Suulia ei näemmä lue enää juuri kukaan, mutta ehkä normaalimmalla päivitystahdilla asian saa korjattua? Olen viime aikoina itse lukenut kaikki Sadepäivän tarinat ja jeps, alemmuuskompleksihan siinä iski, kun kaikki on viimeistä matonhapsua myöten täydellistä. No worries, Suulilla saatte edelleen kärsiä puhekuplista, maxisrojusta ja sängyn sisään uppoavista käsistä, koska minulla ei tuota kuvallista lahjakkuutta oikein ole. Toivon, että viihdytte silti tämän tarinan parissa. Jos Eternityt on Lamborghini, Suulat on Lada, mutta liikkuu se Ladakin eteenpäin!

No, asiaan. Ai niin, osassa on kiroilua ja kieroja, sairaita ajatuksia ja masennusta, jos ei niistä oikein halua lukea, niin jätä väliin. Koko osa on yhtä ylikasvanutta teinidraamaa (kuuntelin tätä varten MCR:n the Black Paradea tunnelmaan pääsyn takia:DD), olkaas hyvät! Hei ja lopussa on aika hyviäkin kuvia.

                *   *   *   *  *


Elämä on ei ole peli. Tai no, on se. Ekaks sitä luulee, et se on peli jossa sä ite ohjaat ja jossa sä hallitset, mut mä oon huomannu, että loppujen lopuks, sä et oo se pomo. Sä oot se nappula.

Niitty katseli nukkuvaa Feniksiä. Pojan, tai miehen, ei hän oikein tiennyt kumpaa Feniks oli, rintakehä liikkui rauhallisesti ja hän näytti unessa ystävälliseltä ja komealta. Feniks oli siirtynyt nukkumaan vierashuoneeseen, koska valvoi yötä ja nukkui päivät. Niitty teki toisin päin. He eivät olleet koskaan muutamaa tuntia pitempään yhtä aikaa hereillä. Feniks taisikin olla enemmän kihloissa romaaniprojektinsa kuin Niityn kanssa.



    "Ai, Eetu?"
    "Mitä punkeroiseni puuhailee?"
    "Kauhea nimitys", Niitty hihitti ja katsoi mahaansa, "vaikka oot kyllä ihan oikeassa!"
    "No ei, kyllä se susta näkyy, muttei herätä huomiota. Paitsi minun!" Eetu hymyili sitä ihanaa, poikamaista hymyään. Valkoiset hampaat välkkyivät.



Niitty kietoi kätensä Eetun ympärille.
    "Shh! Kailotat niin lujaa, et Feniks iha varmasti herää kohta! Tuu lähemmäs, jos on asiaa."
    "Okei. Mulla ei mitään sitä vastaan, että saan olla lähellä sua."
    "Senkin limanuljaska!" Niitty naurahti melkein ääntäkään päästämättä ja nojasi Eetun paljasta rintakehää vasten. Eetu oli vähän kuin halinalle, häneen saattoi luottaa ja hän, no, hän rakasti Niittyä kuin siskoa...



... ehkä sisarpuolta kenties?



Eiväthän he toisaalta olleet lainkaan sukua toisilleen.

                *   *   *   *   *



    "Niitty."
    "Niin?" Niitty nousi seisomaan portailta, joilla hän oli ottanut aurinkoa. Feniks seisoi hänen edessään hiukset pesseenä, siistinä ja uskomattoman komeana. Niitty ei ollut nähnyt Feniksiä sellaisena kuukausiin.    
    "Olen saanut ensimmäisen käsikirjoituksen valmiiksi ja lähetin sen ainakin viidelle kustantajalle! Nyt minulla on aikaa kaikelle, mikä on tärkeää elämässäni. Me voimme mennä nyt minne vain... no ehkä tilin sisällön rajoissa, ja ne ovat aika tiukat rajat... mutta Niitty, nyt voin rakastaa sinua ja korvata kaiken, mitä olen aiheuttanut."

Niitty tuijotti Feniksiä suu auki. Ihan kuin hän olisi nähnyt kihlattunsa ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan.

    "Niitty, kulta, rakas... en ole sanonut noita sanoja todellakaan tarpeeksi. Rakas, rakas, rakas, sano vielä kerran, että tulet vaimokseni, mennään huomenna maistraattiin!"



Feniks kaivoi kauniin korurasian esiin ja noukki siron korun sieltä leveästi hymyillen. Hän oli epäröinyt kihlaustakin jo pitkään ja katunutkin sitä, mutta ehkä naimisiinmeno saisi Niityn takaisin hänen luokseen. Ehkä hän voisikin alkaa isäksi, alkaa katsoa lehdestä "talo myydään" -ilmoituksia ja hankkia Volvon ja koiran.
    Oli totta, että romaanin käsikirjoitus oli valmis, mutta hyväksyisikö sitä kukaan? Feniks oli saanut raastavan tarinansa paperille ja oli valmis jättämään koko menneisyytensä taakseen. Hän oli repinyt itsestään irti ne surulliset, tunteelliset osat.



Niitty nyökkäsi ja Feniks sujautti renkaan hänen nimettömäänsä. Herra ja rouva Suula!



He olivat nyt naimisssa. Ajatus oli Feniksistä pelottava, mutta hän yritti työntää pelot pois mielestään ja miettiä jotakin muuta.

Ei ainakaan Niityn mahaa, joka tuntui olevan joka paikassa. Sen sisällä kasvoi inhottava pikku alien, jonka Feniks oli itse pannut alulle. Ei parikymppinen ollut vielä valmis isäksi! Aina, kun Feniks katsoi Niittyä, tuntui, kun hän olisi epäonnistunut aina vain uudestaan ja uudestaan.

    "Mitä sä tuijotat? Turvonnutta, rumaa vaimoasko?" Niitty tiuskaisi, ja Feniks säpsähti.



    "Ei, sinä olet... nätti." Feniks ei olisi vakuuttanut sillä äänensävyllä edes itseään. Niitty katsoi häntä kiukkuisesti, mutta myös surullisesti.
    "Mä kun luulin... et tämä muuttais jotain... mut en se mä..."
    "Mitä sinä oikein puhut! Minä sanoin, että näytät kauniilta! Sinulla on mahassa meidän lapsi, minun pitäisi olla onnellinen!" Sanat tulivat Feniksin suusta ihan väärinä ulos.
    "No oo sitte, oo vaikka munki puolesta, koska mä en oo!"



    "Koska tää vitun pallo mun mahassa on sun vika, sä se aina vonkasit! Sua piti ymmärtää, sua piti palvella, sä olit niin rikki, sä olit niin herkkä sä olit niin SAATANAN ITSERAKAS PASKA EIKÄ MULLA OO SULLE VIELÄKÄÄN MITÄÄN VÄLIÄ!" Niitty parahti kurkku suorana. Enää hän ei katsonut Feniksiä surullisesti, vaan pelkästään raivoissaan.
    "Kyllä sun olis pitäny jo vähemmästä tajuta, et sä oot yks iso vitsi! PAINU HELVETTIIN TÄÄLTÄ!"

Oliko Niitty pitänyt tuollaisen määrän vihaa sisällään - ja miksi? Feniks ei liikkunut mihinkään, vaan tökötti lamaantuneena paikallaan. Niitty läpsäisi häntä, ja Feniks ymmärsi, että tämä oli oikea hetki luikkia alakertaan.



Yläkerrasta kuului kiukkuisia askelia, ja pian Niitty raahusti keittiöön. Maha tosiaan oli valtava, se- Feniks ei ehtinyt ajatella loppuun asti, ennen kuin Niitty alkoi taas huutaa.
    "Etkö sä nyt tosiaan tajua, et ei riitä et lähet alakertaan? PAINU NYT SINNE VITTUUN TÄÄLTÄ KOKO KÄMPÄSTÄ!"
    "Niitty, miksi sinä olet noin vihainen? Minä voin korjata asian, mehän ollaan ensimmäistä päivää naimisissa, tehdään hyvää ruokaa ja laitetaan kynttilät palamaan makuuhuoneeseen- "
    "Haista kuule paska."
    "Mikä sinua vaivaa? Nyt, kun olen kunnossa, niin sinä rupeat tuollaiseksi?"

Taka-alalla Eetu nousi vihaisesti tuolistaan.



     "Niitty, minä rakastan sinua!" Feniks sanoi, ja se sattui, kun hän tiesi, ettei rakastanut.
    "Et rakasta! Sä rakastat vaan itteäs, puhut vaan itteästäs ja traumoistas! Mä oon ollu sulle raskaana nyt jo kaheksan kuukautta ja sä tuskin huomaat koko asiaa. Lähe mun elämästä nyt, ettei tän lapsen tarvi ikinä tuntea noin kauheaa isää!"
    "Hyvä on! Tämä on loppu, slut, finito! Turha odottaa mitään yhteydenottoa ja en todellakaan haluakaan lasta! Vihaan sinua ja sitä loista, joka mahassasi löllyy, se yököttää minua, sen takia nukuin vierashuoneessa..."

Eetulle riitti Niityn haukkuminen. Feniks oli törkeä, kun hylkäsi lapsensa ja ihanan Niityn, kauniin Niityn, Eetun Niityn.



Eetu tarrautui Niittyyn ja halasi naista lujasti. Hän pyyhki Niityn kasvoilta kyyneleet ja oli täysin välittämättä Feniksin tyrmistyneestä tuijotuksesta. Niitty takertui Eetuun kiinni, muttei itkenyt enää.

Feniksin sydän ei särkynyt, kun hän katseli serkkunsa ja tuoreen vaimonsa syleilyä. Jos hän oli Diman kanssa asuessaan kuvitellut, ettei hänellä ollut tunteita, hän oli ollut niin väärässä - nyt hän tiesi, ettei sellaista asiaa kuin tunteet ollut olemassakaan. Eikä rakkautta, ei edes kiintymystä.

Feniks kääntyi lähteäksään, mutta pian hän tunsi kovan iskun kyljessään ja ilma pakeni hänen keuhkoistaan.



Ennen kuin Feniks ehti edes nähdä, mitä tapahtui, hänen poskeensa lävähti nyrkki - ja lujaa. Kipu sai Feniksin silmät sulkeutumaan ja kun hän avasi ne, Eetu katsoi häntä silmiin.
    "Sinä saatanan raiskaaja lennät täältä ulos ihan kohta, niin kohta, etten ehdi tavaroitas pakata. Mutta sitä ennen saat tietää, miltä Niitystä tuntuu sydämessä. Kun sulla ei ole tunteita, niin täytyy opettaa toista kautta!"
"...vitun..." PAM
"...itsekäs..." PAM
"... raiskaaja..." PAM
"... toivon että..." PAM
"... kuolet..." PAM

Feniksin täytyi nähdä Niitty vielä kerran.



    "Niitty..." Puhuminen sattui kaikkialle. Kipu tykytti joka puolella Feniksin päätä ja rintakehää. Eikä hän edes tiennyt mitä sanoa.
    "Anna anteeksi... minä menen. Mutta muista, että tämä oli sinun valintasi. Olisimme voineet olla onnellisia," Feniks mongersi. Niitty kääntyi ja hengähti kauhistuneena, kun näki veren tippuvan Feniksin kasvoilta ja valuvan noroina poskia pitkin. Hänen omia poskiaan pitkin valuivat kyyneleet.
    "Ehkä. Ja mä... rakastan sua. Vaikka sä et mua." Niinhän se asia oli. Kylmä fakta. Mikä siitä teki niin surullista?

Niitty astui muutaman askeleen eteenpäin ja käänsi selkänsä Feniksille viimeisen kerran.
    "Ja nyt sä lähet."

                *   *   *   *   *

Kolmen vuoden päästä Ruusulaakson rauhallisessa lähiössä



Kolmosista oli ihan julmetusti vaivaa! Melkein kolmivuotiaat vintiöt ehtivät joka paikkaan ja aiheuttivat kolminkertaisesti vahinkoa yhteen ipanaan verrattuna. Aivan kuin Pyry, Touko ja Lumi eivät olisi koskaan kuulleetkaan sellaisesta käsitteestä kuin sisarusrakkaus. Niitty katseli ylpeänä pikku vintiöitään ja laski kätensä mahalleen, joka oli taas pyöristymässä.

Tällä kertaa hänellä oli joku luotettava ja sydämellinen ihminen vierellään, joku, joka rakasti häntä.



Niitty oli ollut aivan tuuliajolla häädettyään Feniksin elämästään. Hän oli halunnut luopua kaikesta tutusta ja turvattomasta ja oli itsekin häipynyt Feniksin serkkujen luota heti samana iltana. Ehkä Eetu oli ikävöinyt häntä, ehkä ei. Feniks ei ollut ainakaan varmasti kaivannut häntä hetkeäkään!



Nickeen Niitty oli törmännyt aivan sattumalta työntäessään kolmostenrattaita puistossa. He olivat jutelleet siellä kerran, pari, kolme ja pian huomanneetkin tapailleensa jo puoli vuotta. Kun Niityn vuokrasopimus karmeassa murjussa meni umpeen, Nicke oli pyytänyt häntä ja kolmosia luokseen asumaan. Iso talo, kuka siinä yksin haluaisi edes asua?



Nicke oli kosinut Niittyä, kun tämä oli huomannut olevansa toista kertaa raskaana vasten tahtoaan. Mies oli heittäytynyt polvilleen vessassa. Onneksi häät oli sentään pidetty ihan kirkossa, eikä maistraatissa kuten Feniksin kanssa! Kaikki meni hitaasti ja oikeaa reittiä.


Lumin, Pyryn ja Toukon sukunimi oli kuitenkin Suula, sillä Niityn ja Feniksin eroa ei ollut vielä ehditty laittaa voimaan ennen lasten syntymää.



Nicke oli lapsille paras mahdollinen isä. Hän oli jopa tarjoutunut tunnustamaan kolmosten isyyden, mutta siihen Niitty ei ollut suostunut. Vaikka Feniks ei edes maksanut elatusmaksuja, vaikka Feniks ei edes tiennyt, montako lasta hänellä oli ja minkä nimisiä, hän oli kuitenkin kolmosten biologinen isä. Ja saisihan Nicke pian täysin omankin lapsen.



Lumista oli tullut heti "isin" lellikki. Nicke oli aina tytön kanssa ja tyttökin kiljui iloisimmin, kun näki isäpuolensa ja sai nykiä tämän hassuja lävistyksiä. Niitty tiesi, että Nickessä oli vikansa: mies näytti aina väsyneeltä ja oli laittanut kasvoihinsa rumia koruja, ja hänellä oli kontakteja ei-kovin-laillisiin järjestöihin. Nicke oli silti turvallinen.



Muistoja ajasta Feniksin kanssa ei saanut pyyhittyä pois, kolmoset muistuttivat siitä aina, mutta Niitty oli unohtanut vihansa ex-miestään kohtaan. Hän oli haparoiva ja kehno äiti, mutta säästi ainakin lapsensa paljon itseään huonommalta vanhemmalta.

                *   *   *   *   *

Samaan aikaan Ruusulaakson slummeissa




Hänestä ei sittenkään ollut tullut kirjailijaa. Mikä ihme se edes oli? Postin tarkistaminen tuli aina vain helpommaksi nykyään, sillä sieltä tuli hylkäyskirjeitä enää hyvin harvoin. Feniks ei jaksanut enää lähettää kymmeniä kertoja korjailtua käsikirjoitustaan minnekään. Hän oli luvannut itselleen jokaisen hylkäyksen jälkeen lopettaa, luovuttaa ja mennä vaikka roskakuskiksi, mutta ei hänestä olisi ollut siihenkään.

Feniks päätti tappaa taas toiveet ja raahusti postiluukulle. Siellä oli paksu kirje, ei ohutta. Ei kai mitään "veronkiertosi on huomattu, joudut vankilaan" -uhkausta? Ei. Se oli lähetetty osoitteesta Blomfilms. Feniks avasi kirjeen kädet täristen adrenaliinin ja alkoholin yhteisvaikutuksesta.



Hänelle. Vaikka murjussa ei ollut ikkunoita, Feniks oli näkevinään auringon paistavan jostain raosta. Se oli ihan varmasti mennyt väärään osoitteeseen.

Arvoisa herra Suula, haluaisin keskustella kanssanne käsikirjoituksestanne ja tulevaisuudestanne. Romaanisi herätti mielenkiintoni ja haluaisin puhua kanssanne ennen julkaisupäätöstä. Saatatte ihmetellä, miksi tämä lähetetään elokuvayhtiöstä. Blomfilmsin kanssa yhteistyössä toimii myös kustantamo, joka on kiinnostunut kirjastanne, mutta elokuvayhtiömmekin pitää kirjoitustanne erittäin potentiaalisena.

Päätuottaja Carolina Lund


Ojanpohja lähellä Blomfilmsiä



Todellakaan paras mahdollinen alku palaverille kustannus- ja elokuvayhtiön ison pampun kanssa ei ollut ryypätä ja itkeä koko yö ja herätä upottavasta ojasta, jossa oli sataprosenttisen varmasti muutakin kuin luonnon omia aineita. Paperitehdas tuprutti piiput mustana sadan metrin päässä.
    Feniks kömpi pystyyn ja yritti olla horjahtamatta takaisin haisevaan löllöön. Ei jumalauta, oliko hän edes elossa? Oli, sen huomasi yököttävästä olosta. Hän haisi itsekin kammottavalle eikä ollut torkkunut kuin puoli tuntia ennen aamunsarastusta.
    Feniks muisti jännittäneensä edellisenä iltana kauheasti ja ottaneensa pari hörppyä jännityksen laukaisuun. Ja nyt hän heräsi ojasta ja studiolla pitäisi olla puolen tunnin päästä. Voi paska. Siinä menivät ne vähäisetkin mahdollisuudet.


Hajusta ei päässyt eroon, mutta suurimman osan mudasta sai karistettua pois huolto-aseman vessassa. Nyt studion portailla Feniks halusi kääntyä ja juosta takaisin asunnolleen vaihtamaan vaatteet ja itkemään. Hän itki paljon. Joka päivä, tai oikeastaan joka yö.
    Feniks kiersi rakennuksen sivulle, sillä sieltä hän pääsisi huomaamattomammin sisälle.



Kun lasiovista astui ulos nuori, hiukan vahanuken näköinen nainen, Feniks päätti todellakin lähteä litomaan.
    "Päivää, onko sinulla kulkulupa?" nainen kysyi happamasti. Feniks tuijotti naista, ja mietti, pitäisikö hänen vastata, että ei.
    "On minulla."
    "Kirjallisena, kiitos. En mä voi kaikkia spurguja uskoa."
    "Tuossa on." Feniks tyrkkäsi kutsun nenäänsä nyrpistelevän naisen käteen ja harppoi ovesta sisälle.



    "Voisitko kertoa, missä on päätuottajan toimisto?" Feniks kysäisi ohikulkevalta mieheltä.
    "Mitä sinä teet neiti Lundin luona, en usko että sinulla on lupaa mennä sinne! Yleensä pomon vieraat on hienoja pukuherroja tai jakkunaisia eikä ne haise viiden metrin päähän... ulosteelle", mieskin nirppaili ja astui askeleen kauemmaksi Feniksistä.



    "Minulla on sinne kulkuoikeus, olen luultavasti sinunkin tuleva työkaverisi, herra Suihkunraikas."
    "No mene sitten, herra Viemäri! Ja jos tulet sieltä takaisin ilman sopimusta, työnnän sinut lavastamon uima-altaaseen, ettet saastuta aulaa poistuessasi", mies naurahti ja jatkoi matkaansa pilkallisesti hymyillen. Feniks katsoi miehen perään ja oli jälleen kääntymässä takaisin, mutta huomasikin heti oikealla oven, jossa oli tyylikäs lappu "Carolina Lund, päätuottaja".




Huone poikkesi täysin käytävien tiilistä ja elokuvatilpehööristä, jota lainehti siellä pitkin lattioita. Lundin toimistossa oli kukkatapetit ja typeriä teinien elokuvajulisteita sekä kukkia pöydällä ja nurkissa, jopa katosta roikkumassa. Feniks tunsi pakokauhun nostavan rumaa päätään sisällään, kun näki itse päätuottajan työtuolinsa äärellä.




Feniksistä tuntui kuin hänestä olisi lyöty ilmat pihalle isolla lekalla. Hän sulki silmänsä ja katsoi naista uudestaan. Feniksin tuijottaessa lamaantuneena päätuottaja nousi hymyillen ja alkoi kiertää työpöytäänsä päästäkseen Feniksin luokse. Hänen luokseen. Enää ei ehtisi paetakaan tätä painajaismaista tilannetta. Ei Feniks kuitenkaan uskaltaisi sanoa edes hei, ei hän kelvannut ihmisten ilmoille. Saati sitten tuollaisten jumalattarien!

Nainen käveli suoraan Feniksin luokse ja levitti kätensä eikä näyttänyt merkkiäkään siitä, että olisi huomannut mitään hajua.



    "Voi kun sinä olet nuutuneen näköinen! Olet varmaankin herra Suula, sen käsikirjoituksen lähettäjä", nainen myhäili ja halasi Feniksiä lämpimästi. Feniks ei saanut henkeä eikä ollut pysyä omilla jaloillaan, hän vain nojasi naista vasten.


Siitä oli niin kauan kun joku oli viimeksi halannut Feniksiä muuten kuin pimeillä pikkutunneilla pimeässä baarissa täydessä tuiskeessa. Feniksillä ei ollut ketään eikä hän ollut uskaltanut lähestyä ketään. Ja nyt tämä, tämä mikänytlie iso pamppu otti ja halasi häntä!
    "Minä laitan sinullekin kahvia, niin voidaan aloittaa!"



    "Hmm, odottakaa, neiti tai rouva Lund! O-olen erittäin otettu kun saan tutustua teihin, ja kyllä, olen Feniks Suula. Mukavaa tutustua", Feniks pakotti itsensä sanomaan, mutta yllättyi, kun pystyi jo viimeisten sanojen aikana hymyilemäänkin.
    Voi kun nainen olisi neiti eikä rouva.
    "Samoin! Istuhan, ole hyvä."



Feniks katseli naista, joka selasi hänen käsikirjoitustaan pöydän toisella puolella. Miten jokin, joka oli peräisin hänen rumasta mielestään, saattoi olla jonkun noin kauniin käsissä?
    "Sanon tämän suoraan, ettet odota toisenlaista vastaanottoa. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Tarinasi on kammottava, ruma ja luotaantyöntävä kaikessa totuudessaan, joskin on vaikeaa uskoa, että jokin tällainen olisi totta," Lund lateli aivan perusilme kasvoillaan.

Eikö käsikirjoitus ollutkaan kelvannut? Jos Feniks olikin tullut tänne vain kuuntelemaan haukkuja. Hän ansaitsi sen.



    "En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Kun sain tämän paperinipun käsiini ja aloin lukea, en voinut enää lopettaa. Se oli upeinta, mitä olen koskaan nähnyt, kuullut tai aistinut mitenkään. Olin heti koukussa! Kirjoitin sen surkean kutsukirjeen sinulle heti, enkä olisi voinut odottaa tapaamistasi enää yhtään kauempaa. Halusin nähdä sinut, Feniks Suula, koska olet yliluonnollinen. Sinä ja käsiksesi olette molemmat jostain aivan toisesta universumista, ja minun täytyy kiittää ylempiä voimia siitä, että päätit alkaa kirjoittaa. Olen aivan nöyränä edessäsi!"

tympeäilmenäyttökäsi

Hetken Feniks uskoi, mitä nainen sanoi, mutta kun tämä oli sanonut olevansa koukussa, Feniksille riitti. Ei hän pystynyt ottamaan mitään tällaista vastaan, ei hän ansainnut mitään tällaista.

Feniks työnsi tuoliaan taaksepäin ja poistui kauniin naisen ja kukkien keskeltä. Hän voisi mennä vaikka kotiin, vetää kunnon perskännit ja tehdä itsemurhan. Nyt tuntui vähän siltä, tai oikeastaan juuri siltä.



Carolina istui hiljaa paikallaan ja katsoi Feniksin lähtöä. Hän oli odottanut saavansa toimistoonsa vanhan ja viisaan miehen, mutta sinne olikin raahustanut nuori ja selvästi masentunut ja ongelmainen mies. Vaikka mies olikin ollut selvästi viime yön jossain aivan muualla kuin nukkumassa, hänessä oli silti jotain selittämätöntä, uskomattoman vahvaa vetovoimaa.
    Carolina napsautti taulukko-ohjelman päälle ja yritti suunnitella tulevaa viikkoa, mutta ei voinut, sillä hän huomasi jatkuvasti ajattelevansa, milloin voisi tavata Feniksin uudestaan.


Uusia kirjailijoita, näyttelijöitä ja kuvaajia oli niin paljon, ettei Carolina muistanut edes puolien heistä kasvoja. Tuon yhden hän oli tavannut kerran ja tapaaminen oli päättynyt paniikinomaiseen ulosmarssiin, mutta Carolina ei vain saanut Feniksiä mielestään. Hän päätti lähteä kotiin, laittaa toimintaleffan pyörimään ja unohtaa kaikki typerät työasiat.



Feniks juoksi kotiin vain veitsiä varten. Mikään muu ei saisi tylppää oloa teräväksi, mikään muu ei saisi Carolina Lundia hänen mielestään. Feniks nosti suuremman veitsen ja kokeili sen terää peukoloonsa. Ihana. Hän kääri jo hihansa ja katsoi ranteitaan - niissä näkyivät vieläkin mopon avainten jäljet kymmenien muiden seassa - mutta tänään tarvittiin jotain erikoisempaa.

Hän nosti sen kasvojensa eteen.




Kipu oli kasvoissa aivan samanlaista, mutta poskista tuli yllättävän paljon verta. Feniks ei jaksanut välittää, vaan istui lamaantuneena lattialla. Miksi hänen oli pakko olla olemassa? Miksi kaikki muut ihmiset vaikuttivat niin onnellisilta kävellessään ohi kadulla, elämähän oli pelkkää kidutusta?
    Turhautuminen tuntui liian suurelta tunteelta, se pursusi yli. Se nainen - miksi Feniksin oli pitänyt tavata hänet? Nyt elämästä tulisi entistäkin kammottavampaa, koska se ei ollut enää tylsää ja yksitoikkoista. Se oli raastavaa.


Feniks poimi sänkynsä alta kirjan, jota oli lukenut eilen. Muutama punainen pisara tipahteli sivuille. Sivujen välistä leijaili Carolina Lundin lähettämä kirje ja käyntikortti. Feniks otti kännykän täriseviin käsiinsä ja näppäili Lundin toisen numeron, sen, jossa ei lukenut  "toimisto". Eipä tässä enää mitään menetettävää ollut, ja julmasta suhtautumisesta tulisi vain uusi luku tarinaan. Feniks oli niin hukassa, ettei julkinen nolaaminen enää haittaisi. Sittenhän olisi pakko hypätä sillalta?

                *   *   *   *   *



    "Carolina puhelimessa!"
    "Iltaa."
    "Kuka siellä?" Joku langan toisessa päässä oli aivan hiljaa melkein minuutin.
    "En tiedä muistatko minua, mutta Feniks Suula."
    "Ai! Halusitko sopia uudesta tapaamisajasta? Minulle käy milloin vain."
    "Anteeksi, mutta en. Minä pelkään että kuolen kohta."
Carolina oli hetken hiljaa. Mies todellakin oli aivan sekaisin ja yksin ongelmineen.
    "Tule tänne. Ei minulla ole tänä iltana muutakaan tekemistä." Ja Carolina kertoi Feniksille osoitteensa aivan hetken mielijohteesta. Ei nuori nero ainakaan vaaralliselta vaikuttanut.



Feniks oli paikalla melkein heti. Nähdessään veriset ja uupuneet kasvot Carolina yritti pysyä rauhallisena ja keskittyä katsomaan miehen ihanan sinisiä silmiä eikä niitä ympäröivää tosielämän kauhumaskia. Carolina oli pyytänyt Feniksiä riisumaan haisevan puvun, jonka he olivat heittäneet yhdessä parvekkeelta alas mummon parvekkeelle.



    Carolina otti kaapista hernekeittopurkin ja lämmitti sen, sillä Feniks näytti siltä, ettei ollut saanut lämmintä ruokaa viikkokausiin.


 Mies kiitti vaisusti ja lusikoi keiton sanaakaan sanomatta.
    "Kiitos."
    "Mistä keksit tulla?"
    "Mistä tiesin, että ottaisit minut sisälle."


    "Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?" Carolina kysyi, kun Feniks lopetti syömisen.
    "Taidan olla itselleni eniten haitaksi. En minä koe, että kasvoilla olisi mitään merkitystä."
    "Mutta eikö tuo satu?"
    "Enemmän helpottaa. Ehkä osa muistoista lähtee avaamalla suonet. Ehkä pahimmat lähtevät näin, eivät ranteet ja kyynärtaipeet voi riittää." Feniks katsoi lattiaa ja huomasi jälleen itkevänsä. Kyyneleet kirvelivät, no tietenkin, niissähän on suolaa. Hän tosiaan seisoi tässä juttelemassa Carolina Lundin kanssa myöhään tiistai-iltana.



Ihan selittämättä Feniks lysähti istumaan lattialle eikä osannut enää pysäyttää itkemistä. Hän oli itselleen ihan vieras, ihan kuin mieli olisi jakautunut kahtia, kuolleeseen ja masentuneeseen, ja keho olisi vielä niistä erillään ryyppyreissuineen. Ja itkuineen.
    "Feniks? Saanko tulla viereen?"
    Ei kyynelten keskeltä ehtinyt vastata, vain hieman nyökätä. Carolina istui siinä hänen vieressään niin ymmällään.
    "Minä en ymmärrä! Olen niin heikko, vaikka kuinka yritän selvitä. Ei minusta ole siihen! Monilla muillakin on ollut inhottavia asioita lapsuudessa, mutta he ovat päässeet niistä yli! Monen muunkin tyttöystävä on pettänyt, mutta he ovat vain menneet juomaan ja löytäneet uuden. Ihan kuin minä olisin ainoa, joka eksyy yksisuuntaisella suoralla tiellä", Feniks nyyhkytti.
    "Mennään pesemään tuo veri pois, jooko?"


    "Sehän lähti pois kokonaan, eikä nuo haavat varmaan enää vuoda."
    "Ei niin, en minä uskaltanut viiltää tarpeeksi syvälle." Feniks katseli peilikuvaansa kuin näkisi sen ensimmäisen kerran aikoihin, ja häntä alkoi taas hävettää kovasti. Hän näytti turvonneelta ja itkuiselta zombilta tummine silmänalusineen.


Carolina oli niin uskomattoman lempeä ja kaunis, hänen kuvajaisensa heijastui peilistä Feniksin nähtäviin. Feniks kääntyi naista kohti.
    "Kiitos tästä, vaikka ei tämä auta kuin sinua."
    "Kuinka niin? En minä tarvi apua."
    "Sait auttaa. Sääliä vähäsen. Kun näet kuolinilmoituksen, voit ajatella, että sentään paransit elämääni hetkeksi."
    "Et sinä kuole! Ja olenko parantanut elämääsi, missä välissä?"
    "Heti kun näin sinut. Mutta minä lähden nyt. Voi olla, että emme enää tapaa."



Carolina katsoi Feniksiä silmiin ja Feniksin sydän hyppäsi - mitä, oliko hänellä sydän - ja Feniks pysähtyi kesken askeleen.
    "Sinä et voi lähteä tuossa kunnossa ja pelkkä toppi ja bokserit päällä yhtään minnekään," Carolina sanoi ja astui askeleen lähemmäs. Ja halasi Feniksiä uudelleen. Feniksin pakokauhu hävisi ja hän muisti Carolinan päivällä sanoman lauseen, että Carolina oli koukussa Feniksin tekstiin. Feniks tunsi olevansa koukussa Carolinan läsnäoloon.
    "Ei kun kyllä minä ihan oikeasti lähden", Feniks yritti jälleen.
    "Et mene minnekään! Ainakaan ennen kuin saadaan sinulle jotkut vaatteet, eikä minulla ole miesten vaatteita."



    "Miten jaksat välittää minusta, minussa ei ole mitään."
    "No onhan", Carolina intti ja halasi Feniksiä uudelleen. Mies melkein tärisi ja Carolina tajusi, että Feniks oikeasti saattaisi kuolla, jos hän vain päättäisi niin. Hän oli niin heikko fyysisesti ja henkisesti, ettei jaksanut kuin repiä itseään kappaleiksi.
    Nyt mies kuitenkin hymyili silmät tuikkien. Ihmeellistä. Mikä oli saanut ne syttymään? Yhtäkkiä tähdet tulivat lähemmäksi, kunnes niitä ei enää erottunut.



Feniks painautui aivan Carolinaan kiinni ja tunsi muistavansa, miltä läheisyys tuntui. Hän suuteli Carolinaa aivan yllättäen, ja yllättyi, kun ei tullutkaan torjutuksi.

Tunnin myöhemmin Feniks hiipi Carolinan huoneesta sohvalla hiljaa ja nukahti siihen.




Kun Carolina tuli keittämään aamukahvia, Feniks heräsi tippuvan kahvin ääneen. Carolina hymyili hänelle taas niin aurinkoisesti, että Feniks ei voinut olla vastaamatta iloisella ilmeellä.
    "Taidan lähteä, ennen kuin naapurin mummo alkaa valittaa sinulle," hän naurahti ja lähti rappukäytävään alusvaatteisillaan.


Ulkona oli vielä pimeää, kun Feniks hipsi kerrostalon portaat alas ja lähti avojaloin kohti omaa mörskäänsä. Mitä ihmettä yöllä oli oikein tapahtunut?



Kun lehti kolahti postiluukusta alas, Carolina ei edes kuullut ääntä, sillä hän nuuhki kahvin tuoksua ja mietti, mitä ihmettä yöllä oikein olikaan tapahtunut.
____________________________________________________________________________

Schönke Daan, kiitokset humpasta! Ensi osassa tulee Suulille muutos, uusi alku, mutta ei hätää, tarina jatkuu entistä parempana. Kiittäisi suuresti kommenteista, sillä tämän osan tekemiseen meni jumalattomasti aikaa, koska kuvat hävisivät ja photobucket jumitti. Ja onnea, jos selvisit osan loppuun asti!