Olettekos lukeneet 50 shades of greyn? Mie en. Enkä lue. Tuntuu oikeastaan, että luen tiilenpäitä, koska olen "unelmien kesätyöpaikassa", joka osoittautui aivan yhtä tylsäksi kuin kaikki edellisetkin.
Tässäpä Suulia kuukausittainen annos :)
___________________________________________________________
”Ja tähän pitää vaihtaa seinät, nuo kiviseinät on kamalat! Ihan ku jossain keskiaikasessa linnassa, ja mähän en enää halua sille ajalle palata. Jotain vaaleanpunaista, ehkä violettia… eikö vaan?” Sussu jaaritteli.
”Sä et kuuntele. Sami perkele!”
Sami tuijotti seinän beigeä kivetystä. Se oli ihana, muistutti Samia kesistä hiekkarannalla Oliverin ja Sirin kanssa. Oliver ja Sami olivat kietoutuneet pyyhkeisiinsä, jotta aurinko ei polttaisi heidän ihoaan. Siri puolestaan nautti kesästä täysin rinnoin; niin tumma pinta ei kärähtänyt koskaan.
”Kuuntelenhan”, Sami sanoi ihan liian nopeasti, ”miten noidenkin värin muutat?”
”Eiköhän se oo enemmän sun ongelma! Mitäs muutettiin. Se edellinen kämppä oli just hyvä.”
”Me tarvitaan lisää tilaa. Jos muistat, niin meillä on lapsikin.”
”Vasta yksi”, Sussu sanoi ällöttävän vihjailevasti ja ojentui suutelemaan Samia. Sami kavahti Sussun kosketusta kauemmas aivan kuin nainen olisi nokkonen.
”Ei nyt”, Sami mutisi.
”Millon! Sä oot ollu ihan helvetin kaukanen jo ainaki pari viikkoa. Sä et haluu ikinä. Ei mussa ole mitään vikaa!”
Sami pysyi hiljaa, vaikka ajatteli, ettei Sussussa muuta ollutkaan.
”Eikö ees uus haluamas kämppä sytytä sua? Me voitas panna tossa muuttolaatikoiden päällä…”
”Hyi.”
”Siis mitä?”
”Hyi. Iu. Yäk.”
”Älä jauha PASKAA!” Sussu räjähti ja tuuppasi Samin yllättäen kohti pahvilaatikoita, joissa oli parin koko omaisuus. Sussun räjähtävissä purkauksissa oli aina voimaa, ja nytkin Sami lennähti suoraan kohti terävää pahvireunaa. Käsivartta kirveli, mutta siihen tulleesta valkoisesta jäljestä ei alkanut tihkua verta. Sami ei tuijottanut enää seiniä, vaan tyhjyyttä. Turhautuminen, viha, kylmyys, miksi ne olivat vasta viime aikoina ruvenneet tiivistymään vastarinnaksi?
Hän tyrkkäsi ajattelematta Sussua takaisin. Ei antaakseen Sussulle samalla mitalla, vaan täysin ilman syytä. Sami ei tuntenut muuta kuin muurin itsensä ja tekojensa välillä, hänen väsyneet käsivartensa vain töytäisivät Sussun hieman vankistunutta kehoa. Aivan kuin sen ainoan kerran, kun Sami oli lyönyt Sussua. Liian monta kertaa, aivan liikaa. Väkivalta ja seksi kammottivat Samia, hän halusi rauhaa ja hiljaista yhteisymmärrystä. Hän ei vain enää tiennyt, olivatko ne pelkkiä unelmia. Ilmeisesti.
Sami pakeni lattialle asti rämähtänyttä Sussua yläkertaan. Onnin huone oli tyhjä lukuun ottamatta äityspakkauksen laatikkosänkyä, jossa poika kelli katsoen ei-mihinkään vakavan oloisesti. Sami koppasi pikkuisen syliinsä. Ehkä vauvan heijaaminen rauhoitti häntä enemmän kuin Onnia, mutta ei siitä pikkuisellekaan haittaa olisi. Kai.
Hän huomasi lähes rutistavansa pikkuista, lämmintä ja tuoksuvaa vartaloa omaansa vasten. Oliko Onni hänen? Biologisesti kyllä, mutta riippuvuuksia ajatellen ehkä hän oli Onnin. Sami tarvitsi Onnia pysyäkseen järjissään, Onni oli pilkahdus paremmasta elämästä ja ainoa toivonvälähdys, joka sai Samin jatkamaan.
Vai oliko vauvan käyttäminen kilpenä surkeutta vastaan epäinhimillistä? Ei Onnin elämä ollut sitä, mitä lapsella pitäisi olla. Ensinnäkin äidin pitäisi rakastaa ja hoitaa, edes hieman osallistua. Sussu koski Onniin nykyään vain hetkeksi näyttääkseen Samille, miksi äiti on lapselle isää tärkeämpi: imetys ei suju ilman kunnon maitorauhasia.
Itseinho täytti Samin taas kerran. Hän oli juuri äsken tuupannut vaimoaan niin, että tämä kaatui lattialle. Hän ei pystynyt tarjoamaan pojalleen edes kelvollista kasvupaikkaa. Ja hänen oma elämänsä… eihän sitä edes ollut. Sami oli vain jo vuosia sitten hylätty kuori, jonka tunteilla ja teoilla ei ollut keskenään mitään yhteistä, ei mitään tekemistä. Hän laski vauvan takaisin vaatimattomaan petiin, ei hänellä ollut minkäänlaista oikeutta häiritä sitä.
*
Kello oli 03:32, mutta se ei suinkaan tarkoittanut Liirille makoisia yöunia. Milan itku riipi Liirin irti sekavista torkuistaan, joissa teini-ikäinen Sami ilmestyi paikalla aina vain uudestaan.
”Mitä nyt?” Liir puhui lähinnä itselleen päästäkseen eroon unimaailmastaan. Vauva parkui kuin mielipuoli, eikä Liir ollut koskaan huomannut puhumisen, hellimisen tai suukkojen rauhoittavan sitä kuin muutamaksi sekunniksi.
Muistot Samista eivät hälvenneet unien haihtumisen myötä, päinvastoin. Aivan kuin Liir olisi herännyt painajaisesta toiseen, tämä vain ei ollut enää uni. Vai oliko? Ehkä hän heräisi pian jostain mukavasta keskieurooppalaisesta hotellista Leevin kainalosta ja vain nauraisi ajatukselle Sansan kuolemasta. Liir hieroi väsyneitä silmiään ja toivoi, että voisi nukahtaa hetkeksi pois uudesta elämästään.
”Shh, älä herätä siskoa”, Liir mutisi pikku Milalle väsyneesti. Mila sätki ja ulisi ja rauhoittui hieman vasta, kun Liir koppasi hänet syliinsä ja heijasi kömpelösti.
”Onko sulla nälkä?”
Voi kunpa vauvat osaisivat vastata niitä koskeviin kysymyksiin.
Aurinkoiset ja valoisat kesäyöt olivat aina olleet Liirille hankalia, sillä hän ei voinut nukkua ilman täydellistä pimeyttä. Pimeydessä ei ollut tilaa, aikaa tai paikkaa, oli vain itseys. Nuorempana hän oli rakastanut itsensä tutkiskelua pimeässä, eikä nyt puhuttu bokserien peittämästä alueesta vaan päänsisäisestä äärettömyydestä. Suhteista toisiin ihmisiin. Mutta nyt… ajatukset tuntuivat puukoilta. Liir ei kestänyt itseään, miettimistään, jahkailuaan ja tunteitaan. Joten hän puhui ääneen vauvoille.
”Syö nyt, pikku hölmöläinen, niin mennään takaisin nukkumaan.”
Mila kakoi aivan kuin tahallaan haluten hidastaa kehtoonsa palaamista.
Ennen tyttöjä Liir ei ollut tiennyt vauvoista mitään. Ei hän tiennyt nytkään! Sosiaalitantta oli käskenyt röyhtäyttää pikkuiset ruokailun jälkeen ja näyttänyt malliakin, miten sellainen toimenpide tehtäisiin, mutta Liir sai pienokaiset vain ulisemaan katkonaisesti ja onnettomasti ja puklaamaan päälleen. Hän taputti varovaisesti Milan selkää, ja kaikeksi onneksi tyttö päästi melko miehekkään pikku örpsähdyksen. Taivas, Liir pääsisi vajoamaan taas unenpätkiinsä hetkeksi. Joutuisi.
*
Vauvanitkun täyteisen yön jälkeen Liir pakeni parvekkeelle ihastelemaan aamuaurinkoa ja pakoon pikkuisten kiukkuista ininää. Hän vajosi puisen tuolin käsivarsille hetkeksi, ihan vain hetkeksi, joka venyi lopulta torkahtamiseksi ja hereille säpsähtämiseksi. Täällä liikkui joku! Olivatko koivussa pesivät harakat todella näin röyhkeitä, että pomppivat terassille asti? Asialle pitäisi varmaan tehdä jotain. Liir ei todellakaan tiennyt, mitä.
Toisen asunnon liukuovi avautui ja Martensit hipsivät siitä ulos.
Sami ei sanonut mitään, hymyili vain. Hymyilykin tuntui tavattoman raskaalta, väärältä ja vaikealta. Hän oli miettinyt tätä niin kauan, muttei ollut keksinyt, miten voisi pyytää anteeksi jotain näin valtavaa. Kuolemalla? Sittenhän sillä ei olisi mitään merkitystä. Hän vain yritti kalastaa Liirin katseen ja hymyillä vilpittömästi. Suupielet nykivät ja kädet hikosivat.
Kaikki väri pakeni Liirin kasvoilta. Samiin sattui, todella teki kipeää kaikkialle, nähdä, miten viha tihkui Liirin koko olemuksesta.
”Pois!” Liir sihahti, muttei liikkunut itse mihinkään. Samikin nauliutui paikalleen kuin terrakotta-armeijan sotilas. Hänellä oli aivan sama olo kuin vuosia sitten, jolloin hän oli yrittänyt lähestyä elämänsä rakkautta uudestaan.
”Mulla… kesti näin kauan että löysin sut”, Sami mutisi sydän pamppaillen hurjaa vauhtia, ”ja mä todella etsin koko ajan.”
”Ei kiinnosta! Painu minne tulit, pois mun talosta!”
”Maksan sulle kyllä vuok-”
”Ei vaan kiinnosta, voin heittää sut ulos. Ja heitänkin.”
”Liir, mä en voi unohtaa.”
”Vähän sama ongelma! Painu nyt vittuun ja pysy siellä. Sussun vittuun varmaan vieläki.”
Sami mykistyi. Liir puhui totta. Liir vihasi häntä, Sussu vihasi häntä, Sami vihasi itseään. Se ei ollut kehä, se oli kuin tiet antiikin Roomassa – kaikki johtivat samaan paikkaan.
”Mä en halua anteeksi, mä en voi saada anteeksi, mut-”
”Hankin lähestymiskiellon ja naulaan joka helvetin ikkunan teiltä umpeen. Ja hommaan sulle häädön.”
”Liir, älä-”
”Sä teit lapsenki Sussun kans.”
Sami katseli Liirin nappaavan tupakka-askin pöydältä ja painelevan takaisin asuntoonsa. Lasiovi paukahti arkkitehdin jäljiltä niin kovaa, että avautui uudestaan, mutta alakertaan syöksynyt Liir ei tainnut sitä enää huomata. Sami seisoi paikallaan, leikki olevansa puu, kuollut puu. Voisipa vain juurtua ja haihtua pois, jättää kuolleen rangan ihmisten keskuuteen matkimaan elämää.
Ei missään ollut järkeä. Liir oli vain katkeroitunut näiden vuosien aikana, Sami saisi kärsiä elämänmittaisen rangaistuksen teini-iän typeryydestään. Eikä se tuntunut lainkaan liian paljolta siihen nähden, mitä hän oli tehnyt. Sami ei tiennyt, mitä pystyisi tekemään, mitä voisi enää tehdä. Yrittää? Se satutti Liiriä.
*
”Sami! Taasko sä juot?” Sussu paheksui.
”Sussu! Taasko sä jätät pukematta vaatteet päälles”, Sami matki pilkallisesti vaimoaan sammaltaen. Hyvä, että hän edes päänsä sumuisuudelta tajusi, kuka huoneeseen oli yhtäkkiä ilmestynyt.
”Onhan mulla vaatteet!” Sussu kivahti.
”Jotku rievut jotka ei peitä mitään.”
”Sitä miehet haluaa nähä.”
”Ootko tosissas?”
”Kulta, mä vien sut sänkyyn”, Sussu muuttui hetkessä ivallisesta mukahuolehtivaiseksi.
”Irti!” Sami ärähti ja kavahti jo iholle lennähtänyttä vaimoaan.
”Älä koske, en halua!” Sami ärähti. Sanat olivat kuin hiekkalaatikolta, mutta miehen ilme oli niin vihainen, että se kylmäsi jopa Sussua.
” M-mutta me ei olla tehty mitään… niin pitkään aikaan.” Jaa, nyt Sussu sitten kokeili herkkä ja loukattu –taktiikkaa. Sami vain tuhahti.
”Susta on tullu niin etänen!” Sussu ulisi jo tekoitkua tuhertaen. Sami ei sanonut mitään, hän yritti keskittyä nousemaan tuolilta. Helvetti, miksi hän oli edes avannut taas korkin? Liir oli jokaisen kulauksen myötä vain tuskallisesti lähempänä, Sami eli sekä vanhoja että tuoreita epäonnistumisiaan yhä uudelleen ja uudelleen.
”Mä vain haluisin läheisyyttä”, Sussu kyynelehti, ”eikö avioliitossa pitäs olla ees sitä?”
Sami tarkensi silmänsä kattoon. Liir oli valinnut upeat, luonnonpuiset paneelit. Katto oli kuin peilikuva lattiasta. Asunnotkin epäilemättä toisistaan. Missä Liir nyt oli? Mitä hän nyt teki? Oliko Sami laittanut hänet kärsimään? Sami ei halunnut kiinnittää huomiota märisevään Sussuun, eikä hän olisi pystynytkään. Häntä väsytti, hän oli turta, hän oli aivan liian humalassa. Sami otti pari askelta, mutta jotenkin kummasti parketti upotti, matto myös. Hän vajosi kuin suohon joskus lapsena! Mutapohja järvessä, lasinsiruja, haava pottuvarpaaseen ja Liir, joka laittoi laastarin.
”Ootko sä näin alkoholisti”, Sussu hihitteli lattialle kopsahtaneelle Samille. Sami ei vastannut, vaan hymyili kaukaisuuteen.
”Ihan onneton. Sä oot surkea, ihan paska!” Sussu alkoi hermostua Samille, vaikka mies olikin sammumispisteessä, ”äläkä kuvittelekaan jättäväs mua. Pakenet pahaa oloas viinaan, lopeta se haakuilu ja rakasta mua taas niinku ennen!”
Aikansa puhistuaan Sussu ymmärsi, ettei Sami kuullut häntä, ei ollut kuullut alun perinkään. Mies oli päässyt karkuun omiin levottomiin uniinsa. Sussua raivostutti, että Samin huulilla karehti hymynpoikanen sammuneena, muttei koskaan hereillä. Mitä hän oli tehnyt edes väärin? Hän oli vain yrittänyt rakastaa, yrittänyt olla hyvä vaimo. Synnyttänytkin! Kaikki oli Samin syytä: lapsi, muutto, rahapula. Sami ei osannut mitään.
Sussu potkaisi nukkuvaa miestä kylkiluihin pari kertaa, mutta lopetti, kun Sami ei reagoinut edes siihen. Tukehtuisipa se paskiainen omaan oksennukseensa yöllä.
Samia hävetti herätä aamukuudelta niskakipuun keittiön lattialta. Vielä enemmän hän häpesi kuitenkin eilistä. Miten hän oli saattanut mennä häiritsemään Liiriä? Hän oli vain muistuttanut Liiriä vanhoista, kauheista tapahtumista ja asioista, jotka Liir oli varmasti onnistunut jo siivoamaan elämästään. Liirillähän oli se mieskin varmasti, vaikkei tätä ollutkaan näkynyt lainkaan näinä parina viikkona, jotka Sami oli paritalossa asunut.
Samin kylkeen oli ilmestynyt yön aikana pari muhevaa, kipeää mustelmaa. Miten? Oliko hän satuttanut kapsahtaessaan lattialle? Peili ei kertonut mitään, näytti vain tummanpuhuvat todisteet. Jotenkin peiliin katsominen kuitenkin lohdutti Samia, sillä hän ei nähnyt enää sieltä meikin ja lävistysten yökerhonaamiota, vaan kymmenen vuoden takaiset kasvot hieman muuttuneina.
Päänsärystä ja heikotuksesta huolimatta Samin iltainen synkkyys oli kuin taikaiskusta tiessään. Humalassa olo kahlitsi hänet niin tiukasti itseensä, että Sussu jäi ulkopuolelle. Tuntui niin vapauttavalta irrottautua Sussun määräysvallasta, vaikka se tarkoittikin toiseen vankilaan sulkeutumista. Mutta… alkoholi toi muistot aivan liian eläviksi. Sami muisti itsensä, mutta myös sen tuskan, mitä hän oli teoillaan aiheuttanut itselleen, vanhemmilleen, ystävilleen ja eritoten Liirille.
Äh, tärkeintä oli kuitenkin se, että hän tiesi Samin olevan olemassa. Sami ei ollut vain valepuku tai marionetti, Sami oli olemassa. Tyhjäpäisenä, ongelmaisena, heikkona ja levottomana, mutta Sami oli.
”No, miten on lähtenyt rullaamaan?” lastensuojelun Saara kysäisi samalla sävyllä, jolla voisi tiedustella uuden paidan sopimista vaatekaappiin. Tai verhojen tapettiin.
Liir mietti. Ja mietti, mietti vielä vähän. Ei hän totuutta ainakaan voisi kertoa, silloinhan Saara kantaisi tytöt saman tien ulos ovesta lopullisesti. Väsynyt ja turhautunut ääni Liirin päässä huomautti, että se saattaisi olla mukavinta pitkään aikaan.
”Veikös kissa kielen?” Jessus, että se nainen osasi olla ärsyttävä.
”Onhan tässä…” Liir aloitti, ”paljon uutta.”
”On, ihan valtava elämämuutoshan tämä on sinulle ollut.”
”Mm-m. Ainakin kunnon yöunille saattoi sanoa hyvästit.” Ja pah, Liir oli nukkunut huonosti Sansan kuolemasta lähtien. Tytöt vain olivat typistäneet entisestäänkin lyhyet unet lähes nolliin.
”Painaako sinua jokin?”
”Nälkä ja väsymys, tässä omat tarpeet kummasti unohtuu.”
”Muista pitää huolta itsestäsi. Tällaisessa tilanteessa hyvä tukiverkko on tärkeä. Onhan sinulla läheisiä auttamassa?”
Liir ihan säpsähti kysymystä. Tukiverkko oikeastaan loisti poissaolollaan. Liirin teki mieli itkeä ja nauraa; hänhän oli ollut elämästään suuren osan aivan yksin, ilman minkäänlaista tukea. Varsinkaan perheeltä.
”On.” Yhtään monisanaisemmin Liir ei olisi kyennyt valehtelemaan uskottavasti.
”Näytät kyllä aika nuutuneelta. Ehkä sun pitäisi viedä lapset viikonlopuksi mummolaan ja lähteä ystävien kanssa ulos”, Saara ehdotti. Tajusiko nainen ollenkaan, miten ivallisilta sanat Liiristä tuntuivat? Perhe ei edes avaisi hänelle ovea, eikä Liirillä ollut ystäviä. Liir vain hymyili tantalle väsyneesti.
”No, käyn parin viikon päästä taas kylässä. Muistathan käyttää tyttöjä neuvolassa ensi torstaina? Soitan sulle vaikka muistutukseksi.”
”Juu, pistän kalenteriin heti.”
”No hyvä. Sulla on muuten kiva huppari”, Saara kehaisi. Ei, ei ei! Liir ei kestänyt flirttailua, edes ajatusta siitä.
”Kiitos.”
”Tykkään tuosta tummemmasta osasta tossa oikealla, epätasanen värjäys on aina kiva. Tai joku jippo vaatteissa.”
”Se on kyllä mangososetta, Mila sotki enemmän ku söi.”
”Ai”, hämmentynyt Saara tokaisi ja purskahti nauruun, ”mä pidin sua niin tyylikkäänä!”
Liirkin surkeine näyttelijäntaitoineen sai puristettua itsestään teennäisen naurunpyrskähdyksen. Aitoon hän ei tuntenut pystyvänsä enää koskaan.
”Mutta juu, moikka ja nähdään!” Saara huikkasi vielä ovelta.
*
Liir oli huono isä. Ei, ei hän mikään isä ollut. Hän oli vain typerä mies, joka kuvitteli pystyvänsä leikkimään sankaria ja huolehtimaan siskonsa vahinkolapsista. Nytkin yläkerrasta kuului lohdutonta parkua – Mila takuulla taas vain kerjäsi huomiota – josta Liir ei välittänyt vähääkään. Hän ei vain jaksanut nousta sohvalta. Telkkari tarjosi vain aivotonta sontaa: Jamie Oliver, Tyra Banks, Oprah Winfrey. Ketä kiinnosti? Liir ei silti napsauttanut kaukosäätimen virtapainiketta, hän ei saanut silmiään irti liikkuvasta kuvasta.
Joku tökkäsi ovikelloa. Liir katseli vainoharhaisena ympärilleen kuin vieras olisi jo sisällä. Kuka hänet edes muisti? Kukaan ei ollut käynyt kylässä viikkokausiin lastensuojelutomppelia lukuun ottamatta. Liir ei millään saanut kampeuduttua sohvalta, mutta hän lopulta tassutteli ovelle. Ei hän uskaltaisi kuitenkaan avata, ehkä korkeintaan kurkistaa ovisilmästä, kuka hullu satunnainen juokale hänen rapulleen oli eksynyt. Vittu, eihän ovessa ollut mitään ovisilmää, ei edes postiluukkua. Kai se sitten oli pakko kurkistaa, ihan vilkaista vain. Liir epäröi kahva kädessään.
Samin hartiat nytkähtivät alaspäin muutaman minuutin odottelun jälkeen. Ei Liir näköjään ollut kotona, vaikka alakerran isoista ikkunoista kajastikin telkkarin alati vaihteleva värivalo. Hän oli varmaan lähtenyt johonkin ja jättänyt valoja ja laitteita päälle mahdollisia varkaita (ja epätoivoisia sameja) välttääkseen. Sami nojasi oveen kuin parhaaseen ystävään rankan baari-illan jälkeen. Hän ei vain pystynyt luovuttamaan ja päästämään irti, kun oli päässyt jo näin pitkälle.
Kahva liikkui, ovi aukesi ja pian Sami kohtasi Liirin katseen, joka vauhkoontui heti Samin rekisteröidessään. Sami syöksähti kohti pikkuista rakoa, Liirin maailmaan johtavaa ainoaa reittiä. Liir oli sekunnin verran paikallaan, melkein liian kauan, ennen kuin sai paiskottua oven voimalla kiinni.
Suoraan Samin kasvoille. Ensin tuntui painetta, sitten pientä tykytystä, sitten viiltävää kipua. Pulskat sadepisarat pommittivat Samin murtunutta nenää ja auennutta leukaa, kastelivat hiukset ja vaatteet läpimäriksi. Sami värisi nopeasti kylmenneessä ilmassa tuskasta, kylmästä ja surusta.
Kipu melkein sokaisi Samin, mutta se ei tullut paikaltaan niksahtaneesta nenästä. Liir todella vihasi häntä, vihasi vieläkin. Ehkäpä Sami oli Liirin elämän suurin epäonnistuminen, virhe, roska, jonka Liir halusi hävittää. Liir ei ollut antanut anteeksi eikä koskaan antaisikaan.
Sami kääntyi katsomaan suljettua ovea, mutta se olikin auki. Liir seisoi ylimmällä portaalla, vesipisarat poskia pitkin valuen. Sadetta vain, Sami ajatteli varmana. Liir ei sanonut mitään, mutta katsoi Samia surullisena. Oliko tämä tilaisuus puhua? Sami ei pystynyt avaamaan suutaan, ehkä leukakin oli murtunut. Jo hymy veti valkoisia kipuviivoja koko kasvojen alaosaan. Liir näytti siltä, kuin haluaisi sanoa jotain, muttei pystynyt. Ehkä Liir ei kestänyt Samin itkuista katsetta, sillä hän palasi asuntoonsa ja loksautti oven lukkoon.
*
Isi on on pipi, Sami olisi halunnut sanoa pojalle, mutta turvonneet kasvot eivät liikkuneet. Sitä paitsi lapsi ymmärsi telepaattiset viestit varmasti yhtä hyvin kuin verbaalisetkin, eli ei kumpaakaan vielä lainkaan. Sami pomputti Onnia käsissään muutaman kerran. Onnin hymy todella oli hänen elämänsä aurinko.
”Mä tiedän, Sami, mä tiedän!” Sussun rääkyminen havahdutti Samin. Hän laski Onnin kehtoonsa ja silitti pojan poskea ääneti.
”Mä tiedän! Kuka tossa naapurissa asuu! Miksi me muutettiin tänne, mitä sä oot ajatellu, mä en voi ymmärtää, vitun mulkku!”
Sami nyökkäsi, koska ei halunnut yrittää puhua. Sussulle puhuminen tarkoitti joka tapauksessa seinille puhumista.
”Mitä sä oot tehny itelles!” Sussu kiljaisi.
”Sä oot sairas. Todella!”
”Shh, herätät Onnin”, Samin oli pakko sanoa. Ei tästä puhumatta selviäisi.
”Siis todella! Mä en käsitä sua. Sä et koskaan tykänny Liiristä, ja nyt muutat sen viereen, jahtaat sitä, ja luulet etten mä huomaa!”
”Sussu, mennään tästä pois, annetaan Onnin olla.”
”Onnin! Ei se sitä haittaa, se on vasta vauva! Ei se tajua mitään!” Sussu tuhahti. Naisen silmiin oli hiipimässä ennennäkemättömän mielipuolinen vivahde. Sussu oli menettämässä hallinnan. Samin vatsaa väänsi. Hän ei tiennyt, mihin kaikkeen Sussu pystyisi suunniltaan ollessaan.
”Rakastatko sä mua!” Sussu tivasi luikerrellen aivan Samiin kiinni. Sami tärisi taas, nyt pelosta.
”Vastaa!”
Sami ei vastannut.
”Sä oot pitäny mua vaan pilkkanas. Miten sä voit tehä näin mulle! Mä oikeesti rakastin sua, halusin sua, tein sulle lapsen… ja onko mun palkkana se, et saan tietää, mitä sä oot oikeesti vaan koko ajan halunnu. Et sä Liiriä saa, et ikinä! Mä sain sut. Mä sain sut siltä pois jo lukiossa”, Sussu painotti sanojaan tökkimällä Samin rintaa. Onni parkaisi kerran kehdossaan ja aloitti sitten hiljaisen, nikottelevan itkun.
”Anna-lapsi-nukkuu!” Sami karjaisi. Sussu kavahti hieman taaksepäin, irvisti pilkallisesti ja lähti ovet paukkuen alakertaan. Sami hoippui ikkunoiden luokse – Liir oli suunnitellut huoneesta ihanan, valoisan ja muutenkin täydellisen – ja otti tukea ikkunalaudasta.
Eläinkuvioiset verhot huojuivat Samin henkäysten tahdissa. Onni tuhersi heikkoa itkuaan, kunnes nukahti. Lapsi ei voisi kasvaa tällaisessa ympäristössä normaaliksi. Missä ympäristössä sitten voisi? Samin lapsuus oli ollut täynnä leikkejä, lettuja ja nukkumaanmenoaikoja, ja silti hän oli juuttunut pakkomielteiden ja Sussun sorron, jopa väkivallan, loukkuun. Ja alkoholin. Hän tarvitsi sitä, löytyisiköhän alakerrasta pullo…
Sami oli tarkoittanut Martinin aurinkopäivien drinkkien alkuaineeksi, mutta meni se karvaana alas ihan ilman lantrinkejakin. Eihän se edes ollut kovinkaan vahvaa, ei tarpeeksi nopeaa viemään edes kasvojen kipua pois.
Tähänkö Samin uusi mahdollisuus sitten ajoi karille? Hän ei voinut saada Liiriä, Sussu oli niin vihainen, että kykenisi jopa murhaan, ja Sami itse… hän oli loukkaantunut, tuskissaan, loppu. Voisiko hän todella olla lopussa? Jos hän vain lopettaisi… itsensä?
Ei loppu ollut vaihtoehto. Samin oli pakko jatkaa, mutta mitä? Sussu tekisi hänen elämästään helvetin, vielä pahemman kuin tähänastisen. He muuttaisivat pois, vielä kauemmaksi perheestä. Liir oli menetetty, oli ollut lapsellista uskoa anteeksiannon mahdollisuuteen.
Ja Onni, voi pientä reppanaa. Sami oli pojan isä, hänen pitäisi pystyä raahaamaan pikkuinen turvaan äidiltään. Ei Sami pystynyt edes siihen.
Sami istahti lattialle litran pullo seuranaan. Tällä kertaa hän ei aikonut tippua, hän ei voinut vajota enää tämän alemmaksi. Toivosta ei ollut jäljellä enää kipinääkään, hän olisi tästä lähtien täysin Sussun armoilla, koska ei jaksaisi taistella. Pitkät, karvaat kulaukset sekavoittivat kaikkea, Sami tunsi etääntyvänsä kaikesta. Olisiko lopettaminen – elämän lopettaminen – sittenkään mahdotonta? Ehkä lastensuojelu löytäisi Onnin ja veisi tämän pois Sussulta parempaan tulevaisuuteen. Perheenkään ei enää tarvitsisi surra Samin huonoja kuulumisia, he voisivat lopettaa ikuisen huolehtimisen. Liir voisi jatkaa.
Onnin heiveröinen valitus kantautui Samin korviin humalasta ja muutamasta seinästä huolimatta. Ei hän voisi hylätä Onnia, Sami halusi kuulla Onnin ensimmäisen sanan. Nähdä ensimmäiset askeleet, antaa Onnin hoiperrella ensimmäiset horjuvasti takapihan pehmoisella nurmikolla.
Liir oli joskus sanonut, että unelmiin tarvitaan vain päättämistä ja hiukan rohkeutta. Oliko hänellä niitä? Mitä väliä sillä oli? Eikö unelma riittänyt? Sami päätti, että riitti, ja käänsi martinipullon korkin kiinni. Hän tarvitsisi sitä myöhemmin, tapahtui mitä tapahtui.
”Säkö tulit pyytämään anteeks? Luuletko saavas?” Sussu kivahti heti, kun Sami liu’utti parvekkeenoven kiinni perässään.
”En, mulla on muuta.”
”Mitä sulla voi ees olla? Anteeksipyyntö! Ja silleki on ihan sama, mä en anna sun tehä enää mitään. Sulla ei oo nyt vaihtoehtoja, Sami. Teit tän ihan ite itelles.”
”Aina on vaihtoehtoja.”
”Sä kusit just elämäs.”
”Enpä usko.”
”Mitä muutakaan! Oot eläny vaan romanttista paskakuvitelmaa koko elämäs! Ei Liir rakasta sua! Mä rakastin, se ei riittäny, mä en voi ymmärtää.”
”Mä tapan sut. Mä vien Onnin etkä sä saa enää koskaan mitään. Mä hakkaan sut, revin palasiksi…” Sussu sihisi. Nainen oli sekaisin, aivan nitkahtanut. Sami näki kaiken nyt viimein niin kuin se oli: Sussussa ei ollut mitään normaalia, ei empatiaa, ei mitään. Sami oli aina tuntenut Sussua kohtaan pelkoa, mutta nyt hän ymmärsi sen olevan turhaa. Ei kuolemaa tarvitsisi pelätä, vaan Samin vuosikausia elämää varjoelämää.
”Sussu, mä-”
”Itke vaan, mä en välitä.”
Sami nosti päänsä. Se oli totta, hän oli rohkea, hän pystyi tähän.
”Mä en itke. Etkä sä sanele mun elämää.”
”Kuka muukaan? Oot kyvytön mihinkään.”
”Sä oot kyvytän. Mä elätin meidät molemmat, et oo päivääkään tehny töitä. Et tee mitään edes kotona. Mutta sama se sille. Mä haluan vaan kertoa sulle totuuden, jos pystyt näkemään sen narsismis läpi.”
Sussu tuijotti Samia suu auki.
”Se hyväksikäyttö mitä sä oot aina kutsunu rakkaudeksi… Sussu, se ei oo. Mä en koskaan ole rakastanu sua. En ole uskaltanu sanoa sitä, mä pelkäsin, ei sitä voi edes elämäks kutsua.”
”Valehtelet!” Sussu kivahti kasvot järkytyksestä valkoisina.
”Liir ei raiskannu mua. Mä panin sitä. Ja se oli mun elämän paras hetki”, Sami lateli. Hän todella teki tämän! Tuntui kuin hän olisi jokaisen sanan myötä kohonnut hieman maanpinnasta, pian hän olisi ilmaa kevyempi.
”Mä oon eläny sumussa, mutta sä oot eläny valheessa”, Sami totesi Sussulle.
”Valehtelet”, Sussun ääni oli jo heikentynyt varjoksi entisestä kirkumisesta.
”Mä valehtelin kerran, ja se meinas tappaa mut. Sä meinasit tappaa mut. Et ehkä veitsellä tai pistoolilla, mutta arvaa, monetko kerrat oon halunnu vaan jäädä makaamana tielle tai raiteille. Tai hypätä sillalta. Mulla ei ollu minkäänlaista elämää, ei minuutta. Sussu, sä tapoit mut kaheksaksi vuodeksi!”
”En mä haluiskaan elää tollasen sairaan paskan kans! Seurasit Liiriä, vakoilit, sä oot pakkomielteinen! Sairas! Ällöttävä! Olisit tappanu ittes! Mä vien Onnin sulta!”
”Miten? Vien sen oikeuteen. Sä et saa huoltajuutta, turha yrittää”, Sami sanoi, ”laitan ne tekemään sulle psykologiset testit. Ja niistä sä et saa terveen papereita. Sussu, sä olet narsisti, paha narsisti. Ei sellaisille anneta lapsia. Kerron poliisille lyömisestä, pakkoseksistä, mun poistumiskielloista kotoa. Mulla on vieläki selässä arvet siitä, ku kaadoit mut kiuasta vasten. Puremajälkiä, raapimisia.”
”Ei ne sua usko. Sä löit mua sillon.”
”Siitä ei jääny jälkiä. Sussu, usko jo. Painu vittuun täältä niin et mene vankilaan. Jos et lähde heti, soitan polisiin. Mulla on naama paskana, ketähän ne syyttää?”
”Sä et voi tehä näin, sä oot musta riippuvainen.”
”En enää. Mä jatkan tästä yksin.”
”Sä et saa koskaan Liiriä. Se vihaa sua.”
”Sussu, lähde. Turha ees kerätä tavaroitas, pakkasin sun vaatteet jo laukkuun.”
”Sami, susta ei tule koskaan mitään.”
Sussu todella lähti. Sami hymähti itsekseen, kun näki naisen raahaavan hänen valmistelemaansa matkalaukkua pitkin jalkakäytävää kammottavan avonainen pikkumekko yllään. Laskuhumala, nenämurtuma ja ylpeys itsestään pyörryttivät Samia niin, että hän melkein mätkähti terassikiveykselle.
Ai niin, Onni.
Sussulle huutaminen oli saanut Samin kasvot särkemään ennennäkemättömällä tavalla, joten Onnia Sami vain heijasi sylissään. Poika vaikutti uupuneelta, ja Sami tunsi olevansa pahoillaan, todella pahoillaan. Kuinka paljon Onni oli joutunut kestämään kuunnellessaan vanhempiensa raivokasta riitelyä?
Ulkona oli vielä pimeää, punaisessa talossa tapahtuneesta muutoksesta ei tiennyt vielä kukaan. Ei edes Sami itse oikein. Sussun poissaolo oli kuin olisi parantunut kuolettavasta syövästä äkkiä. Mahdollisuus elää oli niin suuri ja valoisa, että se sokaisi Samin. Kaikki voisi muuttua. Kaikesta voisi tulla hyvää. Miten niin saattoi tapahtua?
”Isi on tässä. Isi on aina tässä”, Sami lupasi itkunpoikasta vääntävälle pojalleen.
”Se kuulostaa aika tyhmältä, mutta isi syntyi äsken uudestaan.”
*
Liir oli niin väsynyt, että hän tunsi olonsa humalaiseksi. Naurettavaa, hän ei edes muistanut juoneensa moneen kuukauteen mitään alkoholipitoista. Hänen väsymyksenä oli muuttunut ensin uupumukseksi, sitten toiveeksi vain nukahtaa lopullisesti. Ajatukset eivät antaneet Liirille minkäänlaista rauhaa, hänellä oli liikaa käsiteltävää. Sansaa hän ei enää kaivannut, oikeastaan Liir oli Sansalle vihainen, mistä hän tunsi kyllä syyllisyyttä. Miten Sansa oli kehdannut kuolla! Miksei hän ollut taistellut elämästään?
Ja miksi äiti vihasi häntä, ja isä vain seisoi äidin tukena? Miksei isä voinut auttaa nyt, kun oli ollut kuitenkin Liirin tärkein tukipilari läpi nuoruuden?
Ja Sami… miksi tämän piti ilmestyä takaisin? Pahinta oli sääli. Liir oli ollut ensimmäisellä kerralla jonkin verran järkyttynyt ja vihainen, että oli vain paennut Samia. Viimeksi hän oli kuitenkin menettänyt itsekontrollin kokonaan, ja murskannut Sami-paran naaman. Miten hän saattoi?
Oliko Sami tullut piinaamaan häntä? Vai todella pyytämään anteeksi?
Ehkä Sami oikeasti halusi vain rauhan, pyytää anteeksi ja saada itsensä järjestykseen. Luulisi Samin elämän olevan kunnossa! Hänhän oli pysynyt lukiorakastettunsa kanssa (Liirin sydänalaa vihlaisi vieläkin ajatus Sussusta ja Samista yhdessä) ja saanut lapsen. Mitä Sami saattoi vielä haluta hänestä? Liir puristi kätensä nyrkkiin. Sami halusi Liirille tuskaa. Oli ihan oikein, että hän oli tirvaissut Samin kasvoja ovella. Olisi pitänyt läimäyttää vielä kovempaa.
Vai olisiko sittenkään? Sami oli näyttänyt niin eksyneeltä ja onnettomalta… Ja Liirin oli vaikea uskoa, että Sami pystyisi satuttamaan toisia tieten tahtoen jatkuvasti. Toisaalta, eipä hän tuntenut Samia sittenkään. Vaikka he olivat olleet niin… läheisiä vuosikaudet nuorena. Ei läheinen riittänyt terminä. He olivat olleet yksikkö, sielunkumppanit.
Mitä sontaa. Kaikkea väsynyt mieli saattoikin keksiä.
Itkuhälytin ulisi, joten Liir raahautui yläkertaan. Ihme kyllä kaksoset nukkuivat nätisti sängyissään, jopa Mila. Ronja näytti nukkuessaan yhtä enkeliltä kuin hereillä. Ronjasta Liir kyllä piti. Hän olisi paljon mieluummin ollut Ronjalle vain Liir-eno, joka toi matkoilta karkkia ja voitti aina pokerissa, mutta nyt hän oli… mikä? Huoltaja? Kuulosti tuimalta. Isä hän ei ainakaan ollut, hän ei ansainnut sellaista arvonimeä. Liir oli lastenhoidossa aivan onneton, eikä hän edes pitänyt siitä. Miksi hän oli suostunut tähän?
Liiriä ympäröivät kehdot tuntuivat kaltereilta. Hän oli lukinnut itsensä tähän ainakin viideksitoista vuodeksi. Ei lapsia voinut vain palauttaa – tai no miksi ei, eiväthän ne olleet vielä voineet Liiriin kiintyä. Eihän hän edes osannut pitää niistä kunnollista huolta. Liir kaipasi kantavien seinien ja kivijalkojen objektiiviseen maailmaan, työhuoneeseen puurtamaan. Sieltä hän sai flow-tilan, unohduksen kaikesta.
Itkuhälytin inisi taas. Liir katsoi sitä epäuskoisena: oliko hän tosiaan niin uupunut, että kuuli mitä sattuu? Sitten hälyttimestä kuului karhea, jopa itkuinen ääni:
”Onni, kaikki hyvin. Isi auttaa. Äiti ei enää huuda, isi auttaa aina.”
_____________________________________________________________
Siinä! Pätkäisin tämän osan kahtia, muuten siitä olisi tullut hurjan pitkä. Mielipiteitä kaipaisin :)
Aioin laittaa toki osakuvan ja olin muka ovela, että laitoin tekstit siihen Photobucketista. Siellä oli niin kivoja fontteja! No, ikinä ei pääse kuin koira veräjästä... take a look :D
Kommentit