Tervetuloa lukemaan Suulia! Tämä on uuden alku Feniksille, tämän tarinahirviön perijälle,  ja myös mahdollisuus uusille lukijoille aloittaa tarina mielenkiintoisesta kohdasta ilman, että tarvitsee lukea aikaisempia (karmean huonolaatuisia) osia. Toivon, että kokeilisitte, miltä tarina näyttää ja kuulostaa, maistuu ja tuoksuu nyt tämän myötä, tästä on helppo hypätä mukaan, tervetuloa!

EP:n säännöt löydätte Radolasta, ja LC:n säännöt myöskin, mutten kyllä noudata sääntöjä, koska ne tekevät tarinankehittelystä tylsää ja vaikeaa. En myöskään usko, että tuota blondia, vaaleaa poikaa ihan heti nähdään, mutta ehkä, ehkä? Minua on kehuttu hyväksi kirjoittajaksi, mutta lavastajana ja kuvaajana en todellakaan loista, joten tekstit on tämän tarinan "the thing" sitten vähän enemmän, vaikka yritänkin saada Simsillä parhaani aikaan.

Oho, otsikkokuva! Harjoittelen käyttämään Gimpiä alkeellisesti, sellaista pikku sävynparantelua, tekstejä ja reunoja, kuten tuollaista. Muutenkin tämä osa on uuden opettelua niin minulle kuin kieron tarinan hahmoillekin. Tällaista romanttista sössöä oli muuten vaikeaa kirjoittaa. No, gå nu!
_____________________________________________________________________________



Se oli hauskaa, sillä kukaan ei tiennyt heistä. Kustannus- ja elokuvayhtiön päätuottaja ja tuore Finlandia-palkinnon voittaja makasivat ruusulaaksolaisen kaksion tyttömäisellä sängyllä syleillen. Se olisi kyllä ollut hauskaa, vaikka he olisivat olleet kaikkien nähtävillä, vaikka Big Brother -talossa!
     Mutta yhteinen salaisuus oli jännittävää ja ihmeellistä, se sai Carolinan ja Feniksin lähtemään neuvotteluista yhdessä huonolla tekosyyllä. Se sai heidät sänkyyn (tai sohvalle tai nurmikolle) joskus koko viikonlopun ajaksi.



Feniks tiesi, että tuskin eläisi enää, jos ei olisi tavannut Caraa kirjansa julkaisuneuvotteluissa vuosi sitten. Hän olisi vuotanut kuiviin masentuneen illan ja viiltojen takia, saanut alkoholimyrkytyksen tai vaikka hukuttautunut lavuaariin. Itsetuhoiset ajatukset olivat painuneet taka-alalle yhä enemmän jokaisen Caran vieressä nukutun yön jälkeen.
    "Missä sinä olisit ilman minua, Cara?"


Cara mietti hetken - voi kuinka hänen huulensa menivät kauniisti mutruun - ja hymyili.
    "Istuisi vieläkin varmaan toimistolla ja lukisin surkeaa leffakässäriä. Ryystäisin kahvia ja selaisin samalla epätoivoisena deittisivua, koska kukaan mies ei olisi minun mieleen! Miksi niin?" Carolina kysyi jättäen tahallaan kysymättä, missä Feniks puolestaan olisi. Hän oli saanut Feniksin mielenterveyden hatarasti kasaan lähinnä suudelmilla, sitä ei missään nimessä saisi horjuttaa enää.



    "Onkohan tämä sinulle yhtään parempaa tekemistä?"
    "No ei tietenkään, mieluummin korjaisin pilkkuvirheitä Toivottaman rakkauden raakaversiosta!" Cara naureskeli ja sai Feniksinkin suupielet kohoamaan. Se sai Caran aina onnelliseksi, se, että Feniks oli iloinen. Feniks kierähti selälleen ja kohotti Caraa kohti kattoa.
    "Minä olen edelleen koukussa sinuun, Carolina Lund."

Ja Feniks laski Caran alas, kunnes tämä kosketti hänen huuliaan.

                *   *   *   *   



    "Jaa-a, se olisi sitten selvä tältä päivältä. Ainakin työajalta," Cara virnisti Feniksille ja yritti olla kirjoittamatta tämän kirjan lehdistötiedotteeseen liian montaa ylistävää adjektiivia Feniksistä. Miten hän voisi olla kehumatta Feniksin suuria sinisiä silmiä, pistävää huumorintajua, varmaa kosketusta, pitkää... khm, asiaan!
    "Nyt jo? Eikö tosiaan ole mitään kerrottavaa myynnistä, tarkoitan, että eilen oli julkaisupäivä?"
    "En ole saanut vasta kuin alustavaa tietoa, mutta näyttää siltä, että sinä teet historiaa. Koskettava, raaka tositarina nuoren miehen kärsimyksistä näyttää toimivan mainoslauseena tosi hyvin, vaikka se onkin niin korni. Joko muuten julkaisupalkkio on napsahtanut tilille?"



    "On! Pääsen muuttamaan tällä viikolla, sinun täytyy tulla käymään. Ihanaa päästä siitä läävästä ulos, se muistuttaa liikaa..." Feniks jätti lauseen kesken ja tuijotti kengänkärkiään. Carolina tunsi valtavaa halua hypätä pöydän yli ja rutistaa Feniksiä tiukasti, mutta ei työajalla mitenkään voinut, he olivat kollegoita, ei muuta, eihän.
    "Se on se asunto", Feniks jatkoi yhä katse tennareissa.
    "Ai se?"
    "Se, jonka lattialla on vieläkin minun vertani. Se vain ei lähde raakapuulattiasta irti. Aina välillä haluaisin värjätä koko lattian punaiseksi verellä."
    "Vieläkin?"
    "Niin", Feniks mutisi alaspäin ja työnsi tuolinsa taakse, "mutta nähdään niin pian kuin vain, eikö?" Ja lähti.



Feniksiä kadutti heti, kun hän oli sanonut sen ääneen Caralle. Miten hän oli taas niin tyhmä, onneton, säälittävä, että ruikutti Caralle. Caranhan piti luulla, että kaikki oli jo hyvin. Kaikki oli oikeasti jo hyvin! Hän oli juuri toteuttanut unelmansa. Ensimmäiset arvostelut olivat, no, mahtavia. Hänestä pidettiin, tai siis hänen elämäntarinastaan pidettiin.
    Harmi vain, ettei hän itse tuntenut kiintymystä menneisyyttään kohtaan. Äiti tuli hulluksi, isä hylkäsi, isäpuoli teki elämästä helvettiä ja raiskasi isosiskoa vuosia. Ne kaikki tuskalliset muistot hän oli repinyt paperille, ja kuka tahansa saattoi nyt kävellä kirjakauppaan ja ostaa parilla kympillä palan Feniksin kärsimystä. Kuulosti melkein saippuaoopperan juonelta.



    Ja sitten olivat ne asiat, niin kipeät, ettei hän ollut pystynyt edes kirjoittamaan niistä. Nytkö tässä pitäisi olla ehjä ja onnellinen ja hymyillä kameroille? No way.
    Olihan hän tehnyt jo paljon. Hän ja Cara olivat yhdessä nostaneet hänet ylös viiltelystä, juopottelusta ja jokapäiväisestä itkemisestä ja paniikista. Mutta eivät paniikki ja masennus voineet kadota pelkillä suudelmilla ja seksillä.




Takaa kuului juoksuaskelia ja Feniks kääntyi. Carolina, tietenkin. Huono omatunto pisti kipeästi.
    "En minä voinut antaa sinun vain mennä, kaikki on mennyt nyt jo niin hyvin. En anna sinun tehdä sitä taas itsellesi!" Cara katsoi Feniksiä anovasti silmiin.
    "Minä olen ihan kunnossa, niin kunnossa kuin voin nyt olla. Usko se. Saat minut voimaan paremmin, nytkin jo hymyilyttää."



    "Niin minuakin! Nimittäin nenäsi, sille on varmasti tehty jotain", Carolina naurahti ja väänsi Feniksin koukkunenää - mutta se ei ollutkaan enää niin koukku kuin ennen, ei kai Feniks ollut niin turhamainen?
    "Eihän se ole, äläs nyt."
    "Onpas! Varmasti on! Kävit leikkauksessa silloin, kun olin kaksi viikkoa Kiinassa, etkö käynytkin?"
    "Se oli niin ruma ja pitkä, enkä halua näyttää vaariltani, hän oli varsinainen ilmojen valtias sillä kotkannokalla", Feniksiäkin alkoi naurattaa ja pian he hihittivät jo yhdessä. Ajatella, kauneusleikkaus arpisella Feniksillä!



Ja pian he suutelivat Blomfilmsin pihalla, kirjailija ja päätuottaja, eikä Carolina jaksanut välittää, vaikka näki sihteerien ja kuvausapulaisten kurkkivan ikkunoista. Tässä ei ollut mitään väärää!
    "Mites kuntokuuri, joko löytyy habaa?" Cara kysyi naureskelevalta Feniksiltä.
    "Kokeile!"



Feniks ojensi kätensä ja Cara hyppäsi varovaisesti. Osuma asfalttiin olisi aivan yhtä todennäköinen kuin koppi! Ihme kyllä lihaksikkaat käsivarret katkaisivat hänen lyhyen ilmalentonsa, mitä rakastunutta hömppäää tämä koko pilvilinna olikaan.
    "Tulen illalla toimistolle. Tuo vaikka samppanjaa, tänään juhlitaan!" Feniks hihkui. Onnellisena, voitteko kuvitella!
    "Hmm, no sitten hätistän Saritan ajoissa kotiin, ettei se tule kysymään yli-innokkaasti ylennyksen kuvat silmissä jotain parin minuutin välein."


    "Hyvä. Huomaatko, nyt on kesä? Olen rakastanut sinua vuoden. E-en olisi ikinä uskonut, että tässä voi käydä näin." Feniks ei tarkoittanut sanoillaan mitään negatiivista, hän ei tosiaan vuosi ja muutama päivä sitten olisi uskonut edes elävänsä vuoden päästä. Tämä oli ihmepelastus (mutta ei se silti häntä saanut uskomaan Jumalaan, hah!).
    "Rakasta vielä monta", Cara kehotti. Pian hän kiipesi alas Feniksin sylistä ja käveli peppu keinuen - oi oi ajatteli Feniks - takaisin vaaleaan betonirakennukseen, ja viimeisen sokerisen hymyn lopeteltuaan Feniks lähti hartiat vähemmän lysyssä.

                *   *   *   *   



    "Eihän tänne saa tulla hässimään!" Cara oli kiljahtanut, kun Feniks kolisteli kuuden maissa toimistolle mukanaan - kyllä vaan - samppanjaa ja mansikoita. Nyt saa, Feniks oli sanonut, ja niin he yrittivät pönkätä lukottoman lasioven kiilalla. Muutamaa vaatekerrosta vähempänä mutta paria promillea sekaisempana oli helppo unohtaa olevansa työpaikalla.
    "Mitä tuo on?" Feniks kysyi säikähtäneenä. Cara nauroi, mutta vilkaistuaan ovelle hänen hymynsä hyytyi.



Sarita, Carolinan henkilökohtainen sihteeri, kipitti sisään korkokengissään. Cara ehti juuri nähdä tämän pöyristyneen ilmeen ja yritti olla punastumatta. Hän oli tässä se pomo, helkkari soikoon!
    "Minulla on nyt hyvin yksityinen tapaaminen, jos et näe."
    "Näen ja kuulen, kuten myös varmaan toi roskalehtien kuvausryhmä aulassa ja toinen ikkunan alla. Etusivu kutsuu," Sarita pyöritteli silmiään ja kohotti ärsyttävän nypittyjä kulmiaan. Feniks oli lehahtanut boksereidensa punaiseksi ja tuijotti varpaitaan.
    "Hoida ne kuvaajat pois. Siitä sinulle maksetaan, eikä juoruamisesta, painu tiehesi nyt!"



    "Olet jotenkin niin seksikäs jopa nolona. Vaikka karisma vähän rapisee."
    "Kyllä minä tiesin, että me päädymme jossain vaiheessa julkisuuteen... mutten ole varma kestänkö sitä", Feniks mutisi vilkuillessaan Caraa kulmiensa alta. Hän olisi halunnut juosta vain pois (mutta kunto ei kyllä kestäisi kuin korttelin päähän). Hän ei kuulunut tänne, hän kuului vanhaan rotanloukkukämppäänsä viskipullon viereen veitsi kädessä.
 

Feniks veti toisen tuoleista taaksepäin ja istahti siihen päätään pidellen, kuin ei pysyisi muuten koossa. Tietenkin valheellinen itsetunto tipahtaisi alas, mitä hän oli taas itsestään kuvitellut. Feniks näki taas silmät sulkiessaan itsensä musertuneena, humalaisena teinipoikana verta tippuva moponavain kädessään. Tyhmänä kahdeksantoistavuotiaana karkaamassa kotoa. Ensimmäisen tyttöystävänsä jättämänä, hakattuna etsimässä puoli-ilmaista yöpaikkaa. Krapulassa ojassa, kämpillä juomassa ja itkemässä.
    "Selviätkö?" Carolina kysyi huolestuneena.
    "En sen paremmin kuin aikaisemminkaan", Feniks vastasi ja loi Carolinaan tyhjän katseen.

                *   *   *   *  


Kirja oli julkaistu ja ensimyynnin palkkiot ropisivat Feniksin tilille. Sensaatio, vuoden tapaus ja mestariteos olivat vain latteita sanoja. Feniks istui kämpillään räpläten pitkiä hiuksiaan ja katseli haastattelupyyntölistaa, jossa oli parinkymmenen eri lehden nimet. Ajatus julkisuudessa puhumisesta inhotti. Jokin soi, ovikello. Feniks kurkkasi ovisilmästä, ettei se vain olisi roskalehden toimittaja, ja päästi Caran sisälle.



    "Täällä on kai uudet tapetit? Aika voimakkaat", Cara totesi, kun huomasi, ettei Feniks puhunut mitään hein lisäksi.
    "Daagenefteri tuntuu aika rajulta, kun seinät tuntuvat kiemurtelevan ja kaatuvan päälle."
    "Milloin viimeksi olet ollut niin kännissä?"


    "Eilen. Mutta ei ollut tarkoitus, ja välillä se vain auttaa luovuutta. Morrisonkin oli pilvessä puolet elämästään."    
    "Ja kuoli nuorena! Minä tarvitsen sinua ensi vuonna vielä enemmän kuin nyt", parahti Cara. Miten niin Cara tarvitsisi häntä, se meni aina toisin päin.



Cara tassutteli Feniksin kirkuvanpunaiseen makuuhuoneeseen.
    "Onhan tuossa ihan pelkästään vettä? En saa enää juoda alkoholia."
    "On on, en ole mikään juoppo. Enää", hymyili Feniks surullisesti. Hän kaatoi Caralle lasillisen ja yritti kohottaa suupieliään.
    "Kulta. Vaikka tämä on hieno poikamiesboksi, niin... olisiko ihan huono ajatus, jos etsisimme yhteisen, oikean talon?"



Feniks pysähtyi kesken liikkeen ja sulki silmänsä hetkeksi.
    "Kyllä. Siis ei ole huono ajatus, vaan muutetaan. Muutetaanhan? Nukkua sinun vieressäsi joka yö, herätä siitä joka aamu... loppuelämäni! Kyllä!"


Kyllä, vaikkei se helppoa olisi.

                *  *  *  *  



    "Siis myynti on... sataTUHATTA kappaletta?" Feniks henkäisi epäuskoisena.
    "Niin kuulin markkinointiosastolta. Sinun pitäisi suostua haastatteluihin, tai toimittajat keksivät niihin kipeästi kaivattuihin haastatteluihin materiaalia omasta päästään. Ja silloin se on varmasti vähemmän mairittelevaa."
    "En aio antaa haastatteluja. En... osaa oikein enää puhua julkisesti, en vain pysty siihen."
    "Hmm, no, siinä tapauksessa siinä olivat työasiat tälle päivälle. Kuule, katsoin paria ihanaa omakotitaloa eilen. Voitaisiin käydä yhdessä tutustumassa, jos haluat, jos sopii", Cara säksätti nopeasti ja yritti pitää äänensävynsä kepeänä.


    "Missä se näyttö on? Ja millainen talo?"
    "Jaa-a, sellainen ihana puutalo suoraan 50-luvulta! Rinteessä, iso kaunis puutarha. Voisit kirjoittaa ruusujen keskellä ja sinne on lyhyt matka. Ja laps-"
    "Mitä sinä oikein puhut lapsista? Tämähän on... en tiedä, ehkä yhteenmuuttaminen ei sittenkään ole hyvä idea. Tämä on pelkkää seksiä!"



Cara läpsäisi käden suulleen ja yritti anella neuvoja työpöytänsä typerältä, vedessä killuvalta lootukselta. Perhanan rehu, ja perhanan suuri suu! Ei hän voinut jättää kertomatta Feniksille, miehen piti saada tietää, ennen kuin JulkkisPLUS tai muu yhtä luotettava media kertoisi koko maalle.
    "Feniks, kuuntele. Tämä oli pelkkää seksiä, mutta meidän... meidän pitää kantaa sen seuraukset. Kun lipsautin sen puolikkaan lapsi-sanan, tarkoitin sitä. Me saamme vauvan, enkä halua tehdä aborttia. Sille ei ole mitään syytä. Minä rakastan häntä jo nyt", Caran puhe tuntui kuuluvan jostain kaukaa, ja aivan kuin Feniks olisi kuullut juuri samat sanat aikaisemminkin.


Feniks oli täysin ilmeetön, ennen kuin hänen kasvonsa muuttuivat tunteettomiksi ja julmiksi. Tämä ei voinut mennä näin, tässä ei saanut mennä näin. Cara näki kuvitelmansa nätistä puutalosta murenevan ja perhe-Volvon romuttuvan
    "Me emme saa vauvaa, vaan sinä saat. Se oli pelkkää seksiä, mutta sekin on nyt tässä. Pidä itse solumöykkysi", Feniks sähähti ja kääntyi ovelle.
    "Ja siitä kirjasta. Tee sillä ihan mitä haluat. Hyvästi!"



Paniikki räjähti Feniksin sisällä, ja hän juoksi Carolinan huoneesta paukauttaen lasioven melkein säleiksi. Paniikki oli sahalaitaista, vihreää mustaa ja oranssia, ja se hakkasi hänen päänsä seiniä sisäpuolelta. Se turrutti ja sai hänet tekemään päätöksiä jaloillaan. Pakene tai taistele. Tietenkin pakene. Helpoin ratkaisu, eikö muka, save yourself! Kun paniikki pyörteili, muilla ajatuksilla ei ollut valtaa. Eikä maailmassa ollut kuin yksi suunta - pois.

                *   *   *   *



Feniks piti lupauksensa. Hän ei vastannut puhelimeen: itse asiassa hän heitti alhaalla kadulla kävelevää teinijengiä sillä ja hymyili sarkastisesti katsoessaan nuorten joukon hypähtävän hajalleen. Hänellä ei ollut mitään syytä ottaa yhteyttää siihen naiseen, hän ei ollut vastuullinen mistään, se juttu ei vain ollut tarkoittanut yhtään mitään.



Hän vaihtoi paikkaansa rottinkituolista sängylle ja yritti vastustaa kiusausta ottaa jallupulloa esiin oikean sängynjalan takaa, koska Carolina ei pitänyt siitä, että hän... pyh, mitä väliä sen naikkosen mielipiteillä oli! Hän oli nyt vapaa kännäämään, itkemään yöt ja nukkumaan päivät, yhteiskunta ei tarvinnut häntä eikä hän ketään. Kippis elämälle!

Sitä paitsi, se nainenhan oli kauhean itsekäs olettaessaan, että saisi haluamansa soman pikku perheen. Maailma ei ollut reilu paikka, Carolinan olisi korkea aika oppia se. Fenikshän oli sanonut olevansa paha mies, hän oli sanonut sen olevan vain huvia. Hänellä ei ollut mitään velvollisuutta auttaa. Feniks tuhahti ja otti uuden huikan pullosta.

                *   *   *   *



Töihin tulo oli aina aamuitkun paikka. Ensimmäiset päivät olivat olleet pelkkää sumua, ja järjetöntä kyllä, Cara pelkäsi myös menettävänsä "pelkän solumöykkynsä" stressin ja surun takia. Hän halusi pitää pikkuisestaan kiinni, vaikka se kuulosti typerältä ja tunteelliselta. Se, että Feniks oli lähtenyt - taivas, se oli totta, hän oli nyt yksin - sai Caran kiintymään hiukkasen kohoavaan mahaansa valtavasti. Se ainoa, mitä hänellä oli jäljellä.
    Töissä oli kaikista pahinta. Jokainen palaveri jonkun kirjailijan kanssa oli painimista Feniksin neuvottelujen muistojen kanssa. Aina, kun Cara kohotti katseensa näytöltä, hän odotti näkevänsä arpisen, pitkätukkaisen ja eksyneen Feniksin ja pettyi.



Kaikkein pahimpia olivat ne hetket, jolloin hän todella tunsi olevansa raskaana ja yksin, kun häntä oksetti tai hänellä teki mieli jotain hassua, suolakurkkuja tai teetä kaurapuurossa. Silloin hän oli jo huikkaamaisillaan Feniksille, että kulta, onko kaapissa kurkkuja, ja huomasi, että Feniksiä ei ollut vasta avattuaan suunsa.
    Cara ei jaksanut ajatusta siitä, ettei Feniks tulisi takaisin. Hän muisti sen kylmän ja kammottavan irvistyksen, kun hän oli kertonut Feniksille odottavansa vauvaa. Kaikki oli mennyt hirvittävästi pieleen.



Carolina pakotti itsensä nousemaan sohvalta. Jos hän haluaisi terveen ja suloisen lapsen, hänen pitäisi syödä kunnolla ja liikkua, että synnytys menisi hyvin. Jos hän leikkisi robottia - syö hedelmiä, ota vitamiineja, käy töissä, käy neuvolassa - ehkä hän ei ehtisi ajatella Feniksiä.
    


Feniksistä olisi tullut huono isä. Epävakaa, masentunut, itsetuhoinen. Suhteen aikana Carolina huolehti Feniksin nukkumisista, syömisistä ja alkoholinvälttelystä yhtä paljon kuin omistaankin. Yksi iso vauva koko mies.
    Mitä hienoa oli taitelijoissa? Feniks oli pitkätukkainen ja persoonallinen, mutta se, mitä Cara oli kuvitellut yliluonnollisuudeksi, taisikin olla vain vakavia mielenterveysongelmia. Hän pärjäisi ihan hyvin vauvan kanssa kahdestaan, suojelisi tätä julkisuudelta ja ehkä Feniks suostuisi joskus tapaamaankin pikkuistaan, hetkinen, ei tuollaista saanut ajatella.

            Puoli vuotta myöhemmin



Feniksin keho oli kestänyt syömättömyyttä ja pelkkää kaljankittausta vain kuukauden. Eteisestä herättyään eräänä päivänä hän ei ollut enää pystynyt nousemaan ylös ennen iltaa, ja silloin päätös oli ollut selvä: ei enää koskaan.
    Muutama ensimmäinen viikko meni uudestaan syömään opettelussa. Ensin riisitkin paloivat pohjaan, mutta Feniks yritti sitkeästi, eihän hänellä ollut muuta tekemistä. Ensimmäinen varovainen yritys kuntoiluun oli käynti kuntosalilla, ja yllätyksekseen Feniks osti itselleen joululahjaksi monipuolisen treenihärvelin, ei hän sen nimeä tiennyt, rahaa nyt kun oli.



Feniks ei voinut viettää hetkeäkään ajattelematta Carolinaa ja vauvaa. Hän oli ollut oikea raakalainen sinä inhottavana päivänä, ja todellinen idiootti, kun oli ensin ollut vihainen Carolinalle. Eihän se ollut Caran syytä, se oli hänen syytään. Kun viinahuurut ja se halvatun paniikki olivat hälventyneet, Feniks purki ahdistuksensa kuntoiluun ja itsensä kuntoon saamiseen.
    Mahdollisuudet siihen, että Cara ottaisi hänet takaisin, olisivat vieläkin huonommmat, jos hän ilmestyisi ovelle möhömahaisena ja haisten vanhalle konjakille, vapisten ja itkien. Entinen Feniks olisi tehnyt niin, mutta uusi Feniks halusi olla terve, tasapainoinen ja isä. Ei hän siihen valmis ollut, mutta riittävän lähellä.



Kävellessä olisi ehtinyt ajatella liikaa, joten Feniks juoksi. Entä jos Cara olisi muuttanut? Lukot hän olisi varmasti ainakin vaihtanut. Jos Caran naulakossa olisi miehen takki ja kengät, jos makuuhuoneesta kuuluisi onnellisia ääniä? Kuinka hullu Caran pitäisi olla, että hän ottaisi Feniksin takaisin?
    Jos siellä olisi toinen mies, no, sitä Feniks ei uskaltanut ajatella, vaikka se olikin todennäköistä. Hän oli varma vajoavansa silloin takaisin sinne synkkyyteen, josta oli taistellut tiensä ulos.



Feniksin ei tarvinnut kokeilla avainta, sillä ovi oli auki. Joku oli tullut sinne juuri. Feniks yritti nuuhkia, leijuiko ilmassa partaveden tuoksu. Ei, mutta Cara oli vaihtanut hajuvettä. Caraa ei näkynyt missään - oliko jokin vialla?
    Koska Feniks ei uskaltanut tassutella makuuhuoneeseen - jos Cara olisi kuollut - hän alkoi paistaa vohveleita. Mikähän äärimmäinen stressireaktio tämäkin on? Tulen eksäni luo ja alan vatkata munia!



Helvetti, kun hän näyttikin kurjalta nykyään! Cara tutkiskeli kasvojaan peilistä. Mattapintaiset, väsyneet ja meikittömät silmät tuijottivat häntä. Silmien ympärille ja otsaan oli piirtynyt syviä uria, surun, uupumuksen ja, pakkohan se oli myöntää, kaipauksen. Voi kun hän ei olisi koskaan tavannutkaan sitä kusipäätä.



Keittiöstä kuului kolinaa ja jääkaappi avattiin. Vispilä hankasi Ikean metallikulhoa vasten. Voi paska, ovi oli jäänyt taas auki. Mutta minkälainen murtovaras oikein tuli kokkaamaan? Cara kääntyi vaivalloisesti ja hivuttautui maha edellä katsomaan, mikä friikkishow hänen keittiöönsä oli tullut mekastamaan.



Se...
ei se voinut olla...
 se oli!
Mutta miksi? Satuttaakseen häntä taas? Tämä oli täysin käsittämätöntä ja unenomaista. Vaikka Cara oli haaveillut Feniksin paluusta päivät yöt, nyt häntä vain suututti.
    "Mitä sinä täällä teet?"
    Feniks katsoi Caraa rohkeasti suoraan silmiin ja hymyili vinosti: "Vohvelitaikinaa."


    "Tätä ei kuule ihan vohveleilla paikata. Ulos!" huusi Cara ja lisäsi mielessään unohtaneensa Feniksin jo kerran. Ei hän pystyisi toiseen kertaan.
    "Mummo saattaa nähdä ja soittaa Seiskaan! Et halua joutua lööppeihin."
    "Ulos." Caran yritys oli jo vähän ponneton.
    "Ei, ei tällä kertaa. Jos haluat päästä minusta eroon, hukuta vaikka vohvelitaikinaan."


    "Nyt on liian myöhäistä. Näetkö, mitä minulle on tapahtunut? En ole niin tyhmä, että antaisin sinulle muuta mahdollisuutta kuin lähteä äkkiä."
    "Carol-"
    "En halua kuulla nimeäni SINUN huuliltasi!" Niiltä huulilta, jotka olivat sanoneet sen satoja kertoja... sängyssä, toimistolla, puistossa, keittiössä, suihkussa. Cara esti itseään purskahtamasta itkuun.
    "Minä... olen ollut niin väärässä. Kaduin sitä hirveää temppua heti siitä hetkestä lähtien, mutta ajattelin, että on sinulle parempi, jos en palaa. No, tässä sitä kuitenkin ollaan", Feniks sanoi hiljaa ja jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, "Minulla on vakava paniikkihäiriö. Ja masennus. Olen oikea ongelmapesäke, mutta kun yritän tosissani, pystyn hallitsemaan sitä. Lopetin juomisen kokonaan ja hoidin itseni kuntoon. Vauvan takia."



Cara suki hiuksiaan kasvoilta eikä pystynyt sanomaan enää ties kuinka monetta kertaa "ulos". Feniks katsoi naista silmiin ja tunsi itsensä aivan alastomaksi ja pieneksi. Hän oli ensimmäistä kertaa elämässään ollut jollekulle rehellinen ja kertonut ongelmistaan parantuakseen.
    "Vauvan takia?" Cara kysyi arasti.
    "Niin. Oli elämäni suurin virhe jättää sinut... ja hänet. Jos vain mitenkään pystyisin korjaamaan sen, teen niin."
    "Mistä tiedän, että puhut totta? Entä jos saat taas paniikkikohtauksen ja ryntäät baariin itkemään?" Carolina kurotti kohti Feniksin sormia.



    "Vauvasi tarvitsee isän, vaikka minä olenkin siihen huonoin mahdollinen."
    "Mutta sinä olet sen ainoa isä. Kai minun nyt täytyy sitten tyytyä sinuun, kun ei ole parempaakaan tarjolla", Carolina naurahti.
    "Carolina" -oho, nyt nimen sai sanoa -, "minä lupaan pysyä luonasi tästä hetkestä kuolemaan asti."
    "Ja minä lupaan, etten heitä sinua pellolle, vaikka märsäätkin aina välillä ja luulet, että kuolet."



Jos tämä olisi elokuva, kamera loittonisi nyt yläoikealle ja hitaasti kauemmas, kunnes vain kaupungin valot tuikkisivat, Cara ajatteli, kun Feniks tuli lähemmäs. Mies oli hoikempi ja jäntevämpi kuin ennen, hän oli siis puhunut totta kuntokuurista. Miksei siis muustakin?



Feniks luikahti Caran sylistä ja polvistui lattialle. Toivottavasti Cara ei ollut tuntenut sormusrasiaa Feniksin takataskussa, yllätys olisi mennyt pilalle. Feniks hymyili itsekseen ja mietti, ettei olisi todellakaan arvannut, että kultasormukselle olisi tullut käyttöä. Hyvä näin, koska epäonnistuneen vierailun jälkeen hän olisikin heittänyt sen sillalta alas - ja pahimmassa tapauksessa lentänyt itse mukana.



Hän mietti, mitä sanoa, mutta ei keksinyt mitään. Mikä narri, vuodattaa paperille kymmeniä tuhansia sanoja noin vain, mutta ei saa sanottua mitään tärkeänä hetkenä. Äsh, ei hän ollut kuvitelmissaankaan koskaan päässyt tähän hetkeen asti.

Joten Feniks vain avasi rasian säteillen kuin Naantalin aurinko, ja tunsi olevansa taivaassa, kun Carolina noukki siron sormuksen ja pujotti sen vasempaan nimettömäänsä nyyhkyttäen.
 

    "Nyt kun olet saanut minut maailman onnellisimmaksi naiseksi, sinun pitää ilahduttaa vielä yhtä ihmistä. Jotakuta, joka ei tunne sinua vielä, mutta haluan, että tutustutte toisiinne heti."
    "Saanko?"




    "Hei. Olen tyhmä isäsi Feniks, ja olen ollut oikein tuhmasti, mutta en enää aio olla. Äitisi on ihana, kuten olet jo varmaan huomannut, kun kelliskelet siellä niin lähellä häntä, lähempänä kuin minä koskaan. Odotan sinua jo kovasti- no mutta! Sinähän potkit", Feniks virnisti ja katsoi Caraa silmiin. Heidän lapsensa!
____________________________________________________________________________
Huh! Toivottavasti en joudu kirjoittamaan tällaista romanttista roskaa enää pitkään aikaan, koska se oli yllättävän vaikeaa. Kurjista tapahtumista on paljon helpompaa kirjoittaa. Mutta kumpia on mukavampaa lukea? Ja mitäs tykkäsitte tästä luku-urakasta? Toivottavasti hyvää:)