Hejssan!

Huu, mitä kuuluu? Mie täällä yritän raivata aikaa laiskottelulle julmalla tahdilla täyttyvästä kalenterista: poliittista broilerointia (olen nykyään vinoutunut yksilö), espanjan ja valtio-opin opintojen nyhertämistä, uuteen liikuntalajiin hurahtamista sekä tuttavuuksien solmimista. Nanowrimokin lähestyy hurjalla vauhdilla. Yritän saada ulos tässä kuussa pari osaa, että sitten marraskuussa saan naputella koneelle vain sekopäistä road trippiäni. Tai sitten ajastan teille Suulia. Sen näkee sitten :)

Nyt tuli sukupolvenvaihdos (nyyhnyyh uliuli), yritän eläytyä Milaan, Ronjaan ja Onniin yhtä paljon kuin "vanhempiinsa". Mutta jos teksti on kökköä, niin antakaa anteeksi...
_______________________________________________________________________

Ronja hiipi vanhempiensa huoneeseen niin hiljaa kuin osasi. Kummankin silmät olivat kiinni, he jopa hymyilivät unissaan. Hassua nähdä eno hymyilemässä. Yleensä eno vain luki jotain lehteä, jossa oli hienojen talojen kuvia, ja hätisti Ronjaa ja Onnia pois kimpustaan äkäisesti. Kyllä Ronja tiesi, ettei eno oikeasti ollut vihainen, hän vain tahtoi tehdä töitään rauhassa. Mitä eno sitten töikseen tekikään.

    "Isi?" tyttö kysyi aralla äänellä. Isi ei kuitenkaan evääkään väräyttänyt. Ronja oli jo kääntymässä pois, mutta hän ei pystynyt. Ajatus palaamisesta sai kuumat kyyneleet kihoamaan hänen silmiinsä.
    "Isi!" Ronja ulisi epätoivoisena. Entä jos kumpikaan ei heräisikään? Pelko osoittautui turhaksi, kun eno kömpi sängystä kovin unisen näköisenä. Ronja tunsi syyllisyyttä enon herättämisestä, mutta ei hän vain voinut mennä takaisin sänkyynsä.

    "Ronja! Mikä sulla on?" eno kyseli.
    "Se on siellä enkä mä voi nukkua", Ronja sopersi.
    "Mikä? Miten niin et?"
    "No se!" Ronja ulisi kyyneleet valuen.
    "Kulta, ei siellä ole mitään. Mene nyt takaisin sänkyyn. Kello on viisi! Herranen aika, anna toisten nukkua rauhassa."

    "Mutta... se tekee mulle pahaa!"
    "Mikä se?" Liir tivasi.
    "No se! En mä voi..." Ronja puhkesi lohduttomaan itkuun.
    "Ronja! En voi auttaa, jos et sano, mikä sua vaivaa. Eikö me voida jutella tästä aamulla? Mene nyt takaisin, ei siellä mitään ole. Ymmärsitkö?"
    "Sä et ymmärrä! Se on siellä koko ajan!"
    "Liir, anna mä hoidan tän. Nuku sä vaan", Sami mutisi ja vääntäytyi pedistä vastahakoisesti.

    "Shh, kulta, rauhotu", Sami sanoi ja halasi Ronjaa. Tyttö ripustautui häneen aivan paniikin vallassa. Sami silitti Ronjan pikkuista, tärisevää vartaloa.
    "Mennään yhessä kattomaan, ettei siellä ole mitään."
    "Se on siellä koko ajan", Ronja mutisi.

    "Kato nyt, ihan rauhallista", Sami vakuutteli pehmeällä äänellä. Ronja ei kuitenkaan uskaltanut astua omaan huoneeseensa, vaan pysytteli porrastasanteella hiljaa.
    "Eiköhän mennä kumpikin nukkumaan ihan rauhassa? Eikös?"
    "No ei!"

    "En mene!" Ronja huusi.
    "Shh, herätät Milan! Ja Onninkin vielä. Enokin on jo hereillä. Jos ei saa unta, niin sitten ollaan hiljaa eikä häiritä toisia."
    "Kyllä mä saisin unta, mutta se ei anna..." Ronja hiljensi äänensä kuiskaukseksi ja katsoi ympärilleen pelokkaana. Sami huokaisi raskaasti ja tarjosi tytölle vaihtoehtoa, joka kyllä uhraisi hänen omat yöunensa. Hänhän oli tottunut valvomiseen, hän pärjäisi kyllä. Oli vain välillä niin rasittavaa huolehtia kolmen ipanan kaikista tarpeista lähes yksinään.
    "Mene enon viereen nukkumaan, mä menen sohvalle."

Askeleet loittonivat ovelta. Mila ei vieläkään uskaltanut avata silmiään, ties vaikka isi hiiviskelisi vieläkin hänen huoneessaan. Tai siis hänen ja Ronjan yhteinenhän se oli, mistä Mila ei pitänyt yhtään. Piti kestää siskon jatkuvaa lörpöttelyä ja leikkimistä Onnin kanssa. Mila puristi suunsa viivaksi ja käänsi kylkeä. Sentään tänä yönä Ronja ei ollut tässä huoneessa hänen riesanaan.

*

    "Mitä sä katot?" Liir kysyi Onnilta retkahtaessaan sohvalle. Hän ei ollut saanut yöllä enää unen päästä kiinni sen jälkeen, kun Ronja oli puikahtanut Samin paikalle ja pyörinyt levottomasti siihen asti, kunnes oli pomppinut aamiaiselle yöllisen episodin autuaasti unohtaneena. Liir ei voinut ymmärtää, miten lapset pystyivät niin täydelliseen anteeksiantoon itselleen.
    "Lätkää! Jos sä vihaat vitun nar-"
    "Hei, eipä kiroilla", Liir huomautti pojalle hajamielisesti.

    "Se on laulu, ei se ole kiroilua", Onni julisti kahdeksanvuotiaan ylpeydellä. Liir hymähti.
    "Siinä sanotaan oikein ruma sana."
    "Mutta siinä haukutaan Jokereita. Se on pakko olla hieno laulu."
    "No ehkä sitten juu. Nukuitko hyvin?"
    "Joo. Miksi niin?" poika ihmetteli.
    "Ajattelin vaan. Jokos te söit aamupalaa?"
    "Ajat sitte! Isi paisto lettuja", Onni julisti iloisesti ja loikkasi sohvalta kuin kissa kuullessaan kevyet askeleet portaikosta.

    "Ronja! Mennään ulos!" Onni kiljahti syöksähtäessään lähes-siskonsa kaulaan. Liir hymyili lapsille. Oli ihanaa nähdä, miten hyvin arka, mutta ystävällinen Onni sekä sähköjänis Ronja tulivat keskenään toimeen. Oikeastaan ei ehkä voinut puhua toimeentulosta vaan symbioosista, lapset olivat toisilleen kaikki kaikessa.

Oli ehkä hieman surullista, etteivät kaksoset olleet keskenään niin läheisiä kuin Ronja ja Onni, mutta ehkä tytöt vain olivat niin erilaisia. Liir näki Milassa paljon Sansaa, mutta epäsosiaalisena versiona. Ei Mila kuitenkaan pahantahtoinen ollut, vähän hankala vain.

*

    "Mila!" Kuullessaan nimensä tyttö säpsähti ja pudotti haavin kädestään.
    "Mitäs neiti puuhaa?" Sami uteli hämmästyneenä. Mila oli sorkkinut akvaariota haavilla - mutta miksi? Lapsia oli monesti kielletty koskemasta akvaarioon ilman vanhempien lupaa, ja yleensä he noudattivatkin sääntöjä. Sami kyllä halusi, että lapset oppisivat vastuuta lemmikkejä hoitamalla, mutta kaloja vain oli niin helppo ruokkia liikaa tai stressata lutraamalla vettä.

    "En mitään! Mee pois!"
    "Mila. Mitä teit sillä haavilla?"
    "En mitään."
    "On rumaa valehdella", Sami yritti sanoa rauhallisesti, mutta pieni määrä suuttumista hiipi jo hänen ääneensä. Jostain syystä hänen ja Milan persoonallisuudet eivät sopineet yhteen lainkaan: Sami oli hiljainen ja vieläkin aika pelokas, Mila taas hiljainen mutta töykeä ja liiankin itsevarma.

    "Et sä voi käskeä mua, et ole mun isä!"
    "Huoltaja olen ja kyllä voin. Jätä kalat rauhaan, ne hermostuu siitä, että niitä sörkkii. Muista, että katsoa saa, muttei koskea."
    "Älä lässytä", Mila tiuskaisi niin kipakasti, että Sami lähes säikähti. Tyttö kääntyi kantapäillään 180 astetta ja kirmasi portaisiin. Sami ei saanut sanottua mitään portaissa juoksemisesta, hän oli liian hämmästynyt.

*

Liir katseli keskiyön uutisia, kun Ronja hiippaili alakertaan. Hän huomasi lapsen vasta, kun tämä niiskahti äänekkäästi.
    "Eikö sun pitäis olla jo sängyssä?"
    "En voi! Se on siellä?"
    

Liir pyöräytti silmiään. Hän oli kyllä lukenut lastenhoito-oppaista, että lapsilla saattoi olla mielessään vaikka mitä kummallisuuksia mielikuvitusystävistä lähtien, mutta Ronjan käytös kyllä vaikutti epänormaalilta. Ehkä tämä oli rangaistus siitä, että tyttö oli ollut niin helppo tapaus tähän asti? Mistäpä Liir tiesi, hän ei tosiaan osannut olla lasten kanssa. Luojan kiitos ne kasvoivat nopeasti.

    "Sulla on ihan täysin turvallinen huone. Ei siellä ole mitään. Voidaan mennä vaikka kattomaan, eik-"
    "Ei mennä sinne!" Ronja kiljaisi.
    "Hys! Nyt on yö, nyt ollaan hiljaa. Pitäis nukkua."
    "Mikset sä nuku?"
    "Eno, öö, ei jaksanu vielä kiiveta yläkertaan", Liir mumisi. Oi voi, hän oli huono esimerkki kaikin tavoin.

    "No niin, nyt mennään yhessä nukkumaan. Tule, Ronja", Liir pyysi. Tyttö jäi kuitenkin kädet lanteilla mököttämään alakertaan.
    "Tuletko?"
    "En!"
Liir lähti kiipeämään rappusia katsomatta taakseen mutta kuuli piskuisen jalkaparin kipityksen takaansa.

    "Taasko sä kitisit niille!" Mila sähähti, kun Ronja hiipi takaisin heidän huoneeseensa. Ronja vain nyyhkäisi heikosti vastaukseksi.
    "Kai sä tiiät, ettei täällä mitään oo! Kyllä mä sen tiiän."
Ronja oli niin kauhuissaan, ettei pystynyt vastaamaan. Se oli täällä, se oli täällä ihan koko ajan!

Kyyneleet sumensivat taas Ronjan näkökentän, ja se vauhkoonnutti hänet entistä hirveämmän pakokauhun valtaan. Nyt hän ei näkisi, milloin se tulisi. Tai mistä. Ronja yritti pitää silmänsä auki, mutta ne lupsuivat kiinni. Hänen päänsä ponnahti tyynyltä kerran pari, kun hän retkahti levottomaan uneen.

*

    "Sami?" Liir kysäisi heti rojahtaessaan levolle. Sami hyräili verkkaisesti iloista sävelmää ja taputti jalallaan mukana: hän ei tainnut olla lainkaan maan pinnalla.
    "Kulta, kuuletko?"
Sami säpsähti.
    "Öö juu toki!"
    "Ronja tuli taas itkien alakertaan joku vartti sitten. Yritin rauhottaa sitä mutta se vaan parku ja puhu taas 'siitä'".

    "Tiiän, että lapsilla on noita kaikkia mörköjä sängyn alla ja muita pelkoja, mutta... musta tämä vaan on jotenkin niin outoa. Ennen se oli niin reipas tyttö."
    "Ainahan Ronja on ollu vähän herkkä", Sami huomautti.
    "No ei vaikka Onniin verrattuna. Ja Onni nukkuu yöt ihan rauhassa."
    "Niin, nykyään", Sami huokaisi. Ennen Onni oli aina könynnyt öisin heidän väliinsä nukkumaan, mistä etenkin Mila oli ollut todella kateellinen. Kun Sami ja Liir olivat tarjonneet samaa mahdollisuutta Milallekin, tyttö oli vain kiukutellut ja kieltäytynyt. Mila ei ollut koskaan tyytyväinen.

    "Jos varattais Ronjalle aika psykologille? Sanotaan vain, että se on kiltti ihminen, joka osaa auttaa. Ronja kyllä menisi sinne nätisi. Siitä voisi ihan oikeasti olla apua", Sami ehdotti. Liir katsoi häntä hieman epäilevästi.
    "Jessus, Liir, et kai sä pelkää psykologeja?" hän naurahti.
    "No... kyllähän se vähän kallonkutistusjutuilta kuulostaa."
    "Me oltas kummatki tarvittu psykologia sillon aikanaan."
    "Ei mieltä voi ymmärtää."
    "Sä olet arkkitehti, oot liian matemaattinen miettimään sellasia."
    "Enkä!" Liir leikkinärkästyi.
    "Mä soitan huomenna psykologille", Sami sanoi ovelasti, "mutta huomiseen on vielä pitkä aika, ehitään vaikka mitä." Hän rutisti punatukkaista miestään hellästi olkapäistä ja kääntyi katsomaan tätä. Liir suuteli Samia hymyillen.

*

    "Hei, oliko meille aika kolmelta?" Sami kysyi oven avanneelta naiselta. Tämä oikein uhkui ammattitaitoa ja tyyneyttä, toivottavasti vaikutus lievittäisi Ronjankin hermostuneisuutta. Tyttö oli livahtanut vessaan heti, kun he olivat päässeet vastaanotolle, eikä ollut vieläkään tullut takaisin.
    "Hmm, Suula? Onko sulla mukana tytön Kela-kortti? Tarvin muutaman tiedon."
    "Hetki", Sami sanoi ja kaiveli hermostuneena taskujaan. Huh, onneksi lompakko löytyi. Hän ojensi kortin naiselle ja yritti nostaa suupielensä rauhalliseen hymyyn, mutta onnistui vain näyttämään tekopirteältä.
    "Ja sinä olet..."
    "Huoltajan kumppani."
    "Olisi hyvä, jos huoltaja pääsisi mukaan tällaisiin."
    "Oliver on töissä ja minä olen hoitanut Ronjaa vauvasta asti kotona."

    "No sieltähän se neiti tulee!" Sami hymähti, kun Ronja asteli reippaasti vieraaseen huoneeseen ja istahti hänen viereensä. Aivan kuin viime yönä ei olisi taaskaan tapahtunut yhtään mitään. Ronjan käytös oli oikeastaan aika huolestuttavaa; ehkä tytössä oli sittenkin jotain vialla?
    "Et sanonu että on kiire. Miks me ollaan täällä?"

    "Hei, minä olen Erja. Etkö sinä olekin Ronja?"
    "Juu. Täytän ens viikolla kaheksan!"
    "Onnea!"
    "Mitä varten mä tulin tänne enkä pianotunnille?" Ronja uteli kääntyen nyt Samin puoleen.

Sami kiemurteli sohvalla epämukavasti, kun psykologi tutki häntä katseellaan.
    "Erja - olihan se Erja - osaa auttaa sen yöjutun kanssa."

    "Minkä yöjutun?" Ronja mutisi tukahtuneesti.
    "Kulta, Erja kuuntelee paremmin ku mä ja eno. Se osaa neuvoa ja auttaa, me ei oikein osata, vaikka yritetään tosi kovasti."

    "Mä kyllä yritän nukkua yöllä, mutta se tulee aina", Ronja vain lopulta tokaisi pitkän hiljaisuuden päätteeksi. Sami vilkuili Erjaa, joka kuitenkin vain hymyili kärsivällisesti.
    "Miltä se näyttää?"
Ronja väänteli käsiään ja peitti niillä lopulta kasvonsa, muttei sanonut sanaakaan. Sami taputti tytön olkapäätä, minkä takia Ronja pomppasi sohvalla parikymmentä senttiä kauemmas hänestä.

    "Olisi parempi, jos kertoisit. Sitten saamme häädettyä sen pois", Erja teki Ronjalle tarjouksen. Sami nyökkäili Erjalle, joka kuitenkin keskittyi tarkkailemaan Ronjaa.

Tyttö vain heilutteli jalkojaan monta minuuttia hartiat lysyssä ja silmät kosteina. Sitten hän alkoi puhua värisevästi ja heikosti:
    "Mä en pelkää juuri mitään, en ees parveketta ja hämähäkkejä niinku Onni. Mutta se... Mä tiiän, ettei mörköjä tai sellasia ole olemassa. Kerran Onni sano, että sen kaapin vieressä on mörkö, mutta se oli vaateläjä." Tyttö piti tauon.
    "Mutta ku se on oikee", hän sanoi ja jatkoi pitkään. Sami katsoi tyttö sivusilmällä puoliksi kauhuissaan, puoliksi ylpeänä tyttärensä rohkeudesta puhua. Tytön kertomus vain oli niin... kammottava.

Sami pyysi Ronjaa lähtemään raaputtamaan autonikkunoista jäätä ja jäi itse vielä hetkeksi psykologin luokse. Hän paloi halusta tietää, mitä mieltä ammattilainen oli Ronjan karmaisevista näkemyksistä. Samin rintaa puristi, kun tytön sanat kaikuivat hänen mielessään kolkosti: teräaseita, hakkaamista, varjoja, jatkuvaa pelkoa. Oliko Ronja psykoosissa? Voisiko siihen saada toimivat lääkkeet?
    "Minusta tuntuu, että tytön pelot ovat todellisia."
    "Mutta... mahdotonta! Meillä on täysin rauhallista."
    "Onko hän nähnyt ohjelmia, jotka eivät sovi hänen ikäiselleen? Tai oliko hänellä varhaisia ikäviä kokemuksia ennen adoptiota?"
    "Ei, tytöt tuli Li- siis Oliverille ihan muutaman kuukauden ikäisenä, eikä heillä sitä ennenkään ollut mitään... traumoja."
    "Ei hän ole keksinyt noita tarinoita. Tuonikäisten lasten aiheettomat pelot ovat abstraktimpia: kuolema, mielikuvitusolennot, mitä näitä nyt on. Ronjan pelot kuulostavat kokemuksilta."

Samista tuntui, kuin häntä lyötäisiin jäisellä nyrkillä vatsaan.
    "E-ei voi olla."
    "Tämä täytyy selvittää. Tyttö ei voi jatkaa noin. Voi olla, että sosiaalipuolelta joku tulee tekemään tarkastuksen kotioloihinne."
    "T-tuo on na-naurettavaa!" Samin änkytys hiipi taas puheeseen, kun hän oli järkyttynyt.
    "Mutta tietenkin toivon, ettei niin tarvitsisi tehdä. Voisitteko varmistaa, että Ronjalla todella on turvalliset olot huoneessaan?"
    "R-Ronja nukkuu kaksosensa k-kanssa", Sami puolusteli, "j-ja ne toki riitelee joskus, mutta e-eei kai niillä sen vakavampaa."
    "Tulkaa ensi viikolla uudelleen, niin katsotaan. En epäile, että teillä olisi perheessä mitään hullusti", Erja sanoi kylmästi ilmeellä, joka kertoi hänen ajattelevan juuri päinvastaista.

*

Kello oli kolme yöllä. Onnia vähän hirvitti, miten hän oli hereillä sellaiseen aikaan. Hän kävi nopeasti vessassa ja avasi jo oman huoneensa oven, kun kuuli ihmeellistä ääntä tyttöjen huoneesta. Onni empi hetken omalla ovellaan, mutta uskalsi kuitenkin kurkata muutaman metrin päähän.

Hän ei ymmärtänyt näkemäänsä, se vaikutti ihan liian kauhealta ollakseen totta. Onni katsoi hiljaa suu auki, kunnes se nousi ylös. Entä, jos se näkisi Onnin? Ajatus pelotti Onnia hirvittävästi, ja hän livahti omaan huoneeseensa, sulki oven ja raahasi vielä tuolin sen eteen. Ehkä tuoli pidättelisi sitä hetken.

Onni tuijotti seinää, jonka takana Ronja kärsi. Hän yritti hengittää rauhallisesti, sisäänulos sisäänulos hidasta, ja mietti, mitä tekisi. Se oli näyttänyt syventyneen Ronjan hakkaamiseen, Onni saattoi olla huoneessaan lähes rauhassa.

Jokainen pienikin rasahdus tai ääni sai Onnin säpsähtämään ja lähes puhkeamaan itkuun. Hänelle tuli pala kurkkuun, kun hän ajatteli Ronjaa. Miten hän voisi auttaa? Isille olisi ainakin pakko kertoa, vaikka Onni pelkäsikin, ettei isi uskoisi. Onni keinui sängyssään puolelta toisella ja lopulta kaivautui peiton alle ja nukahti, vaikkei olisi uskaltanut.

*

Sami istuutui pöydän ääreen ja katsoi ulos kuunnellen samalla, ettei puuro kiehuisi yli. Oli marraskuu, pimeää kuin helvetissä, mutta lunta ei ollut satanut vielä lainkaan. Sami oli niin syventynyt kuolleen pihan tarkkailuun, ettei kuullut Onnia ennen kuin poika sanoi hiljaa huomenta.
    "Huomenta! Eihän sun vielä tarvis olla hereillä?" Sami ihmetteli. Eivät kai Ronjan öiset vaikeudet tarttuisi nyt Onniinkin?
    "Heräsin vaan", poika mumisi.

Onnia selvästi painoi jokin. Poika oli kyllä aina rauhallinen ja hieman syrjäänvetäytyvä, mutta nyt hän väänteli käsiään rauhattomana ja heilui hassusti tuolillaan.
    "Onni, onko sulla huono olo?"
    "Eeei."
    "No... olisko sulla jotain kerrottavaa?"
Poika näytti mietteliäältä, sitten pelokkaalta ja lopulta nyökkäsi arasti.

    "Se on Mila."
    "Mikä se?" väsynyt Sami ei ottanut poikansa mutinasta mitään tolkkua.
    "Se Ronjan se. Se joka lyö Ronjaa."
    "Mitä?"
    "Älä sitte usko", Onni alkoi murjottaa.

    "Minusta tuo oli aika rumasti sanottu Milasta. Ei Ronjan "sitä" luultavasti ole olemassa, Ronja näkee pahoja unia."
    "Ei, isi, ei!" Onni huudahti.
    "Ymmärrän että olet Ronjasta huolissaan. Mutta älä syytä Milaa, se ei ole kilttiä."
    "En minä syyt-"
    "Onni, en ole vihanen."

    "Mutta mä olen!" Onni huusi ja kipitti yläkertaan. Poika sanoi mennessään vielä jotain, joka kuulosti kuin hän olisi sanonut "mä näin sen", mutta Sami ei voinut olla varma.

Sami hieroi uupuneena kasvojaan: yksi lapsi ei saanut nukuttua, toinen puhui mitä sattuu ja kolmas oli kylmä kuin jää. Mikä niihin kaikkiin oli yhtäkkiä iskenyt?

*

    "Mikä sun silmässä on?" Mila uteli Ronjalta. Ronja ei vastannut, ei edes katsonut kaksossiskonsa suuntaan vaan sörkki voileipäänsä.
    "Onko sulle sattunu jotain?"

    "Onko joku satuttanu sua?" Mila jatkoi tivaamista. Ronja pudisti päätään ja peitti käsillään kasvonsa.
    "Miks sun silmäs on ihan musta? Se on tosi ruma", Mila sanoi ja naurahti kolkosti.
    "Ei satu!"

    "Hei, rauha nyt! Mitä täällä tapahtuu?" Sami kyseli. Lapset kyllä nahistelivat aina aamuisin, tämä ei ollut mitään uutta.
    "Ronjalla on musta silmä!" Mila ilmoitti tomerasti.
    "Eikä ole!" Ronja kiisti.
    "No on, kato vaikka!"

    "Rauhotutaanpa ja syödään nyt ihan nätisti. Ei puututa toisten ulkonäköön."
Mila katsoi Samia huvittuneesti, Onni pelokkaasti ja Ronja ei ollenkaan. Sami yritti olla vilkuilematta lapsia karjalanpiirakan syömisen lomassa, mutta ei voinut olla huomaamatta kolmikon jännitteitä.

    "Ronja, odota hetki", Sami pyysi, kun lapset olivat lähdössä pöydästä. Tyttö suki hiuksiaan kasvojensa peitoksi ja jäi seisoskelemaan keskelle keittiötä.
    "Kulta, miten yö meni?"

    "Ihan hyvin", Ronja mutisi ja katsoi Samia silmiin. Samin sydän jätti lyönnin välistä, kun hän näki tytön turvonneen posken ja mustan silmän. Sami yritti hymyillä Ronjalle rohkaisevasti, mutta suupielet eivät vain jotenkin taipuneet ylöspäin.

    "Voi kulta", Sami henkäisi halatessaan pikkuista Ronjaa, "me kyllä saadaan tämä painajainen loppumaan." Tyttö rutisti Samia takaisin ja nyökkäsi sitten luottavaisesti.
    "Onnilla on suklaata, puolet siitä kuuluu sulle. Se taisi mennä jo yläkertaan", Sami yritti saada tyttöä pois luotaan, ettei Ronja näkisi, miten pahoin Sami voi. Onneksi Ronja kuitenkin hyppeli silmin nähden rentoutuneena kohti herkkuja.

Olivatko Onnin muutaman viikon takaiset sanat totta? Eivät ne voineet olla! Eiväthän lapset pystyneet tekemään niin toisilleen. Sisaret varsinkaan! Ei Mila ollut mitenkään väkivaltainen, tyly vain. Eihän?

    "Nyt on karkkipäivä, karkit löytyy Onnilta. Mene säkin sinne siskon ja veljen kanssa", Sami päätti tökkiä kepillä jäätä Milan suhteen.
    "Ei kiinnosta."
    "No, joka tapauksessa mene ylös, isi kattoo nyt uutiset." Niin, tai Sillan uuden jakson boksilta.
    "Isi saa mennä yläkertaan, nyt tulee Yogi."
    "M-mila kuule..." Sami ei saanut sitä kauheaa ajatusta puettua sanoiksi.

    "No sano nyt mitä aiot, vai ekkös pysty ku änkyttämään?" Että Sami ärsytti tytön röyhkeys. Hän oli todella yrittänyt kasvattaa Milastakin toiset huomioon ottavan, mikä ei ollut näköjään onnistunut lainkaan. Miten Onni ja Ronja sitten olivat kilttejä ja ystävällisiä?
    "E-että" Sami piti tauon ja piiskasi itseään sanomaan sen, mitä ajatteli, "ethän sä ole lyönyt Ronjaa?"
    "Olen. Se ei osaa olla hiljaa."

Ilma pakeni Samin keuhkoista.

*

    "En mä enää jaksa leikkiä nukeilla", Ronja vinkui Onnille.
    "No?"
    "Me leikitään aina niillä."
    "Luulin että tykkäsit niistä."
    "En mä enää."

    "Kaikki leikit on ihan tyhmiä", Ronja puuskahti.
    "Ai. No pelataanko sitte jotain?"
    "Pelitki on tyhmiä?"
    "Etkö sä halua olla mun kanssa?"
    "Säkin oot tyhmä."
    

Onnin alahuuli alkoi täristä. Ronjan kiukku laantui - ei hän ollut Onnille edes suuttunut! Hän oli nykyään koko ajan pahalla tuulella, koska ei pystynyt kertomaan kenellekään. Kukaan ei ymmärtänyt, koska hän ei voinut edes kertoa.
    "Haluutko suklaata?"
    "Onni, et sä oikeesti ole tyhmä. Anteeksi", Ronja katui.

    "Suklaa auttaa kaikkeen", Onni lohdutti, vaikka tiesi, että Ronjan mustelma ei parantuisi suklaata mussuttamalla. Eikä se, mitä öisin tapahtui. Mutta ainakin hän voisi tehdä siskonsa iloiseksi päivällä.
    "Ei se hammaspeikkoihin auta. Se vaan tekee niitä lisää", Onni huomautti hymyillen.

Yhtäkkiä Onnikin halasi Ronjaa tiukasti. Miksi kaikki nyt halusivat rutistaa häntä? Jos eno vielä halaisi, niin Ronja olisi kyllä todella ymmällään. Eno kun halasi vain isiä ja sitäkin aika harvoin, ja jos ne sai kiinni halaamasta tai pussaamasta, kumpikin muuttui ihan punaiseksi. Hassua. Aikuiset olivat niin hassuja.
    "Pelataanko ristiseiskaa?" Onni kysyi.
    "Pöljä", Ronja nauroi, "ei sitä ole mitään järkeä pelata kahestaan ku tietää toisen kortit."
    "No mennään herättämään eno!"

*

Onnin sanat ja Ronjan mustelma kummittelivat Samin mielessä vielä illalla, ja hän löysi itsensä lastenhuoneiden ovien edestä. Ensin hän kurkisti Onnin oloja: poika kuorsasi vienosti omassa pedissään ja lattialla ajelehti Aku Ankan taskukirjojen laivasto. Sitten Sami kurkkasi vielä tyttöjen huoneeseen - ja jähmettyi kauhusta.

Tytöt eivät nukkuneet. Ei. Sami ei ollut uskoa silmiään, muttei pystynyt hieromaan niitä, etteivät tytöt näkisi liikettä oviaukossa. Se, mitä Sami uskoi näkevänsä, oli niin väärää, ettei hän pystynyt puuttumaan siihen.

Samia oksetti. Hän tärisi terassilla vilusta ja inhosta. Miten he pystyisivät jatkamaan? Miten tuollainen oli mahdollista? Miten pieni lapsi...

    "Näytät kalpealta", Liir huomautti, "et kai sä oo tulossa kipeäksi?" Sami kohautti olkiaan ja yritti estää kyyneliä tunkemasta esiin.
    "Hyvää yötä", hän sanoi tukahtuneella äänellä ja sammutti valot.
    "Hei, mä luin vielä!"
    "Sori." Sami kuunteli Liirin hidastuvaa hengitystä ja lopulta unista tuhinaa, muttei pystynyt nukahtamaan. Hän tuijotti kaunista huonetta: kauniita, kalliita tapetteja, laatuparkettilattiaa ja tauluja. Miten näin somien seinien sisällä saattoi tapahtua jotain sellaista?

*

    "Sami! Anna mä nyt ees kusen rauhassa!" Liir naurahti miehelleen, kun tämä kiirehti kylpyhuoneeseen, vaikka ovi oli kiinni.
    "Älä mee vielä töihin. On pakko puhua, pakko!" Sami puolikuiskasi kiihtyneenä.
    "Onko joku huonosti?"
Sami näytti taistelevan jotain näkymätöntä uhkaa vastaan. Miehen silmiä ympäröivät tummat renkaat ja hän näytti muutenkin vähän riutuneelta - ei tosin lähellekään niin pahalta kuin joitakin vuosia sitten.

    "On. Mä... en ollu varma tästä ennen, mutta nyt olen."        
    "Mitä?" Liirinkin hymy venähti pelonsekaiseksi odotukseksi. Sami todella oli huolissaan.
    "Se... siis se Ronjan se... on Mila."
    "Mitä?"
    "Onni näki sen... joskus y-yöllä. Ja mä m-menin tyttöjen luo viime yönä", Sami nielaisi, "ja näin."
    

Liir ei oikein pystynyt uskomaan Samia.
    "Näit mitä?"
    "Liir, vittu, tämä on ihan liian vaikeaa jo muutenki! Usko mua. Mila... uhkaili Ronjaa ja löi sitä. Ja pelotteli."
    "Siis... oliko se Ronjan silmä Milan takia?"
    "Ja ne muutki kaikki pienet mustelmat ja muut mitä sillä on viime aikoina ollu. Liir, se on totta. Me käytettiin Ronjaa turhaan psykologilla! Ja muutenki kovisteltiin sitä. Se on pelkkä uhri. Liir, mä vien Milan sinne. Ollaan ihan kuin ei tiedettäis tästä, jooko? Tää pitää hoitaa jotenki järkevästi."

Sami katsoi miestään vielä hetken surullisena, mutta jätti Liirin sitten tuijottamaan tyhjyyteen.

Miten tämä oli mahdollista? Liir kyllä uskoi Samia, Sami tiesi aina lasten asiat paljon paremmin kuin hän. Miksi hänellä ei ollut ollut tällaisesta aavistustakaan? Ja miksi hänen ja Samin kohdalle piti aina osua jotain sairasta, mille he eivät itse voineet mitään?

*

    "Miks mun piti tulla tänne?"
    "Juttelet yhen kivan tädin kanssa."
    "Ei mulla oo yhtään kivaa tätiä."

    "No onhan Anne-"
    "Ei se ole mun täti."
    "Anne kyllä on, mutta tämä täti ei ole", Sami huokaisi. Tuntui pahalta jutella Milan kanssa, Samia karmi, mitä tuo suloinen pikku tyttö teki yön pimeydessä. Toivottavasti tämä oli vain jokin todella kauhea erehdys - ehkä tytöillä oli jonkinlainen peli meneillään? Tai Mila oli saanut katsella viime aikoina liikaa kauhuelokuvia?

    "Mä en tänne jää", Mila ilmoitti seuraavaksi.
    "Kyllä jäät. Olet tehnyt tuhmia juttuja, ja me halutaan tädin kanssa selvittää ne." Samia ällötti lässyttää Milalle, mutta hän ei pystynyt sanomaan sitä, mitä oikeasti ajatteli. Hän ei pystynyt sanomaan Milalle mitään, mikä viittaisi hänen tietävän. Sami pelkäsi pientä tyttöä - omaa lastaan.
    "No niin, täti tulee. Mene tuonne sohvalle, jooko?" Ihme kyllä Mila totteli.

    "Muista puhua totta!" Sami huikkasi lähtiessään. Toisin kuin Ronjan kanssa, nyt häntä ei hermostuttanut ollenkaan tytön puolesta. Enemmänkin Sami toivoi, että psykologi kestäisi Milaa, mutta toisaalta heidäthän oli koulutettu tulemaan toimeen kaikenlaisten hiipparien kanssa.

    "Mikä sä olet?" Mila tivasi psykologilta heti, kun tämä oli istahtanut.
    "Hei, olen Erja. Entä sä?"
    "Miks mun pitää olla täällä?"
    "Haluan jutella ja tutustua sinuun. Mikä nimesi nyt oli?"
    "Mila Suula", tyttö sanoi muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen.

    "Hauska tutustua. Toivottavasti sinua ei haittaa, ettei isäsi päässyt mukaan."
    "Ei mulla ole isää."
    "Eikö tuo ollut isäsi?"
    "Se väittää että se on mutta ei se oo."
    "No, Mila, käykö, jos kysyn sinulta kysymyksiä."

Mila jökötti paikallaan eikä nyökännyt. Erja alkoi silti kysellä. Mitä tämä oli? Miksi hänet laitettiin tällaiseen kuulusteluun? Isi oli aivan perseestä. Ja eno. Ne olivat juonineet tämän, vaikka Mila halusi vain olla Onnin kanssa.

Ronja omi Onnin eikä tajunnut edes, mitä teki. Vaikka Mila kuinka puri ja löi, Ronja ei silti ymmärtänyt. Typerä tyttö. Kaikki oli typerää paitsi Onni.

*

Kummallista. Akvaario oli ihan varmasti ollut kunnossa vielä eilen, mutta nyt pari kalaa kellui vatsa ylöspäin pinnalla. Liir ei muutenkaan pitänyt kaloista, mutta lapset olivat halunneet akvaarion kovasti ja Sami oli kolmen pikkuisen painostaessa murtunut.

Liir haavi kuolleet pikku raukat äkkiä pois, ennen kuin lapset näkisivät ne. Lapset kyllä varmaan ymmärtäisivät kalojen puuttuessa, että jotain oli tapahtunut, mutta Liir ei halunnut heidän näkevän pieniä ruumiita. Liiriä itseäkin suretti, kun hän katseli kuolleita ressukoita. Ne olivat olleet komeita ja terveitä, mutta ehkä ne olivat jo vanhoja. Mistäpä niistä kaloista tiesi.

    "Mä olisin voinu kyllä kalastaa ne ite pois sillä haavilla", Mila ilmestyi jostain ihan Liirin viereen niin, että Liir säpsähti ja toinen vainajista läpsähti lattialle.
    "Miten niin ite? Olitko sä nähny nämä?"
    "Totta kai."
    "Mikset sanonu?"
    "Vastahan mä ne tapoin."

Liir ei ehtinyt kuin avata suunsa kauhistuneena, kun puhelin soi. Hän kiirehti vastaamaan kädessään kaksi kuollutta kirjoahventa.

    "Hei, Erja täällä. Milan psykologi."
    "Moi. Oliver Suula, Milan huoltaja."
    "Kuten kerroin, teetin Milalle viimeksi erään persoonallisuushäiriötestin."
    "Ilmenikö mitään poikkeavaa?"
    "Niin... olisi parasta, jos voisimme jutella tilanteesta kasvotusten mahdollisimman pian. Mila ja te tarvitsette monenlaista tukea ja teidän vanhempien pitäisi saada koulutusta tähän."
    "Anteeksi?"
    "Tämä saattaa kuulostaa hurjalta, mutta älä hätäänny. Mila on psykopaatti."

_______________________________________________________________________

Lopuksi kuvat lapsista teineinä, tui tui (en kyllä tiedä, voiko Milasta sanoa tui tui, kun se on aika creepy jäisellä tavallaan). Mitä tykkäsitte? Mitä ajatuksia tarinan eteneminen neljänteen sukupolveen (vihdoin!) herättää?

Ja pari söpöä kuvaa Lirpasta ja Sampasta poreammeessa :D