Hei murut/pupuset/muuta ällöttävää! Kahden viikon päästä on elämäni eka yo ja stressaan kuin pikku possu. Ja kuukauden päästä on Nightwishin keikka enkä meinää pysyä housuissa, mitäs kivaa teille on tapahtunut? (okei kirjotukset ei ole hauskaa.)

Tarjoan nyt kuukauden söpöily- plus angstiannoksen ja vähän kauhua ja epäuskoa ja petoksia. Kiinnostaako? Jorinat loppu ja asiaan! Kirjoitusintona (joka oli kyllä aluksi vähissä) toimi You Me at Sixin uusi levy, oijj<3
_____________________________________________________________________________



    "Saatsaatsaatsaat", Liir luetteli onneaan ja heilutteli Samin käsiä. Jos hän ei olisi itse ollut niin humalassa, hän olisi tajunnut, miten Sami pysyi hädin tuskin pystyssä, vaikka tätä tuettiin. Sami virnisteli typerästi ja onnellisesti, kun pojat kompuroivat sisään huoneeseen.

Upeaa. Se ei ollut siivouskomero. Se kelpasi.



Sami liimaantui Liiriin kiinni heti, kun ovi läpsähti heidän perässään kiinni. Liirin tajunta oli niin iso ja iloinen, että hän uskoi räjähtävänsä ja lentävänsä pikkuisina onnen pirstaleina ulos kehostaan, ei näin suuri tunne voinut mahtua häneen. Ilo, halu, Samin lämpö... tai ehkä sittenkin kylmyys, sillä yöuinti ja ulkona kekkaloiminen uimashortseilla ei ollut tehnyt muutenkin aina palelevan Samin ruumiinlämmölle hyvää.
    Miksi suomen kielessä oli sana onni, kun Sami sopi siihen tarkoitukseen paljon paremmin?




Liir pyörähti Samin huulien välistä, kun tunsi veren pakkautuvan, noh, alas. Sitähän hän vittu halusi! Ei vittu vaan kyrpä. Mutta silti Liir pysähtyi aivan pieneksi hetkeksi ja kuvat hänestä ja Samista tähän päivään asti vilisivät hänen silmissään: he hiekkalaatikolla, he ala-asteen yökoulussa samassa makuupussissa, he ostamassa pornolehtiä yläasteella (Liir oli kyllä vain tekonauranut naisten isoille rinnoille ja piilottanut palomieskalenterin omassa huoneessaan entista visummin patjan alle). Mitä tämä tarkoittais- äs, antaa mennä.
    "Liir... älä jätä mua, älä mee pois", Sami sopersi silittäen Liirin hiuksia haparoiden. Liir kiersi kätensä Samin jäisen vartalon ympärille ja lupasi kymmeneen kertaan, ettei jättäisi Samia koskaan.



Horjahdus, pyörähdys, tikkuinen puulattia. Vaikka Liir ei tiennyt, miten päin oli, hän löysi Samin kasvot ja huulet ja rintakehän, eikä muulle ollut edes tarvetta. Kai he nousivat hieman ylöspäin, Liir istui ja Sami ympäröi hänet. Oumaigaad.
    "Sänky on pehmeempi", Liir henkäisi ja toivoi, että Sami olisi sen verran tajuissaan, ettei sammuisi juuri nyt. Toinen vain hymyili typerästi ja siveli hajamielisesti Liirin rintalihaksia. Saatana! Liir ei pystynyt odottamaan! Hänen oli pakko, heidän oli pakko... tämä saattoi olla ainoa tilaisuus.



    "Sami, haluathan säkin?" Liirillä ei ollut hajuakaan mitä piti tehdä, miten ja miksi, mutta yhteen kysymykseen hän tiesi vastauksen: milloin. Nyt. Sami ei kuunnellut vaan kietoi jalkansa Liirin jalkojen ympärille ja Liir antoi Samin kaataa heidät sängylle niin kovalla voimalla, että he ponnahtivat hieman takaisin ylös jousten vaikutuksesta.

Ei Liirin tarvinnutkaan tietää, mitä tehdä; hänen alitajuntansa ja Sami saivat heidät kiemurtelemaan toisiaan vasten ja huohottamaan, tutkimaan ennen tutkimattomia paikkoja ja kikattamaan kuin seiskaluokkalaiset tytöt. Liir ei voinut ymmärtää, mihin heidän märät uimahousunsa olivat kadonneet noin vain.



Promillet veressä estivät kaiken sen epäröinnin ja varmuuden puutteen. Liir vain halusi tehdä sen, mistä oli unelmoinut siitä saakka, kun oli kerran Samilla yökylässä ollessaan vain pysähtynyt katselemaan parhaan ystävänsä maidonvaaleaa vartaloa kiihottuneena. Samin silmissä oli kyyneleitä ja hän kiskoi Liirin aivan iholleen, peitti itsensä Liirillä. Liir työnsi, Sami keinui ja itki. Tumma kajalnoru viirutti Samin posket.

Iloa sen oli pakko olla.

Ajantajusta ei ollut hajua enää kummallakaan, mutta kun he lojuivat sängyllä toisiaan kuunnellen, Liir huomasi, että talo oli aivan hiljaa. Tämä oli varmaankin Tompan huone, sillä kaapeista löytyi heidän kokoisiaan vaatteita. Liir kiskoi sieltä kahdet bokserit ja topit ja viskasi  toiset Samille, joka makasi sängyllä tuijottaen Liiriä aivan hiljaa. He kiskoivat ne ylleen naureskellen toisilleen ja täydelle kyvyttömyydelleen toimia normaalisti.

Eikä Liir voinut pysyä irti Samista. Hänen oli pakko saada lisää, pakko...



Huone heilui ja keinui, eikä Samikaan pysynyt paikallaan. Liir tarrautui Samiin toivoen, etteivät he kaatuisi, ja mitä väliä? Kumpikaan heistä ei kuullut kevyitä tytönaskelia, jotka lähestyivät.



Siri avasi raollaan olevan oven, ja sisään katsottuaan hätkähti niin, että levitti yllätyksestä kätensä ja sai estettyä kiljahduksen. Liir ja Sami, ei voinut olla totta... Siri tuijotti poikia, jotka suutelivat kömpelön humalaisesti, mutta täydellisen omistautuneina toisilleen. Söpöä. Kauheaa. Söpöä, kauheaa, mitä hänen olisi pitänyt ajatella?

Liirin parhaana ystävänä hänen olisi pitänyt olla onnellinen Liirin puolesta, mutta tämä oli väärin kaikkia kohtaan. Huomenna aamulla Sami palaisi krapulaisena illalla Sussulle katsomaan leffoja ja Liir saisi vain turhaa toivoa. Sami petti molempia yhtä aikaa. Liir ei koskaan saisi Samia. Ja Sussu... olisi vielä enemmän väärin, jos Sussu ei saisi tietää tästä. Sussun raivo saisi Liirin viimein luovuttamaan.

Ratkaisu tehty. Siri sulki silmänsä ja oven.

                    *    *    *    *  



Liiriä yökötti.

Hän heräsi suu kuivana hirveään janoon ja katsoi ympärilleen, missä oli. Mitä ihmettä, kotona? Liir ei muistanut ollenkaan tulleensa kotiin yöllä. Muutenkin yö oli sangen vaivalloisen ajattelun takana, ja Liir vingahti, kun päänsärky rynni hänen tajuntaansa. Tompan synttärit, yöuinti, Sami... voi jeesus, Sami! Välähdykset alastomasta Samista saivat Liirin melkein muistamaan, mitä oli tapahtunut, mutta niistäkin pienistä pätkistä hän ymmärsi, mitä Samin kanssa oli tapahtunut.

Se teki Liirin niin iloiseksi, että jopa takaraivon jyskytys unohtui.



Itselleen hymyillen Liir kampeutui ylös sängystä, vaikka olisi halunnut uppoutua sinne loppuelämäkseen haaveilemaan Samista. Hänen oli pakko saada vettä ja päästä suihkuun, hän haisi oksennukselle, muttei sentään muistaakseen omalleen. Liir hiippaili heikotuksesta huolimatta melkein ääneti kylpyhuoneeseen.



Oli vesi sitten kylmää tai kuumaa, se ei saanut sirpaleisia kuvia Samista ja hänestä selvemmiksi. Voi miten paljon Liir olisikaan antanut, jos olisi saanut muistaa nuo hetket kokonaisina ja selvinä, mutta nyt hänen täytyi tyytyä epämääräisiin palasiin. Oli niissäkin upeutta, ja pelkkä ajatus Samin alastomasta ruumiista hänen ihollaan sai Liirin suutelemaan vesisuihkua ja ajatukset leijumaan. Hän oli tehnyt sen! Sami oli luvannut olla ikuisesti hänen... vai oliko? Unet ja muistot paikkasivat toisiaan, mutta edes tieto siitä ei lannistanut Liiriä.



Liir vetäisi vikkelästi puhtaat alusvaatteet ylleen ja singahti koneelle tarkistamaan, olisiko Sami Facebookissa. Eipä ollut, eikä Sami vastannut puheluihin tai viesteihinkään. Liir harkitsi jo soittavansa Samin äidille, mutta ei hän niin naurettavaksi voinut ryhtyä. Antaisi Samin nyt nukkua rauhassa ja lähtisi vaikka käymään tämän luona, kun tietäisi tämän olevan hereillä.
    "Oliko rankka yö?" Sansa naurahti. Liir hätkähti: siskosta ei ollut kuulunut minkäänlaista ääntä.
    "Öö, miten niin?"



    "Haisetki ihan viinalle! Mitämitä, meidän pikku Liir on joutunu pahoille teille..." Sansa otti tästä tosiaan kaiken irti.
    "Shh, ole hiljaa! Kohta ne kuulee-"
    "No se olis vaan oikein, koska jos ne tietää mun juhlimisista nii täytyy niiden tietää sunki."
    "Älä hei viitti, olisko vaikka eka kerta kun oon..."
    "Darrassa?" Sansa räkätti ja tönäisi Liiriä hellästi olkapäähän. "En mä tietenkään niille kerro! No, saitko pesää?"
    "Hä?"
    "Niin että saitko joltaki tytöltä? Siltä Siriltä? Se on melkein yhtä kaunis ku siskos, ei paha ollenkaan-"



    "Ei kun..." Liirin suu toimi vilkkaammin kuin pöhnäiset ajatukset, ja sieltä livahti: "Samilta."
    "Mä tiesin!" Sansa kiljahti voitonriemuisena, ja Liir sihisi ponnekkaasti tätä hiljenemään.
    "Etkä tienny, äsken vihjailit vielä Siriä."
    "Hah, täyttä bluffia. Mutta aww, mun veli on homo!"
    "Hei, ei siihen noin saa suhtautua. Pysy hiljaa, jooko? Edes tämän kerran? Sansa kiltti, tämä ei ole helppo juttu mulle ja ole jooko sen luottamuksen arvonen, mun ei ollu tarkotus kertoa", Liir yritti paikata, mutta huomasi melkein nauravansa. Hän oli ollut yöllä Samin kanssa ja kertoi siitä Sansalle, näin sen pitikin mennä! Hän menisi maanantaina kouluun ja suutelisi Samia Sussun silmien edessä...
    "Et sitten homostele koululla, mun maine menee", Sansa varoitti ja tyrskähti nauruun, "ei helvetti, sussa on sittenkin ytyä!

            *    *    *    *



Missä Sami oli? Liir etsi koulun käytäviä katseellaan, mutta mustatukkaista nurkassakököttäjää ei vain näkynyt. Oli aamun ensimmäinen välitunti, ja koululla olisi vain muutama kakkonen mukaanlukien Liir, Sami ja Siri sekä ikävä kyllä Barossa, mutta viimeiseksi mainittuun Liir ei ollut onnekseen vielä törmännyt. Mihin Sami olisi saattanut mennä? Missä Sami oli piileskellyt koko viikonlopun? Lauantain Liir oli vain odottanut, ja sunnuntaina hän oli yrittänyt soittaa Samille ja jopa Samin ärsyttävälle pikkusiskolle, mutta puhelin ilmoitti kerta toisensa jälkeen, että "numeroon ei juuri nyt saanut yhteyttä".

Ja mitä Liir edes sanoisi Samille? Aluksi Liir oli ajatellut räyhäkkäästi suudella Samia, mutta se voisi olla Samille liikaa. Ehkä hän vain istuisi viereen ja hapuilisi pulpetin alla Samin käden omaansa.
    "Rauhotu, Sussu, ei, stop, lopeta!" Siri käski, ja Liir käännähti katsomaan, mistä syystä tytöissä oli niin paljon virtaa zombintaina.



    "Tossa se on!" Sussu sihahti ja hengitti raskaasti. Siri yritti kiskoa Sussuakin sermin taakse puhuen hurjannäköiselle tytölle rauhoittavasti, mutta Sussu ravisti Sirin käden omastaan.
    "Sussu älä, sä et saa tuolla mitään hyvää aikaan. Ajattele Samia."
    "Just niin!" Sussu huusi Sirille.

Liir jähmettyi paikalleen, converset kuin liimaantuneena nuuskantahmaiseen lattiaan.



    "Mä TAPAN sut! Tai ehkä sulle on oikein et meet loppuiäks vankilaan missä sulle tehään joka päivä se mitä teit Samille ja itket ja toivot et kuolet! Painu HELVETTIIN! En tajua miten sulla oli pokkaa tulla tänne, mä en kestä, tapa ittes..." Sussu syöksähti kohti Liiriä karjuen kyyneleet poskillaan. Liir säikähti kauemmas: hän ei ollut nähnyt koskaan, ei koskaan, ketään noin suunniltaan.
    "S-sus-"
    "ÄLÄ PUHU MULLE! ÄLÄ KATO MUA!" Sussu kurotti kohti Liirin kurkkua ja tarttui tätä paidankauluksesta, ja vaikka Sussu ei kuristanutkaan Liiriä, ei Liir pystynyt hengittämään.

Mitä oli tapahtunut?



Sussun raivosta vääntyneet kasvot tulivat aivan liian lähelle Liiriä, Liirin silmät laajenivat järkytyksestä... ei, ei, miksi hän ei tiennyt tästä mitään?
    "Hirviö! Miten sut ees päästettiin sisälle? Hä! Kaikki tietää, sä oot täysin tunteeton PASKA,  pahempi kun mikään muu! Älä kerro mulle miten sä saatoit, en haluu kuulla! En vaan ymmärrä, millanen... ihminen... voi tehä sellasta parhaalle kaverille!"
    "Mitä?" Liir henkäisi.
    "ÄLÄ! SANOIN JO ETTÄ ÄLÄ! SUN ELÄMÄ ON OHI!" Sussu kiljui, itki ja yritti kynsiä Liirin kasvoja, mutta joku veti Sussun pois. Kemianopettaja vilkaisi Liiriä kasvot aivan kalpeina ja ilmeettöminä ja auttoi hädin tuskin jaloillaan pysyvän Sussun opettajainhuoneeseen. Liir valahti seinää pitkin lattialle.



Liir hengitti katkonaisesti ja kampeutui pystyyn. Sussu oli aina ollut inhottava, mutta tuo oli jo jotain niin käsittämätöntä, ettei Liir ymmärtänyt enää mistään mitään. Sami, miten Sami tähän liittyi? Sussu oli saanut tietää perjantaista, mutta se ei selittänyt silti puheita hirviöstä ja kuoleman ansaitsemisesta.
    Siri oli vieläkin sermin takana ja kääntyi selin, kun Liir katsoi häntä.
    "Siri, auta", Liir pyysi, "mitä toi oli?"
Sirin suu aukeni valtavaksi o-kirjaimeksi ja tyttö pudisti päätään hiljaa yrittäen taas lähteä.
    "Kerro mulle, ole niin kiltti."



Siri loi katseensa maahan eikä vastannut.
    "Siri."
    "Liir, mä en pysty! Älä näyttele", Siri totesi epätoivoisesti.
    "Mulla on oikeus tietää, miks mua kuristetaan heti ku ilmaannun kouluun ja miks kukaan ei kato mua silmiin. Siri, mitä mä oon muka tehny?"



    "Jätä tuo muka pois! Jos en olis sun ystävä ala-asteelta asti, mäkään en puhuis nyt sulle. Enkä halua nytkään. Päästä mut, Liir, ja mene pois. Älä tule takasin. Tiedät ihan tarkkaan mitä oot tehny."
    "Tarkotatko perjantaita?"
Siri nyökkäsi vastentahtoisesti.



    "Me vaan... Siri oikeesti, ymmärrän et Sussu on vihanen, mutta missä Sami on? Ei kai koko saatanan Ruusulaakso oo sekasin koska mä ja Sami-"
    "Sä et ymmärrä mitä oot tehny! Ei voi olla... sä et oikeasti tajua?" Sirin ääni oli sekoitus inhoa, halveksintaa ja epäuskoa.



Sirin siro käsi peitti suun ja ilmeen, josta Liir ei voinut tulkita muuta kuin pelkoa. Pelkoa. Häntä kohtaan. Tämä päivä oli jonkun muun elämästä, ei hänelle voinut tapahtua tällaista. Miss perfect, eikö niin Barossa? Liir olisi halunnut herättää itsensä painajaisesta. Hän oli aina pelännyt tulevansa hyljeksityksi vielä kummajaisenkin lisäksi.
    "Sä ja Sami... en mä pysty." Sirinkin silmänurkkiin kerääntyi jotain kimaltelevaa.
    "Siri?" Liirin oli pakko saada kuulla.
    "Sä et taida muistaa?" Siri kysyi arastellen ja Liir vahvisti asian.



    "Sami sanoo... En mä pysty, Liir! Siis että se ei-", Siri veti henkeä ja jatkoi ääni täristen, "ei halunnu. Että se sano ei. Ja että sä teit sen silti, vaikka se makas siinä liian kännissä että ois päässy pakoon, se itki ja pyys lopettamaan!" Sirin ilme kuvasti enää pelkkää vihaa.

Liir tärisi kauttaaltaan ja otti tukea seinästä. Suunnaton, jäinen möntti hulahti hänen vatsaansa. Näkökenttä pimeni ja kuva Samin ruumiista ja itkuisista silmistä syöpyivät Liirin verkkokalvoille.
Se saattoi olla totta...
 vittu kun hän ei muistanut...
Samin silmät ja liikkumaton vartalo...
se oli totta...
se kun Sami ei ollut vastannut hänelle...
ihmisten inhontäyteiset katseet...
hän oli raiskaaja.

Liir juoksi vessaan ja lukittuaan oven antoi omien kyyneleidensä valua.



Liir kirkui ilman ääntä ja rysähti kaakeleille. Hän hakkasi itseään ääneti lattiaa vasten, miten hän vain voisi kuolla nyt. Se oli totta totta totta totta, hän oli hirviö. Sussu oli oikeassa, hän ei ansainnut elää.

Ainoa ihminen, jota Liir oli koskaan rakastanut. Sami. Se oli totta. Yhdessäkään sirpaleessa Sami ei hymyillyt, vaan ennemmin anoi, että pääsisi pois. Liir ei ollut päästänyt häntä. Liir vilkaisi korkealla olevaa pikkuikkunaa. He olivat kolmannessa kerroksessa. Hän saattaisi hyvinkin kuolla, jos vain yltäisi vääntäytymään ikkunasta läpi.



Pitkästä peilistä tuijotti punasilmäinen olento. Liiriä inhotti nähdä oma kuvansa, hän olisi tahtonut mätkäistä peilin säpäleiksi ja viiltää niillä itsensä rikki. Sami... Liirin mielessä kävi, että hänen olisi autettava Samia ja tehtävä kaikkensa sen eteen, ettei Samia satuttaisi kukaan, mutta sitten hän muisti, että hän oli Samin tuskan syy. Ei hän ollut saattanut tehdä sellaista Samille! Ei! Ja niin hän kuitenkin oli tehnyt.



    "Vau, oot kyl aika rohkee ku tulit kouluun oikein rehentelemään. Me ollaan sittenki sukua! Ei ois uskonu", matalahko, nariseva ääni kuului Liirin takaa.

Ei. Ei Barossaa tähän, Liir halusi olla yksin, ei, hän ei halunnut olla edes olemassa. Hän ei pystynyt olemaan nyyhkyttämättä, vaikka olikin aina vältellyt sitä, että Barossa näkisi hänet heikkona. Aivan sama. Barossassa hän ei menettänyt mitään, Barossa vihasi häntä jo valmiiksi.



    "Painu vittuun!" Liir olisi tahtonut huutaa, mutta pystyikin vain vinkaisemaan. Barossa oli ollut täällä koko ajan, varmasti ihan odottanut oikeaa hetkeä nolatakseen häntä lisää. Ihan sama. Se ei enää toiminut! Ei tässä tuskassa Barossa tuntunut enää missään.
    "Ei mun hyödytä, mun koko imago on mennyttä. Serkku otti ja keräs koko potin koulun vihatuimpana tyyppinä, mitä mä tuolla teen?" Barossa ei kuulostanut pilkkaavalta, vaan vitsaili itsestään yhtä lailla kuin Liiristäkin. Liirin alahuuli tärisi ja hän purskahti uudelleen itkuun.
    "Mene pois..."
    "Ja ihan turhaan vielä ne luulee et sä muka raiskasit pikku Samppaliinin, ei sussa oo munaa sellaseen. Kyllä mä sen tiiän jos kuka."

Täh? Lohdutusta Barossalta?



    "Et sä sitä tehny", Barossa hymyili. Hymyili!?
    "Älä nyt näytä noin kurjalta. Oot koko koulun kiltein jätkä. Paras tyyppi. Tiiät sen itekin, Liir. Helvetti, pitääkö mun olla se joka sanoo sulle totuuden? No niin, rauhotuppa nyt."
    "M-mistä sinä tiedät kun et ollu ees koko juhlissa?" Liir ulahti hädissään, ja Barossa taputti arasti hänen selkäänsä.
    "Mun tyttö oli siellä ja se sano, et Sami oli se joka sulta vonkas. Olitko sä oikeesti niin kännissä ettet muista mitään?" Barossa repesi nauramaan ja toisteli sanoja "meidän homo" ja "miss perfect".

Liir yritti yhdistää kuvia perjantailta sellaiseksi kokonaisuudeksi, että hän tietäisi edes, kuka oli halunnut ja mitä. Sami itkuisena, kyllä, mutta myös Sami suutelemassa häntä.



Barossan räkätys olisi tarttunut Liiriinkin, ellei hän olisi ollut vieläkin epävarma. Mihin hän tässä voisi uskoa? Omiin hatariin muistoihinsa? Kahdella hänen eniten inhoamallaan ihmisellä oli tarinasta eri versio, kumpaan hän voisi luottaa? Miksi Barossa oli tällainen? Oliko hetkellinen ystävällisyys vain uusi tapa olla ilkeä? Ehkä Barossa halusi häneltä tunnustuksen, tietää, että hän oli tehnyt sen.
    "Mulla ei oo mitään pahaa mielessä", Barossa vakuutti kuin lukien Liirin ajatukset.
    "Ai." Voi mitä verbaalista lahjakkuutta Liir omasta mielestään osoittikaan.
    "Anteeksi siitä, millanen oon ollu. Ei sitä voi tällä kuitata mutta... mulla on ollu syyni. Se ei oo tehny siitä oikeutettua. Mutta mä en oo niin hyvä ihminen ku sä", Barossa sanoi vakavilla kasvoilla ja näytti jopa vakuuttavalta. Jos maailmassa oli vielä yksi Liirille ystävällinen ihminen, ja se oli Barossa...

Liirin kasvoille kiipesi hymynpoikanen. Parempi Barossa kuin ei mitään.



    "K-kiit-" Liir yritti kovasti sanoa kiitos, mutta nyyhkytys teki siitä mahdotonta. Hän syöksähti halaamaan Barossaa, mitä ihmettä, halaamaan hirveää serkkuaan! Barossa seisoi jäykkänä muttei lähtenyt pakoon. Hetken kuluttua Barossa rentoutui ja rutisti Liiriä takaisin. Liir hautasi kasvonsa Barossan oliivinväristä kaulaa vasten. Voi jessus, että hän oli tyytyväinen siihen, että oli lukinnut oven.
    "Ei se mitään. Liir," Barossa piteli häntä kömpelösti, mutta siinä oli kaiken järjen vastaisesti turvallista olla, "mä vien sut kotiin. En mä muutenkaan täällä koululla hirveesti tykkää olla."

                *    *    *    *



    "Liir! Mitä, miten sä tulit jo näin aikaisin, onko teillä koeviikko?" äiti tenttasi heti, kun Liir käveli keittiöön. Liir käänsi selkänsä äidilleen ja nappasi paketillisen keksejä kaapista.
    "Kulta, kenen kyydillä tulit? Kuka se toinen poika siinä mopossa oli? Liir, ethän vaan lintsaa? Liir!" Lumi kyseli jo hieman närkästyneenä. Tämä ei ollut ollenkaan Liirin tapaista. Yleensä Liir tuli koulusta myöhään iltapäivällä väsyneenä, mutta hymyilevänä. Ja jos oli koeviikko, poika kertoi kiitettävistä numeroistaan heti astuttuaan ovesta sisään.
    "Liir, vastaa heti!" Lumi käski, mutta Liir nopeutti askeliaan ja kiirehti portaat ylös.



Hän kirjoitti hakukenttään "raiskaus tuomio" ja tunki suunsa täyteen suklaakeksejä. Googlella kesti vain pikkuinen hetki lyödä näytölle raakoja numeroita. Ehdotonta vankeutta jopa 20 vuotta. Sussu oli oikeassa, hänen elämänsä oli ohi. Loppu! Liir tärisi ja ahtoi sisäänsä keksejä niin nopeasti, että häntä alkoi oksettaa. Loppuelämä vankilassa. Loppu, loppu, loppu. Sami ja Sussu ikuisesti yhdessä. Muisto hänestä saisi Samin itkemään järkytyksestä. Ehkä Samista tulisi onnellinen, jos Liir kuolisi.



    "Kulta, puhelin soi!" Tomas huusi yläkerrasta. Lumi havahtui Me Naisistaan ja vastasi.
    "Hei, onko Liir Suulan huoltaja tavattavissa?"
    "Puhelimessa," Lumi sanoi hämmentyneenä. Ei Liiristä ollut koskaan soitettu kotiin. Mikä siihen poikaan oli nyt mennyt? Ensin tulee humalassa kotiin myöhään perjantaiyönä ja heti maanantaina soitto koululta.
    "On tapahtunut jotain hyvin ikävää, mistä teille on pakko ilmoittaa. Poikaanne vastaan on nostettu vakava syyte." Puhuja piti tauon ja huokaisi raskaasti. "Raiskauksesta."



Lumi kirkaisi kauhuissaan, mutta ei paiskannut luuria vasten onnettoman kanslistin korvaa. Kaikki sanat ja selitykset menivät Lumilta ohi, muutama sana takertui kaikumaan syyttävästi hänen päässään. Raiskaus. Todennäköinen erotus. Vankeus. Oikeuskäsittely. Asianajaja. Seksuaalirikollinen. Mahdotonta pitää sellaista koulussa. Tietenkin.

Mutta ei se voinut olla hänen kaunis pikku Liirinsä. Ei Liir ollut voinut tehdä kenellekään sitä... mitä Lumille itselleen oli tehty. Liir oli niin kiltti. Ja ujo. Ja arka ja ystävällinen. Ei se voinut olla Liir, ei voinut. Lumi ei pystynyt pitämään itseään kasassa.



Tomas kuuli vaimonsa kirkaisun ja hätääntyneet huudot kylpyhuoneeseen asti ja kinkkasi portaat alas niin vikkelästi kuin jäykällä selällää kykeni.
    "Lumi! Shh, mitä on tapahtunut? Onko Sansa kunnossa?" Voi helvetti. Tyttö oli juuri saanut kortin ja oli lähtenyt kaupungille... entä jos oli tapahtunut onnettomuus?
    "On, Sansa on! Mutta se tyttö... ei Liir voi..." Lumi sopersi ja ravisti Tomasia melkein rajusti olkapäistä. Tomas irrotti päättäväisesti vaimonsa kädet hartioiltaan ja puristi niitä rauhoittavasti.
    "Mitä Liir ja joku tyttö? Lumi, rakas, kerro. Minunkin pitää tietää."



Lumi sai soperrettua kaiken sen, mitä oli kuullut, ja Tomas katsoi vaimoaan epäuskoisena. Ei Liir tehnyt tuollaista, ei...
    "Oletko varma?"
Lumi nyökkäsi hurjan kyynelpuuskan vallassa.
    "Kyllähän sinä tiedät, ettei se voi olla totta."
    "Mä haluun uskoa niin!" Lumi parkui, "mutta sitten löysin tämän."

Kirjekuori, jonka päällä oli oikeustalon leima. Kutsu oikeudenkäyntiin kahden kuukauden kuluttua. Osoitettu Oliver Suulalle ja huoltajille. Sanat "syytetään" ja "raiskaus". Tomasista tuntui nyt pahemmalta kuin silloin, kun häntä oli ammuttu.



He molemmat olivat kestäneet elämässään paljon. Mutta nyt Tomasista ja Lumista tuntui, että tämä oli liikaa, tästä he eivät enää selviäisi. Sama se kidnappauksesta ja luodeista, sama se sieppaajan lapsen synnyttämisestä ja kasvattamisesta omanaan, mutta ei tätä. Miksi? Mikä oli mennyt vikaan?



Lumi rutisti Tomasia ja Tomas Lumia, mutta se sai olon tuntumaan vain kauheammalta. Oliko se tyttö rimpuloinut Liiriä vastaan vai oliko se ressukka ollut niin peloissaan, ettei ollut uskaltanut edes puolustaa itseään? Läheisyys vei heitä kauemmas toisistaan, se upotti kummankin omiin hirveisiin muistoihinsa. Tärinä, vapina, suru ja pettymys.



Ja kaiken aikaa heidän poikansa, raiskaaja, oli yläkerrassa. Lumi tuijotti voimattomana kattoa ja toivoi, ettei hänelle olisi koskaan poikaa ollutkaan.

                *    *    *    *



Liiristä olisi ollut aivan ihanaa kuolla nälkään, mutta ei hänestä ollut siihen. Hän kuunteli lattian läpi, oliko alakerrassa ketään, ja säpsähti kuin sähköiskun saanut, kun äiti olikin keittiössä.
    "Mitä sä olet tehnyt?" Lumi sähähti raivokkaasti. Liirin silmät muuttuivat suuriksi, monisävyisen vihreiksi ympyröiksi ja hetken poika näytti jälleen ala-astelaiselta, viattomalta ja herkältä.

Liir oli väsynyt. Hän ei ollut nukkunut päiväkausiin ja pienetkin äänet saivat hänet tärisemään peloissaan. Hän laski katseensa pureskellen alahuultaan, ettei itkisi taas.



Äiti tuijotti häntä niin vihaisesti ja halveksivasti kuin vain ihminen voi. Äiti, jonka olisi pitänyt olla hänen tukenaan.
    "Miksi! Kerro edes miksi! Mä en voi koskaan ymmärtää, kukaan ei voi. En halua edes nähdä sua! Miten joku voi tehdä sellaista toiselle. Mitä minä ja isä tehtiin väärin?" Lumi huusi ääni käristen ja täristen. Hänkin näytti lopen uupuneelta. Liirin sydäntä särki nähdä, mitä hän oli aiheuttanut.
    "Miten sä saatoit tehdä sen sille tytölle? Älä vastaa! HILJAA! Sä et ole mun poika! Sä saat mut oksentamaan, tuollaiset ihmiset pitäis..." äiti ei pystynyt enää jatkamaan, vaan haukkoi henkeään sanattoman raivon vallassa.

Pahaa unta, se oli kaikki pahaa unta. Mutta miksi äiti uskoi mieluummin kaikkia muita kuin Liiriä itseään. Äkkiä Liir tunsi vain vihaa kaikkea kohtaan, jopa Samia. Hän oli niin väsynyt elämään.



    "Se ei ollu tyttö! Se oli Sami! Äiti..." Liir pyysi hiljaa, "usko mua. Mä en koskaan tekis pahaa Samille. Mä rakastan... rakastin... sitä." Aivan sama, vaikka äiti nyt tiesi siitä, mikä hän oli. Parempi olla homo kuin raiskaaja. Liir oli kyllästynyt peittelemään ja mitä väliä sillä oli, mitä hän puhui, kun kukaan ei uskoisi kuitenkaan?
    "Vielä pahempaa! Mulla ei oo enää sanoja... puhu isäs kanssa, mä en pysty tähän enää!" Lumin kasvoille kohosi vielä järkyttyneempi ilme, jos mahdollista.



Liir jäi seisomaan siihen kuin suolapylväs, kun äiti jätti hänet.



Liir yritti etsiä totuutta kasvoistaan. Kai niistä pitäisi näkyä, oliko hän syyllinen vai ei? Mutta peili paljasti vain merkit unettomista öistä. Hän oli lihonut ja silmät olivat muuttuneet vihreistä lähteistä punareunaisiksi kuopiksi. Hän oli ruma ja näytti rikolliselta.

Tuo paska raiskasi Samin, Liir ajatteli ja puristi kynsillään kasvojaan niin kauan, että poskiin tuli pieniä, kuunsirpinmuotoisia haavoja.

Joku koputti oveen. Liir havahtui puolihorteesta, jossa Sami itki, itki ja itki, ja kun Liir yritti koskettaa Samia, Sami ampui häntä kerta toisensa jälkeen.
    "Tulen sisään", Tomas ilmoitti.
Liir kampeutui pystyyn ja pyyhki turvonneita kasvojaan hihaan. Enää hän ei voisi piilottaa itkupilliyttään isältä. Hassua, miten arasta pikku raukkiksesta oli tullut sellainen paskiainen kuin hän oli.



Isä ei sanonut mitään, vaan harppoi Liirin luokse ja kietoi vahvat käsivartensa Liirin ympärille. Hän keinutti Liiriä sylissään samalla tavalla kuin silloin, kun Liir oli herännyt keskellä yötä painajaisiin ja kömpinyt alakertaan nyyhkien. Nytkin Liirin järkytys purkautui kyynelinä ja hän itki estoitta isänsä turvallisessa otteessa. Tomas heijasi poikaansa hellästi. Ihan kuin silloin ennen.
    "Tiedän, ettet tehnyt sitä", Tomas kuiskasi Liirille. Liir vain itki ilman ääntä, hartiat hytkyen. Isä uskoi häntä. Tomas silitti Liirin punaisia poskia ja kirkkaanoransseja hiuksia.



Kun Liirin tärinä oli viimein lakannut, Tomas irrotti otteensa hänestä.
    "Shh. Kai minä nyt sinut tunnen, et pienenä koskaan kiusannut edes Sansaa, vaikka se tekikin kaikkensa saadakseen sinut ärsyyntymään. Ja sinä ja Sami... tiesin, että siinä on jotain sellaista, mutta et ole sellainen, joka satuttaa toisia", Tomas yritti pakottaa ääneensä naurua, "saati sitten pakottaa."
    "Ihan tosi, mä en-"
    "Sanoin jo, että et. Vaihda puhtaat vaatteet ja pese kasvosi, niin et näytä ihan niin onnettomalta. Sinun pitää olla tänään reipas ja puhua totta sille lakimiehelle, vai nainenko se oli."
    "Mille?"
    "Lakimiehelle. Hän kyllä etsii totuuden. Jos olet syytön, mihin minä uskon, niin hän hoitaa homman kotiin. No niin, älähän vetistele. Puhut vaan totta, vaikka ne kysymykset olisivat... kiusallisia", Tomas punastui ja niin teki Liirkin.



    "Isä, kiitos... miksi mä satuttaisin Samia?"
    "Et miksikään. Ja äitisi kyllä leppyy, kunhan saa varmistuksen, ettet tehnyt sitä. Hänellä on syynsä olla vihainen. Saanko kysyä jotain ihan tyhmää?" Tomas uteli.
    "Joo."
    "Onko se kuitenkin totta, että olit... sängyssä Samin kanssa?" Jos aihe oli Tomasille kiusallinen, niin Liirille se oli sitä vielä moninkertaisesti enemmän. Liir muuttui jälleen aivan punaiseksi ja nyökkäsi.
    "Mä olisin halunnut kertoa tän joskus rauhassa, mut... no joo, sitä rauhaa ei taida tulla ja sä tiiät jo. Haittaako se sua, että oon... äh, siis että en tykkää tytöistä. Siis homo."
Isä hymyili vieläkin Liirille rasittuneen näköisenä, mutta luottavaisena.
    "Totta kai. Ei sillä ole mitään väliä."

                *    *    *    *




Liir hikoili hermostuneena asianajajan oven takana. Hän ei halunnut nähdä juristin ilmettä ja asennetta, sitä, miten tämä suhtautuisi hänen kaltaiseensa epäinhimilliseen olentoon. Pahaan ihmiseen. Liiriä yökötti se, mitä hän itse oli. Oli kuitenkin pakko mennä sisään, vaikka sitten pelkästään isän takia.
    "Hei", Liir mutisi. Huone, johon hän oli astunut, olikin kodikas ja kaukana toimistomaisesta.



Nojatuolissa istui kaunis, hoikka ja huolellisesti pukeutunut nainen, joka tutki Liiriä ilmeettömästi.
    "Tervetuloa. Oliver Suula, niinhän?" nainen kysyi.




    "Istu, Oliver, niin päästään juttelemaan." Nainen ei hymyillyt, mutta ei ollut epämiellyttäväkään. Liir liikkui jäykästi ja kuin hidastetussa filmissä ja istuutui arkaillen toiseen nojatuoliin. Hyllyssä oli muotilehtiä ja perhevalokuvia.



    "Sinua syytetään hyvin vakavasta asiasta, Oliver", nainen puisteli päätään vakavana.
    "Mutta isäsi vaikuttaa hyvin vakuuttuneelta syyttömyydestäsi. Samoin koulusi opettajat ja koulutoverit kertovat, että on vaikea uskoa sinun tehneen sellaista. Tällaiset jutut ovat aina... sotkuisia. Alkoholilla on vaikutusta asioihin, eivätkä ikäisenne aina edes itse tiedä, miksi tekevät mitäkin. Tai kehen he ovat rakastuneita, keihin he luottavat. Monet nuoret eivät tunne itseään tarpeeksi hyvin, että voisivat kertoa motiiveistaan. Oliver-"
    "Sano Liir", pääsi Liiriltä vaistomaisesti ja hän läiskäisi käden suunsa eteen. Mitä hän näsäviisastelemaan sellaiselle, joka auttoi häntä?
    "Anteeksi!" Liir nyyhkäisi. Vittu, taas se vetistely alkoi.



    "Liir sitten", nainen hymähti, eikä ollenkaan pahantahtoisesti, "voisitko kertoa kaiken, mitä muistat perjantai-illasta kymmenen ja kahden väliltä. Olit ilmeisesti nauttinut alkoholia?"
Liir kiemurteli penkissään. Totuus. Entä jos sitä ei ollut? Hän pinnisteli muistaakseen, mutta ne vähätkin kuvat, jotka hänellä oli ollut, olivat alkaneet sumentua ja muuttua toisten kertomien pahojen huhujen suuntaisiksi."

    "Joo, mutten niin paljon kuin... Sami", Samin nimen sanominen oli täyttä tuskaa, "on mahdotonta, että hän muistaisi mitään. Se sammukin lopuksi."
    "Mutta kertoisitko, mitä te teitte? Miltä se tuntui? Halusiko tämä Samikin?"
Liir mietti ja yritti koostaa pätkistä tarinan, mutta ei. Hän kuitenkin oli päättänyt puhua täysin totta, joten hän selosti kaikki välähdyksensä ja tunteet, jotka muisti. Se oli vaikeaa, koska Samista puhuminen teki kauhean kipeää.



    "Auta minua", Liir anoi.
    "Syytteen perusteet olivat niin hämärät, ja nyt tämä... tällaisia asioita ei pitäisi selvittää näin, kun kukaan ei tiedä totuutta. Se toinen poikakaan... ihan hukassa ja kertoo joka kerralla eri version."
    "Tiedätkö jotain Samista?" Liir pakotti itsensä lausumaan Samin nimen ilman romahtamista.
    "Ai, tunnetko hänet?"
    "Paras ystävä ja toivoin, että meistä tulisi enemmän. Luulin, että Sami halus samaa", Liirin alahuuli alkoi taas väristä.



    "Sinullehan tehtiin psykologinen testi tullessa?" nainen kysyi.
    "Joo..."
    "Tulos oli täysin normaali. Vaikutat tavalliselta, ujohkolta mutta reilulta nuoreltamieheltä. Ei ehkä pitäisi rohkaista sinua näin, mutta raiskaukset eivät... yleensä ole tämäntyyppisiä. Että hiljainen ja älykäs nuorukainen ja tämän paras ystävä... ei. Eiköhän tämä hyvin pääty."
Pelkät lakinaisen sanat eivät huojentaneet Liiriä.
    "Voitko kertoa, miten S-Sami nosti-"
    "Syytteenkö? Hämärä juttu. Hän kertoi juhlista ja vaikutti kyllä järkyttyneeltä ja epätoivoiselta... mutten tiedä enää. Hänen tyttöystävänsä on kuulemma suunniltaan."



Liirillä välähti. Sami, Sussu, Siri... siinä oli vastaus. Sami oli tehnyt tämän Sussun takia, ettei jäisi kiinni. Sami halusi sittenkin Sussun eikä häntä.
    "Mutta... ei! Ei Sami", Liir huudahti ja muisti vasta hetken päästä, missä oli, ja häntä hävetti. Ei jumalauta, Sami oli tässä se hirviö! Sami oli se julma, joka tahtoi toisille pahaa.
    "Rauhoitu, Oliv- siis Liir. Tämä on vaikeaa, mutta selviämme tästä yhdessä, eikö niin?"
Liir tunsi raskaan, syyllisen taakan putoavan selästään, mutta se ei lähtenyt mihinkään, vaan muuttui palavaksi vihaksi Samia kohtaan.
    "Olen tainnut rasittaa sinua jo tarpeeksi. Lähde kotiin lepäämään. Soitan sinulle, kun tarvitsen tietoja tai saan syyttäjältä uutisia," nainen sanoi ja näytti nyt jo vähemmän tuimalta.
Liir lähti miettien, kumpi oli pahempi tunne: uskoa olevansa raiskaaja vai tietää, ettei ollutkaan.

                *    *     *     *



Hän oli juuri saapunut työpaikalle ja keitti itselleen kupillisen kahvia. Toimistolla oli hiljaista, eikä siinä omituisessa poikaraiskausjutussakaan ollut viime aikoina edetty mihinkään suuntaan. Ovelle koputettiin ja juristi kutsui aikaisen vierailijan sisään.

Se oli hänen kilpailijansa, sen toisen pojan asiaa ajava syyttäjä.



    "Huomenta", mies ilmoitti, "minulla on kiire, joten käyn vain ilmoittamassa tämän. Asianomainen on luopunut kaikista syytteistä. Ajatella!"
    "Ei-"
    "-voi olla totta!" mies jatkoi, "se sotku on nyt unohdettu! Mutta nyt lähden kotiin, hauskaa päivänjatkoa!" Mies väläytti hymyn ja lähti vihellellen käytävään. Liirin juristi oli hyppiä ilosta kattoon. Se poika, Oliver, oli ollut niin herttainen, että edes tuntuvan palkkion menettäminen ei saanut häntä alakuloiseksi. Hän soitti pojalle heti.



    "Luopunut? Voi kiitos!" Liir hihkaisi ja halasi käytöstavat unohtaneena iloisesti asianajajaansa. "Kiitos, kiitos, kiitos!"
    "Älä minua kiitä, ei minulla ole tähän mitään tekemistä. Mutta olet vapaa nyt! Kun lähdet, käy hakemassa vaikka kaakota ja pullaa kanttiinista, voit laittaa ne nimelleni. Olet ne ansainnut. Tämä oli varmasti hirveää, mutta nyt se on ohi."



Niin, ohi. Ehkä juristille, Liir ajatteli synkkänä. Äiti ei puhunut hänelle enää, ja koulussa hän ei ollut käynyt kuukauteen. Vaikka hänet otettaisiinkin takaisin, kaikki kaverit olisivat kaikonneet. Häneen jäisi ikuisesti hylkiön leima, Liiriä odotti loistokas tulevaisuus pelkkä Barossa seuranaan. Ja isä. Hän oli menettänyt Samin ikuisiksi ajoiksi, ja hyvä niin! Sami oli pilannut hänen elämänsä.

Liir suunnisti ovelle askeleet laahaten.




Juuri, kun hän oli tarttumassa kahvaan, se aukesi ja sisään astui joku, jolla oli punaiset, rähjäiset tennarit. Ei voinut olla!

Oli se Sami. Samin ryhti oli entistäkin huonompi ja hän mumisi:
    "Liir, mä-"
Liir ei jäänyt kuuntelemaan, hän ei pystynyt, hän olisi halunnut tappaa Samin. Puristaa sen paskiaisen seinää vasten ja lyödä niin kauan, että Sami ei enää hengittäisi. Liir pakeni käytävään ja paiskasi oven mennessään kiinni niin, että kuuli taulun tipahtavan toimiston seinältä. Sitten Liir juoksi.



    "-rakastan sua."

Jos Sami olisi puhunut hieman kovempaa ja jos Liir ei olisi karannut, heidän kummankin tulevaisuudesta olisi saattanut tulla vähemmän kurja.
_________________________________________________________________________
Nyt kommenttia! Niitä on tullut tosi vähän viime aikoina, arvostaisin todella, jos jättäisit jäljen itsestäsi:---) Seuraavassa osassa seurataankin Sansaa ja unohdetaan Liir vähäksi aikaa, vaikka se ihana onkin...