takaisin Emman rintavarustuksen pariin. Ei puhelin pöydällä ollut, mutta Liir ei kestänyt enää olla yksin itsensä kanssa sisällä suutelevan parin kanssa. Tuntui niin väärältä olla satunnaisen rakkauden keskellä. Ehkä jokaista varten olikin vain yksi, oikea ihminen. Ehkä hän oli jo käyttänyt oman tilaisuutensa. 

 

 

"Hei, kukas se siinä!" Liir katsahti säikähtäneenä ympärilleen - ei kai hän ollut taas vajonnut niin mielensä syvänteisiin, ettei huomannut lainkaan ympäröivää maailmaa? Liirin posket lehahtivat punaisiksi, kun hän huomasi tervehtijän. No ei jeesus! 

"H-hei..."

"Ai nyt sitä ollaan ujoa poikaa? Simo oli ihan oikeassa, sä olet tutustumisen arvonen tyyppi... muistatko sä mun nimeä?" 

 

 

"Ömm... ällällä se alkoi", Liir sönkötti hermostuneena. Että hän oli antanut tuollekin ihmiselle itsestään idiootin kuvan! "Lassi? Lenni?"

"Melkein! Leevi. Ja sä olit?"

"Liir. Tai no Oliver, mutta Liir." Jees, olipa siinäkin lauseessa taas järkeä! Liir pudisteli itselleen päätä ja toivoi voivansa muuttua kameleontiksi sulautumaan tiiliseinään. 

"Liir... täytyy kyllä sanoa, että olet tehny melkosen vaikutuksen. Ei tässä rapussa oo ennen tollasta väripilkkua asustanu", Leevi virnisti ja kaivoi taskustaan Chesterfield-askin. 

"Ota yks. Ei sulla niin kiire voi sinne luennolle olla." 

 

 

Liir mietti hetken, mutta otti sitten tarjouksen vastaan. Hän räpelsi sytkärin kanssa pitkään, miksi bensankin piti juuri nyt loppua? Leevi ojensi Liirille oman Coltinsa. 

"Opiskeletko sä edes yliopistolla vai oletanko taas omiani?"

"Juu, mutta vasta ekaa vuotta."

"Mikä susta tulee isona?" Leevi kysyi pikkulapsimaisella äänellä ja nauroi. 

"Toivottavasti arkkitehti."

"Vittu sä olet fiksu! Sinnehän pääsee vaan viis prosenttia hakijoista!"

"Noo, mulla oli aikaa lukea... rajottunut sosiaalinen elämä ja niin edespäin." 

 

 

Leevi hymyili aurinkoisesti. Tuuli tarttui kiharoihin, ja kirkas päivä sai ruskeat silmät hehkumaan kultaisina. Liirinkin suupielet nousivat ylöspäin kuin itsestään. Oli vielä melkein kesä. Hän oli vielä melkein ehjä. Ehkä Simon ja Leevin naapurissa eläminen voisi olla melkein mahtavaa. 

 

____________________________________________________________________________

 

Loppuun ei nyt kyllä tullut mitään cliffhangeria, mutta kyllä niitä shokkiloppuja on ihan lähitulevaisuudessa tulossa. Ei ehkä ensi osassa, mutta sitä seuraavassa. Anteeksi, että kesti. Pitäs piditte? Kääntyykö Liirin elämä positiivisemmaksi? Entä löytääkö hän rakkautta? Jos löytää, niin uutta vai vanhaa?