Buenos días/buenas noches, riippuen siitä, milloin aikasi tämän lukemiseen käytät! Okei, otsikkokuva on taas köpö, mutta nyt se on sentään sumea tarkoituksella...

Vaikka Espanjan aurinko on kuuma ja rakastan aurinkoa, on mulla kuitenkin aikaa näpytellä Suulia, koska nämä viettää siestaa vaikka kuinka monta tuntia päivässä ja vaan tuijottaa telkkaria, ja ruutuhan se on koneenkin ruutu, joten en ole paljon pahempi, enhän? Ja ää, en vaan pysty olemaan erossa Suulilta!

Tämä biisi voi sopia musiikiksi, jos sellaisen kanssa tykkäät lukea: Happoradio - Anna anteeksi
_____________________________________________________________________________



    "Mene sä vaan, voin jäädä leikkimään Liirin kanssa. Ei se mua ekana halua nähä", Tomas virnisti yrittäen rohkaista Lumia. Lumi hymyili aurinkoisesti ja halasi Tomasin rintakehää. Heidän yhteinen elämänsä ainakin sujui hyvin, mutta miten Pyry ja Tomas nyt pärjäisivät yhdessä?
    "Lupaathan tällä kertaa edes yrittää Pyryn kans?"
    "Joo, mutten loputtomiin. Kaikella on rajat. Ne on menneet yli jo monta kertaa."
    "Se on muuttunu, usko jo. Ja nyt se tulee kotiin!" Lumi hihkaisi ja pyörähti ympäri. Tomasista tuntui ihanalta nähdä Lumi onnellisena, mutta riemun syy taas ei ilahduttanut Tomasia.
    "Hmm, se taisi tulla. Ovi pamahti."



Tomas nosti käsivarsilleen sormiaan syövän, punatukkaisen poikansa.
    "Väsyttääkö, pikkumies?"
    Liir puisteli ponnekkaasti päätään ja kiljahti. Piti siis riehua vähäsen. Onneksi Tomasin selkä oli nyt paremmassa kunnossa ja hän pystyi kantamaan poikaansa tai halaamaan tyttöänsä. Tomas kutitteli Liirin kylkiä ja mietti, millaisiin lukemiin desibelimittari ponnahtaisi tämän pikkupossun huudoista. Hän oli iloinen siitä, ettei heillä ollut seinänaapureita, koska Liirin melutasosta olisi varmaankin kerrostalossa tehty jo ilmoitus lastensuojeluun.



Lopulta Liir hiljeni ja tömpsähti mietteliäästi lattialle istumaan. Tomaskin istahti ja katseli poikaa ilmeillen. Liir vastasi irvistyksiin ja virneisiin.

Rikkoisiko Pyryn paluu tämän kahden vuoden jakson, jonka ajan he olivat olleet suloinen, melkein tavallinen pikku perhe? Vai pitäisikö Tomasin pian olla taas huolissaan lastensa turvallisuudsta? Liir ja Sansa olivat niin pieniä, niin puolustuskyvyttömiä... narkkarin läsnäolo joka päivä ei ollut turvallista lapsille. Itsestäänselvyys, jonka merkityksen Tomas tiesi liian hyvin.

Hän oli itse ollut se heroiinin takia unohdettu lapsi.

                    *   *   *   *

Pyry oli hiippaillut sisälle todella hiljaa, sillä Lumi ei löytänyt häntä ovelta norkoilemasta, vaan keittiöstä katselemasta ympäriinsä.
    "Tääl on iha samanlaista ku ennenki."
    "Ja erilaista. Nyt näet Liirin ja Sansan paljon isompina, Liirkin osaa jo puhua. No jaa, aika vähän. Isi, äiti, hauva..." Lumi sanoi. Ainakin ennen Pyry oli pitänyt hänen lapsistaan. Lumi ja Pyry olivat nähneet näiden vuosien aikana toisiaan, mutta lapset eivät Pyryä.

Vuoden eli varsinaisen vieroituksen ajan Lumi oli ollut pettynyt ja raivoissaan Pyrylle, varsinkin kun Pyry oli retkahtanut uudelleen ja uudelleen. Vuosi sitten Pyry oli muuttanut omilleen keskustaan ja kaikki oli mennyt hienosti - tai ainakin siltä näytti.



Nyt Pyry oli tässä, Pyry olisi aina tässä hänen kanssaan... mutta ei se enää tuntunut samalta. Lumi oli liian tottunut pelkäämään Pyryn puolesta, että olisi vaikeaa olla taas samanarvoinen eikä vain huolehtia.
    "Sun huone vieläki yläkerrassa, käykö?"
    "Joo. Mut eikö Liir tarvi jo kohta oman?"
    "Mietitään sitä myöhemmin. Ohan tässä talossa tilaa."



    "Eiku Lumi ihan oikeesti, en halua olla enää yhtää vaivaksi", Pyry mutisi ja tuijotteli maiharien kärkiä. Lumi hymyili väsyneesti; olisi ollut typerää väittää, ettei Pyrystä ollut koskaan ollutkaan mitään kiusaa.
    "Et uskokaan miten ikävä mulla on ollu..." Lumi huomasi, että hänen äänensä tärisi ja oli vaikea hymyillä. Silmät olivat kosteat, mutta ei kai hän tässä voinut alkaa itkeä, ei hänellä ollut mitään syytä vetistellä. Oli vaikeaa katsoa Pyryn silmiin, vaikka Lumi tiesi, että enää niistä ei heijastunut Pyryn piikittämä neste. Hän pelkäsi vieläkin.



    "Hei älä itke jooko, anteeksi", Pyry hätääntyi ja väänteli Lumin suupieliä ylöspäin, kutitti ja silitti. Sisko näytti niin aikuiselta, että Pyryä hirvitti. Vielä enemmän kauhistutti se, että Lumi tosiaan oli aikuinen: mies, kaksi lasta, omakotitalo, vakityö ja perheauto (vaikka se olikin vain rämisevä Lada).

Ja mitä hän itse oli? Surkimus, paska, joka pyöri toisten nurkissa tai mikä pahempaa, vieroituksessa heroiinin takia, hukassa. Oli Pyrylläkin joitakin naisia ollut, mutta ei mitään sellaista niin pysyvää ja romanttista, täydellistä kuten Lumilla ja Tomasilla.



    "Näet lapset varmaan huomenna, laitoin ne jo nukkumaan... tai no, Tomas kai yrittää nukuttaa Liiriä. Se ei millään viittis nukkua, se vaan haluu hymyillä."
    "Oi kiitos, tää tuntuu ihanalta. Älä sano, et mulla on lakanatki huoneessa valmiina?"
    "On, oon kunnon kotirouva."



    "Ei sun tarvis, iha oikeesti."
    "Ja mitä? Veli ei tule joka päivä kotiin pitkän ajan jälkeen."
    "Kiitos sitte hirveesti... meen nukkumaa, etten herätä pikkusia."

Pyry näytti nololta ja hämmentyneeltä. Se näennäinen itsevarmuus oli jäänyt vieroitukseen, neljän valkoisen seinän sisälle. Portaikosta kuului kipitystä ja kiljaisu:
    "Äiti, en mä nuku!"



Sansa hypähti viimeiset kolme rappusta alas ja tumpsahti parketille yhtenä hymynä.
    "Sähän olet se eno?" innokas melkein-viisivuotias tiedusteli ja hypähti roikkumaan Pyryn kaulasta.
    "Juu. Muistatko mua? Olit ihan pieni sillon..."
    "Joo. Sulla on hassu tukka! Onko se oikeesti tollanen?"
    "Ei se ihan tällanen. Ootpa sä kasvanu!" Pyry ihmetteli ja pörrötti Sansan kiharaista päätä. Tyttö ei näyttänyt äidiltään, eikä Sansa olisi mitenkään voinut mennä Tomasin lapsesta. Jostain syystä Pyryä ärsytti kuulla, kuinka Sansa kutsui Tomasia isäkseen, mutta ketä muutakaan?

                    *   *   *   *



    "Sansa tuu, näil on päiväkahvit kesken."
    "Eno kiltti, mä haluun mennä nukkumaan", Sansa vingahti. Pyry räpytteli silmiään ja mietti hetken, mitä tyttö oli sanonut. Nukkumaan? Selvä. Hän asetteli pehmohiiret suloisesti omiin sänkyihinsä ja horjahti noustessaan. Olipa jano.
    "Hyvää yötä sitten, prinsessa", Pyry sanoi ja moiskautti märän pusun Sansan poskelle.

Lähtiessään Pyry näki Sansan pyyhkivän hihalla poskeaan.



Pyry vihasi itseään. Vihasi, vihasi, vihasi, koska ei voinut hallita sitä, mitä teki. Hän vihasi neuloja, vihasi pistämistä, vihasi sitä, että osasi pistää niin hyvin. Hän vihasi sitä helpotuksen tunnetta, joka levisi pikkuhiljaa ympäri kehoa veren mukana. Mutta hän teki niin silti.

Miten luuseri saattoi olla? Hän istui kylpyhuoneen laatoilla, lattialämmitys takapuolen alla. Ovi oli lukossa, hän kyyhötti siinä tyhjä ruisku kädessään. Lumi uskoi, että kaikki oli nyt hyvin. Paskat oli! Kaikki meni päin persettä, koska hän oli niin heikko, ettei pystynyt lopettamaan. Ainoastaan näyttelemään puolivillaisesti.

Pyry oli väärässä. Ovi ei ollutkaan lukossa. Tomas näki, että joku istuskeli lattialla, Pyry tietenkin. Hän laski itsekseen kymmeneen ja nilkutti sisään. Hän ei saisi suuttua Pyrylle, ei ollut mitään syytä suuttua, ei ollut mitään syytä epäillä.

Mutta Tomas vain ei uskonut sitä, mitä Pyry väitti. Pyry oli välillä sekava ja poissaoleva, ja miehen silmissä oli taas se tyhjä katse. Ehkä hän vain kuvitteli... Tomas myönsi itselleen olevansa ylihuolehtivainen, mutta mitä muuta häneltä saattoi odottaa?



    "Mitä vit-"
    "Häiritsenkö jotain?"
    "Öö-"
    "Mitä sulla on kädessä?"
    "Tää... ei oo sitä miltä näyttää..."




Monta vuotta tukahdutettu raivo nousi Tomasin sisällä. Miten tuo paskiainen pystyi  tekemään tämän uudestaan, jatkamaan sisarensa satuttamista? Pyry valehteli Lumille suoraan päin naamaa, siskolle jota väitti rakastavansa yli kaiken! Hän keskittyi olemaan hiljaa, yritti rauhoittua - ei helvetti, Pyry oli vaarallinen.
    "Mä... Tomas. Kuuntele. Oon tosi pahoillaan. Mä-mä aion l-"
    "Paskat sä siihen pysty. Usko jo, toi on sun elämä!" Tomas pysähtyi miettimään, mutta se oli turhaa, miettiminen ei enää auttaisi. Ei se ollut auttanut Pyryäkään.



    "Tää on mun asia. Lumi ei huomaa mitään-"
    "Tajuatko yhtään, miltä kuulostat? Elät vaan heroiinille. Yhtä paljon kuin kaksi vuotta sitten, tai oikeestaan varmaan enemmän. Lumi ei huomaa mitään? Valehtelet Lumille päin naamaa! Ai sun elämän tärkein ihminen?"
    "Mä en voi tälle mitään!"
Tomas tuijotti Pyryä pystymättä puhumaan. Nuori, komea, lihaksikas... mutta vielä pahemmin sairas kuin hän. Pyry oli myrkyttänyt oman elämänsä, se oli selvä, mutta se vaikuttaisi Lumiin ja lapsiinkin.

Pyry yritti liikahtaa oven suuntaan. Tomas kinkkasi kääntämään sen lukkoon; näin helpolla Pyry ei tästä pääsisi. Jos mies ei ymmärtänyt sanoja, ehkä sitten tekoja.

Paniikki Pyryn sinisissä silmissä. Ne olivat samanlaiset kuin Lumilla, mutta sekään ei estänyt Tomasia enää.

                *    *    *    *



Veri ei maistunut miltään, eikä edes pahemmin sattunut. Mutta Pyry tärisi, ja ne muutamat metrit omaan huoneeseen olivat tuntuneet liian pitkiltä.

Ei hän osannut enää edes huolestua. Mikään ei tuntunut miltään. Pyry oli jumissa kahden minän välissä: sen, joka hän halusi olla, ja se, joka hän oli. Hän oli kuvitellut itsensä onnellisena Lumin kanssa  - mystisesti Tomas oli kadonnut niistä haaveista - ilman heroiinia, mutta tässä hän oli, tunsi sydämensä sykkivän luonnollista hitaammin, sairaasti, kuten Tomas oli tiuskaissut.



Lapsi itki alakerrassa, ja Tomasin askeleet raahustivat kohti vikisevää pikkuista. Pyryn tärinä yltyi, hänen kätensä eivät totelleet häntä, ja kadonnut kipu kasvojen haavoissa löytyi. Pyryn pää retkahti rintakehää vasten, ja hän liukui houreiden, unen ja tajunnan menettämisen välimaastoon.

                    *   *   *   *

Mahdollisimman normaalisti, Pyry muistutti itselleen, ole mahdollisimman tavallinen. Riitelit vain Tomasin kanssa, siinä kaikki. Tomasin syy - omatunto pisti kipeästi. Se ei ollut Tomasin syy. Kauheinta oli huomata, että hän olikin se pahis ja Tomas se hyvis, joka suojeli perhettään. Perhettä, jota Pyryn olisi itse pitänyt varjella. Nyt hän oli kääntynyt Lumia vastaan, vaikkakin tahtomattaan.

Ei hän enää tiennyt mistään mitään.

Lumin iloinen ilme valahti kuin naamio, kun hän näki Pyryn.
    "M-mitä? Kuka? Missä sä oot ollu, Pyry!"



    "Sun rakas miehes." Ei, ei Pyryn pitänyt sanoa niin. Tomas oli oikeassa! Miksi hänessä ei ollut miestä edes myöntämään sitä. Lumi kauhistunut ilme olisi saanut Pyryn itkemään, jos hän vain olisi enää pystynyt.
    "Tomas? E-ei voi olla... miksi? Pyry, miksi? Oliko se ihan selvä? Millon? Anteeksi", Lumi sopersi ja oli hetkessä kiinni Pyryn vartalossa, halaamassa ja silittämässä.
    "Eilen ja kyllä se ihan täysin tajus mitä se teki", Pyry huomasi tuhahtavansa.  Lumi rutisti häntä vielä tiukasti, mutta irrotti sitten otteensa, pussasi Pyryn otsaa ja kääntyi takaisin makuuhuoneeseen.



Liirin sängystä kuului paljonpuhuvaa kikatusta: jaahas, poika oli hereillä ja iloinen uudesta aamusta, kuten aina. Tomas veti paidan pään yli ja kumartui nostamaan pikkuisen syliin.
    "Isii! Nälkä!" Liir kiljahti ja väläytti melkein korvasta toiseen ulottuvan hymyn.
    "Mennään syömään, äiti ja Sansa on varmaan laittaneet jotain tosi hyvää, eikös?"
    "Ai tuklaata?"
    "Huh, ei sentään! Sitä ei syödä niin kuin leipää, muistat varm-" TUM. Tomas säpsähti oven pamahdusta  ja Liirinkin alahuuli alkoi roikkua.



    "Mitä - helvettiä - sä olet tehny!"
Tomas ei ollut koskaan nähnyt Lumia niin raivoissaan. Lumin kasvot olivat vääntyneet vihaiseen irvistykseen, hän poltti Tomasia katseellaan. Lumi oli siis nähnyt Pyryn, mutta mitä Pyry oli sanonut?



    "Mä en tiedä yhtään mitä mä ajattelin... kaikki nää vuodet luulin et se vika oli Pyryssä, sä sait mutkin melkein Pyryä vastaan! Sä olit oikeessa sillon ennen ku Sansa synty, et sä oot vaarallinen, että mun ei olis pitäny rakastaa sua - no ei saatana oliskaan pitäny! Mulla ei ees kiinnosta miksi!"
    Tomas oli nauliutunut paikoilleen. Lumi oli kestänyt hänen takiaan niin monta surua, ja kaikista ikävyyksistä Lumin piti tarttua siihen, jossa hän oli oikeassa!

Liir oli alkanut itkeä hiljaa isänsä sylissä. Tomas hyssytteli poikaa eikä sanonut Lumille mitään, tuskin oli mitään, mitä kannattaisi sanoa.
    "Irti mun lapsesta!" Lumi tiuskaisi ja Tomas laski Liirin kiltisti takaisin sänkyynsä.



    "Älä Liirin kuullen, jooko, mennään muualle", Tomas ehdotti, mutta Lumi vain huitaisi kädellä ilmaa.
    "Mä en usko tätä! Pyry on tehny ihan hirveesti työtä tän eteen, et se paranis, ja nyt kun se on kunnossa, niin sä meet... en ees tiiä mitä on tapahtunu, mut sun kasvot on ihan kunnossa. Etkö sä oikeesti voinu ees yrittää? Ja mulla pelottaa! Mitä sä teet? Sä oot arvaamaton. Ihminen, johon mun pitäs voida luottaa eniten! Kuinka tyhmä mun piti olla, että elin sun kans vuosi ennen ku tajusin mikä hirviö sä oot!"

Tomasin hartiat lysähtivät. Hän oli hirviö, kun oli menettänyt malttinsa, mutta Lumi oli silti väärässä. Tomasin sydäntä ei repinyt se, kuinka paljon Lumi nyt häntä inhosi, vaan se, ettei Lumi vieläkään nähnyt totuutta veljestään.



    "Lumi, mun ei olis pit-"
    "Oo hiljaa, en halua kuulla. Mä en tiiä mitä teen sun kanssa, et onko tää tämän tarinan loppu, ehkä se tarina ei sittenkää ollu niin hieno, se oli vaan paskaa alusta loppuun!"
    "Lumi! Tässä on yksi asia... joka sun pitää tietää," Tomas puuskahti nopeasti, ja tällä kertaa Lumi ei käskenyt häntä olemaan hiljaa, joten hän jatkoi:
    "Pyry käyttää vieläkin. Se vaan on oppinu piilottamaan sen sulta. Se on hyvä näyttelemään sitä, että kaikki olis hyvin. Näin sen eilen piikittämässä. Mene vaikka sen huoneeseen, kun se on suihkussa, löydät yllätyksiä rikkinäisestä kitarasta."
    Lumi tuijotti Tomasia, ja vaimon kasvoilta saattoi lukea uskomisen ja suuttumisen välisen kamppailun. Tomas yritti hymyillä, mutta sai aikaan vain hassun hymähdyksen, ja jätti Lumin miettimään.



Lumi käski itsensä rauhoittua, hänestä ei olisi mihinkään hysteerisenä tai raivostuneena. Koko aamu oli kuin kauhea vuoristorata, pahasta huonompaan. Miksi kaiken piti liittyä Pyryyn? Ja miksi kummankin, Pyryn ja Tomasin piti valehdella ja salailla? Kuka puhui totta ja mistä?

Ei hän voinut täältä lähteäkään. Pyry tarvitsi häntä... oli hirveää myöntää itselleen, ettei Lumi enää tarvinnut Pyryä. Suojelevasta oli tullut suojeltava. Tarvitsiko hän Tomasiakaan? Jos se, mitä Tomas oli viimeiseksi sanonut, ei olisikaan totta, vastaus olisi ei.



Rakastamisesta oli pelkkää haittaa, hän oli hyväntahtoinen hölmö. Oli typerää olettaa, että Pyry oli nyt kunnossa ja selvä, mutta aivan yhtä ääliömäistä oli ollut luulla, että Tomas olisi kiltti ja hyvä. Tomashan oli entinen rikollinen, Tomas oli siepannut hänet? Lumi oli painanut kaikki pahat muistot kauas ja suostunut näkemään Tomasissa vain sankarin. Ja Pyryssä vain vahvuutta, vaikka sitä ei enää ollut.

Lumi havahtui huomaamaan, että Liir nyyhkytti. Voi ei, hän oli huono äiti! Poika oli saattanut itkeä jo vaikka kuinka kauan, mutta hän ei ollut ajatuksiltaan tajunnut sitä.



    "Ja sitten Sumfaraa kaivoi komerosta, minkäs se kaivoikaan?" Lumi yritti pinnistellä itsensä iloiseksi, että saisi rauhoitettua lastaan.
    "Tuupan!" Liir kiljaisi. Kirja oli luettu pojalle jo niin monta kertaa, että Liir osasi sen jo lähes ulkoa.

Hassua, miten paljon Lumi oli rakastanut Liiriä raskaana ollessaan. Hän oli kuvitellut, että tämä vauva olisi paljon ihanampi ja rakkaampi kuin Sansa - mutta niin ei ollutkaan käynyt. Olihan Liir toki suloinen ja aurinkoinen, mutta jotenkin Lumi ei osannut olla poikansa kanssa.

                *   *   *   *  

Puoli vuotta myöhemmin



Pyry otti häntä kohti kurottelevan pikkuisen laihoille käsivarsilleen. Koska hän ei voinut, tai oikeastaan saanut, enää lohduttaa ja koskettaa Lumia, hän turvautui Lumin jälkikasvuun. Hän kutitti poikaa leuan alta ja olisi halunnut sanoa jotain, mistä pikkuinen muistaisi hänet.

Koska Pyry tiesi, että jokin aika oli kulumassa loppuun. Vaikkei hän montaa asiaa enää tiennytkään.



Ulkona oli juuri sellainen aurinkoinen ja kaunis päivä, jollaisesta hän olisi muutama vuosi sitten ollut lapsellisen innoissaan. Uida koko päivä, bongailla tyttöjä, roiskuttaa kloorivettä Lumin päälle ja ehkä ottaa uusi lävistys äidin kiusaksi... siitä oli ikuisuus, eikä sellaiseen aikaan ollut enää mahdollisuuttakaan palata.

Pyry ei enää jaksaisi uida, eikä hän kehtaisi riisua paitaa päältään ja paljastaa käsivarsiensa valkoisia,  vanhoja tai punaisia ja tuoreita täpliä. Ihmiset näkivät hänestä jo muutenkin, että hän oli narkkari, hän oli saastaa. Häntä välteltiin kaupungilla, mutta sama se sille: sinne Pyry ei enää jaksanut mennä.



    "Ai... ulkona?" Lumi kysyi vaivaantuneesti.
    "Hmm."
    "Mä en oikein tykkää, kun otat Liirin ilman lupaa. Oon tosi pahoillaan... mut se vaan on niin pieni ja anteeksi anteeksi anteeksi, mutta sä vaan et enää-"
    "Oo turvallinen?" Pyry kysyi surullisena, ja Lumi nyökkäsi vastahakoisesti.



Pyry päästi venkoilevan Liirin nurmikolle. Poika katsoi ensin riutunutta enoaan, sitten äitiään ja pyllähti maahan eikä kipittänyt kummankaan luokse.
    "Tiiäthän sä, en mä koskaan tekis mitää lapsille."
    "Anna anteeksi", Lumi nyyhkäisi, "mutta Pyry! Onko tuo Liirin päällä yöpuku? Tääl on tosi kylmä", hän sanoi huolissaan, ja tajusi vasta hetken päästä moittivansa Pyryä. Taas.
    "Luottaisit muhun ees vähän", Pyry aneli, "rakastan sua ja lapsia."
    "Okei. Voit olla tän illan Sansan kanssa, mä ja Tomas mennään eskarin vanhempainiltaan."

                *    *    *    *

    "Äiti lähtee nyt, mutta ole kiltisti. Ja jos eno ei pistä sua ajoissa nukkumaan, niin mene itse, joohan?"
    "Joo joo! En oo yhtä vauva ku Liir!"
    "Ei Liir ole vauva, se on jo iso poika."
    "Saanko juoda kaakaota? Tai kattoa Simpsoneita?"
    "Saat, ja toiseen et", Lumi huokaisi ja nappasi laukkunsa, "me mennään nyt, mutta muista mennä nukkumaan puoli kymmeneltä!"



Heti kun Sansa kuuli lukon naksahduksen, hän ryntäsi enonsa luokse - mutta eno nukkui. Ihan tylsää! Tai... ehkä ei sittenkään. Täällä ei olisi ketään! Hän saisi käydä karkkikaapilla hakemassa, mitä halusi, ja syödä lasagnet jääkaapista.

Pyry ei värähtänytkään, kun violettimekkoinen pikku kapinallinen hiipi hänen ohitseen alakertaan.





    "Hyvää iltaa naiset ja herrat, tämä on Talent Ruusulaakso! Tänään meillä on tosi taitava kilpailija, joka osaa vaikka mitä. Kaikki tämä tänään! Tavatkaa kuplanpuhaltaja ja akrop-akropo-akropotski Sansa Suulaa-aa!"

Sansa hyppi sokerihumalassa huoneesta toiseen innoissaan. Äidin ja isän sängyssä oli hyvät jouset, ja pallo tiputti yhden keittiön lasikulhoista lattialle, mutta eno ei herännyt edes siihen ääneen.



Aluksi se oli ollut hirveän hauskaa, mutta Sansaa nukutti. Hän katsoi äidin ja isän uutta videokelloa - se näytti pelkkiä nollia. Oliko se mennyt sekaisin? Voiko kello olla nolla? Ehkä Pyry tietäisi. Ja samapa tuo, Sansa aikoi kuitenkin vaihtaa vaatteet ja pujahtaa pian nukkumaan, koska äiti ja isä saattaisivat tulla milloin vain, ja sitten hänelle kyllä suututtaisiin.



Hei, mä meen nyt...

Kuuletko, Pyry, mä meen nyt!

Pienen Lumin ääni kaikui jostain kaukaa. Mihin Lumi oli menossa? Ei Lumi saanut lähteä ilman häntä. Pyry ei tiennyt missä hän oli, mutta hänen piti estää Lumin lähteminen tai jos Lumi tosiaan tahtoi mennä, hänen pitäisi lähteä mukaan.

Avaa silmät, ole kiltti.

Vihdoinkin eno kuuli hänet! Sansa oli jo pelästynyt, miksei Pyry herännyt, mutta nyt mies oikoi tokkuroisena käsiään ja jalkojaan.

Mutta kun Sansa katsoi Pyryn silmiin ja tajusi, että eno tuijotti häntä kuin näkisi hänen lävitseen, tyttö ymmärsi, että kaikki ei ollut kunnossa.
    "Ä-älä mene," Pyry aneli. "Lumi älä jätä mua!"



Missä hän oli? Kuka hän oli? Pyry katsoi käsiään ja ihmetteli, miksi ne olivat niin ruipelot ja luiset, ja miksi helvetissä hänen piti täristä koko ajan! Hän ei tiennyt, missä Lumi oli... Pyry etsi siskoa katseellaan. Miltä Lumi näytti?
    "Kyllä mä meen sänkyyn!" tyttö hänen edessään väitti säikähtäneen näköisenä.



Jalat kantoivat kuitenkin, vaikka Pyry oli odottanut, että hän ei pääsisikään tytön luokse.
    "Ä-älä mee", Pyry pyysi tytöltä. Lumi oli ennen ollut paljon vaaleampi, ja miksi hän itse oli näin vanha? Mitä oli tapahtunut?
    "Ootko sä ihan kunnossa?" tyttö parkaisi ja perääntyi nurkkaan. Pyry tuli lähemmäs tyttöä, hän ei voisi päästä Lumia lähtemään pois.




Pyry otti tytön, Lumin, kädet omiinsa ja puristi tiukasti.
    "Älä, älä, älä..." Tyttö pyristeli vastaan ja alkoi nyyhkyttää, aivan kuin Lumi ei olisi tuntenut häntä. Pyry kurottautui nappaamaan lapsen syliinsä, mutta maailma pimeni eikä hänen jalkojensa alla yhtäkkiä enää ollutkaan lattiaa.

                *   *   *   *

    "Pyry! Kotona ollaan!" Lumi huikkasi ovelta, mutta kukaan ei vastannut. Keittiön tikittävä kello näytti puoli yhtätoista, olipa heillä mennyt myöhään. Oli vain ollut niin mukava tutustua toisiin vanhempiin, vaikka hän olikin varmasti nuorin paikalla olleista äideistä. Lumi lähti yläkertaan tarkastamaan, oliko Sansa noudattanut ohjeita ja mennyt omin päin nukkumaan. Lumi hymyili itselleen, sillä hän oli varma, että tyttö istuisi vieläkin pelaamassa korttia Pyryn kanssa.



Olohuoneesta ei kuulunutkaan tytön väsynyttä kikatusta, vaan hätääntynyttä parkua. Lumi syöksähti tyttärensä itkun suuntaan, ja näky hänen edessään oli kaukana hauskasta tyttö-eno-pelituokiosta.

Kumpaa hänen piti auttaa ensin, Pyryä vai Sansaa? Lumi kumartui automaattisesti ensin veljensä luokse.
    "Pyry, herää, kulta rakas, anteeksi, ole kiltti ja herää." Hän kokeili pulssia ja hengitystä jo tottuneesti, tämä ei ollut todellakaan ensimmäinen kerta, kun Pyry luisui tilaan, jonka Tomas sanoi johtuvan lievästä yliannostuksesta. Mutta koskaan ei voinut tietää, milloin Pyry ottaisi liikaa.
    Lumi huokaisi helpotuksesta, kun tunsi hengityksen. Hän huusi Tomasille alakertaan ja kaiken tämän ajan Sansa vain itki täysin hallitsemattomasti.




    "Kulta, kaikki on hyvin", Lumi yritti rauhoitella tyttöä, mutta Sansan poskilla juoksevat kyynelvanat eivät tyrehtyneet.
    "Ei ole! Haluan pois, äiti vie mut POIS!"
    "Shh, Pyry tulee kuntoon."
    "Eikä!" Sansa kirkui ja juoksi omaan huoneeseensa, mutta Lumi seurasi.



    "Mee pois! Jätä mut rauhaan! Sä et tullu vaikka mä huusin ja huusin ja huusin ja se vaan oli lattialla ja se..." Sansan ääni sortui ja lapsi alkoi itkeä jälleen. Lumi ei uskaltanut lähestyä tyttöä, sillä aina, kun hän otti askeleen kohti tytärtään, Sansa huusi häntä lähtemään pois.



Viimein hän pääsi lähemmäs Sansaa. Tyttö näytti rauhoittuneen hieman.
    "Pyry hengittää, sillä on kaikki sittenkin kunnossa. Sä vaan säikähit."
    "EI! Äiti, se... se sano... sitte se..." Sansa ei saanut henkeä kunnolla ja oli aivan paniikissa. Iso pala jysähti Lumin mahaan. Hän oli idiootti! Tässä ei ollutkaan kyse Pyrystä, vaan Pyry oli tehnyt jotain Sansalle.



Sansa pongahti sängyltä Lumin syliin ja värisi niiskutusten ja itkunpyrskähdysten voimasta. Lumin päässä humisi, miten hän oli niin tyhmä, hän ei ollut ymmärtänyt ollenkaan, että nyt Sansa oli se, jota piti auttaa.
    "No niin. Äiti on tässä." Lumi keksinyt mitään sanottavaa. "Mitä eno teki?"
    "Se luulee..." Sansa mutisi, "ja se koski muhun! Muhun sattuu!"



Sansa menetti jälleen itsehillintänsä ja heilutti käsiään Lumille.
    "Äiti, äiti", tyttö ulisi, muttei antanut Lumin enää koskettaa. Lumi katsoi tytön käsivarsia, joissa oli punaisenvalkoiset puristusjäljet. Ei Pyry voinut tehdä tuollaista!
    "Se ei päästäny mua pois!"
    "Kertoisitko lisää vielä, jos vaan pystyt, kyllä pystyt. Kulta", Lumi lisäsi. Sansa pudisti päätään ja näytti onnettomalta, mutta lakkasi pikkuhiljaa itkemästä.

Se koski muhun. Mutta millä tavalla?



Viimein, varmaan tuntien kuluttua, Sansa ei enää vaikuttanut panikoivalta tai säikähtäneeltä. Lumi silitti tyttärensä hiuksia ja hoki loputtomiin, miten kaikki oli nyt kunnossa, miten äiti ja isi olivat nyt kotona.

Sansa ei kertonut, mitä Pyry oli tehnyt, ja se kauhistutti Lumia. Oliko se jotain niin hirveää, ettei tyttö pystynyt puhumaan siitä? Lumi oli itsekseen, omaksikin kauhukseen huomannut, että Pyry tuntui ajattelevan häntä välillä muunakin kuin sisarena. Hän oli ymmärtänyt Sansan soperruksesta sen, että Pyry oli ilmeisesti luullut Sansaa häneksi.

Palaset sopivat yhteen, mutta Lumi vain halunnut yhdistää niitä siihen inhottavaan vaihtoehtoon. Ehkä Pyry oli menettänyt tajuntansa ennen kuin oli ehtinyt tehdä mitään muuta kuin puristaa tytön käsiä liian lujaa?

                *    *    *    *




Sen päivän jälkeen viimeisetkin rippeet heidän läheisyydestään ja suhteestaan olivat mennyttä. Lumi rakasti Pyryä edelleen, mutta jossain niin kaukana, ja jotain niin erilaista Pyryä, että hän ei tuntenut tuota kurjaa heroiinin orjaa, joka oli satuttanut hänen tytärtään.

Johon hän oli luottanut kolme vuotta liian pitkään. Heidän piti puhua, mutta jos Pyry ei enää ymmärtäisi, mitä Lumi halusi sanoa?
    "Pyry. Tää ei enää toimi. Mulla pelottaa ja sä tiiät miksi."
Pyry ei reagoinut, vaan asetteli jalkojaan jatkuvasti ristiin, vierekkäin, ristiin. Lumi käänsi katseensa pois.



Veljen kasvotkin olivat muuttuneet, vanhentuneet. Ei häntä enää edes tunnistanut. Lumi oli toivonut pitkään, että löytäisi veljensä tuon oudon hahmon takaa, sisältä, mutta nyt hänen oli pakko myöntää itselleen, ettei Pyryä enää ollut.
    "Lumi, älä jätä mua. Mä rakastin sua aina, aina, aina. Ihan alusta asti," Pyry mutisi silmät kosteina, "sä olet mun tärkein ihminen, mä olin aina sulle hyvä. No. Ei mun pitäny anella. Mä vaan halusin sanoa että... rakastan sua."

                *    *    *    *



Tomas tiesi, että Pyry tulisi ennen pitkää kotiin. Kello oli jo neljä, mutta ilmainen ruoka ja majoitus kyllä kelpasivat edelleen. Joten hän odotti, kunnes kuuli raskaiden kenkien laahaavat askeleet pihapolulta.
    "Hei, päästä sisälle!" Pyry vaati ja horjahti hieman.
    "Ja en helvetissä päästä."
    "Tasan päästät, mä asun täällä."
    "Et muuten enää."

Pyry yritti päästä oven luokse, mutta Tomas seisoi edessä. Pyry ei pysynyt enää pystyssä, vaan horjahti polviensa varaan ja otti tukea maasta.
    "Sä näet. Voitit. Mä oon maassa, mä oon pelkkä loinen... mutta päästä."
    "Ei tässä ole mistään voittamisesta kyse. Luuletko, että sun kanssa eläminen on ollut mulle peliä? Oon aina vaan halunnut parasta Lumille - ja niin niin, kyllä säkin olet niin väittänyt, mutta mitä sä oot tehny Lumin eteen? Sama se joillekin teinivuosille, mutta sanotaan vuoden sisään?"
Pyry peitti kasvonsa käsillään.
    "Sä et enää satuta ketään meistä."

Pyry lysähti selälleen kasteiselle nurmikolle ja päästi nyyhkäystä muistuttavan, hassun pikku äänen. Tomas katsoi miestä totisena.
    "Jos vielä joskus ilmestyt oven taakse, mä soitan poliisit."
    "Älä mee! Päästä mut kotiin."
    "Tämä ei ole enää sun koti. Ei se oo koskaan ollutkaan."



Tomas ei enää katsonutkaan maassa lojuvaa hahmoa, vaan sulki oven perässää ja piirsi sormellaan uuden lukon ääriviivoja. Voisiko tosiaan niin yksinkertainen asia kuin lukkojen vaihtaminen lopettaa tämän painajaisen?

                *    *    *    *



    "Kulta, missä Pyry on? Se ei tullu viime yönä."
Tomas käänsi lehden sivua ja nuuhki onnellisena paahtoleivän tuoksua. Sansa hyppi alakertaan ja kuulutti kovaan ääneen, että halusi marmeladia, paljon marmeladia! Liirin muroista suurin osa meni rinnuksille, mutta pojalla oli ainakin hauskaa.
    "En tiiä. Mutta se ei taida tulla tänne enää koskaan."
Lumi katsoi miestään, eikä edes surullisesti.

Jos Tomas ei ollut kovin väärässä, Lumi näytti itse asiassa helpottuneelta. Nainen katsahti hetken ulos, kuin varmistaen, ettei tummanpuhuvasta veljestä näkynyt jälkeäkään, ja laittoi sitten leivät paahtimeen.
_____________________________________________________________________________

Siinä! Olin kuusi päivää myöhässä, mutta sain loppujen lopuksi tämän kirjoitettua. Anteeksi, että lusmuilin, mutta on tässä hyväkin puoli: ensi osa tulee nopeammin, ja siinä on jo pääosassa uusi sukupolvi, hymypoika Liir ja itsepäinen Sansa. Kommenttia, jookos? Mitä tykkäsitte tästä sukupolvesta ylipäätään, mitä tapahtuu jatkossa, mitä tykkäätte Suulista yms? Tämä on ollut nyt tällaista samassa paikassa pyöriskelyä, mutta Liir ja Sansa kyllä ottavat teidät mukaan niin kouluun, bileisiin, baariin kuin yliopistollekin!

Huomasin muuten että näköjään aina, kun Suulat pyytävät jotakuta toista huolehtimaan lapsistaan, käy jotain ikävää :--D