Chilipatipippaa taas! Mulla ihan oikeasti hävettää se, että te lukijat, jotka olette tarinan kannalta tärkeimmät ja teitä ilman ei olisi tarinaakaan olette jääneet niin vähälle huomiolle ja olen vain suoraan laiminlyönyt teitä edes ilmoittamatta tauosta. Anteeksi. Kiitos uskollisuudesta, os quiero mucho! Uskomatonta, miten joku voi kytätä yli puolen vuoden tauonkin ajan, milloin tarina jatkuu, kiitos!

Ja näin se jatkuu, suoraan viime osasta. Tässä osassa esiintyy muutama henkilö, joilla ei ole kauheasti tulevaisuudessa väliä, joten ei ole mitään väliä, jos Nennet ja Nerissat meinaavat mennä keskenään sekaisin. Ja vaikka hyppään hetkittäin ja aika paljonkin Niityn ajatuksiin, Feniks on edelleen... ihana. Ensi osa on pelkkää Feniksiä!

                                                            *   *   *



Feniks palasi sisälle. Hän oli antanut Diman mennä, luikkia tiehensä, sillä hänet saataisiin kyllä kiinni. Enää piti miettiä, mitä rikoksia Dima oli oikeastaan tehnyt. Niin sanottu romanssi Faunan kanssa ei ollut sinänsä rikos, jos Fauna oli halunnut sitä koko ajan itse. Mutta Niitty, joka odotti Feniksiä tämän huoneeseen lukittautuneena, tuskin oli ollut kovin innokas petipuuhiin poikaystävänsä isäpuolen kanssa.
    "Niitty, satuttiko se käärme sinua? Näytä minulle", Feniks maanitteli järkyttynyttä Niittyä.
    "E-ei tämä, pikkunaarmu, se-se tuli siitä ruukkukasvista, tai en mä tiiä. Mut anna mulle anteeks!"
    "Mikä? Sinä et ole tehnyt mitään väärä, kulta. Et mitään."
    "Se oli Diman syy, mut en mä sille vastustellu aluks. Mä ihan oikeesti uskoin et sä oot psykoosissa, ja Dima... ei se ollu niin kauhee", Niitty nieleskeli kyyneliä ja muisteli häpeissään sitä, miten hän oli katsellut Diman tummanruskeita lihaksia haltioituneena.



    "Miten sä voit rakastaa mua vielä, vaik mä tein sen Diman kans? Sä vihaat Dimaa kaikista eniten. Sä et voi antaa anteeks, mä en voi ikinä antaa itelleni anteeks. Mä oon saastanen, mä en voi koskee sua." Kyyneleet kirvelivät Niityn kasvojen haavaumissa, kun hän yritti tunnustaa Feniksille, miltä hänestä tuntui. Ei hän osannut.
    Feniks tarttui Niityn molemmista kylmistä käsistä kiinni ja lämmitti niitä omillaan, heijasi hiljaa.
    "Meidän pitää lähteä täältä. Minä en voi jäädä Faunan kanssa samaan taloon, en pysty antamaan hänelle anteeksi näitä vuosia. Vielä."



"Minä rakastan sinua aina, enkä anna sinulle tapahtua enää mitään pahaa." Mikä emävale!



Feniks aloitti hyvästelyn Fioresta, pikkuveli-enotettavasta eroaminen oli kivuttominta. Hänellä ja Fiorella oli vähiten selvittämättömiä riitoja ja vähiten kaunaa, vaikka Fiore oli joutunut olemaan kestäjän ja lohduttajan roolissa aina.
    "Siitä hetkestä asti kun sä tulit kotiin... sillon kerran", Fiore sanoi, "mä tiesin, et kohta pamahtaa. Älä tee sitä enää uuestaan, koska mä en oo pelastamassa sua", Fiore totesi vakavasti.    
    "En. Fiore, löydä oma tie. Älä keskity vain Jennican ja Faunan miellyttämiseen, jos Fauna pilaa elämänsä, muista, että sinulla on omakin. Vokottele kauniita tyttöjä ja ryyppää!"
    "Paraskin puhuja! Hei sitten, nähään! Nähäänhän me vielä?"
    "Toivon niin."



    "Kiitos, Feniks."
    "Minä tiesin, että minun pitää lähteä. En olisi itsekään pystynyt jäämään."
    "Mä toivoin hetken, et sä et lähtis. Mut näin kun ajattelee, sen vaan pitää tapahtua. Meillä on ihan liikaa... mut kiitos", Fauna katsoi pikkuveljensä jäänhaaleisiin silmiin, sellaisiin, jotka hänellä itselläänkin oli. Hän olisi voinut kaksi viikkoa sitten, kaksi päivää sitten, vaikka kaksi tuntia sitten puhua Feniksille tuntikaupalla, avautua ja itkeä, mutta nyt itkemättömiä suruja oli kasautunut molemmille niin vino pino, ettei yhteisiä kyyneleitä enää löytyisi. Miksi tämänkin piti päättyä juuri näin? Miksei hän saanut saattaa onnellista Feniksiä yliopistolle rämällä Opelillaan ja paheksua opiskelijabileitä?  
    


Fauna levitti kätensä pikkuveljen ympärille. Onneksi oli vielä tämä viimeinen halaus. Voi kun joku olisi pitänyt heistä molemmista huolta, rakentanut rakastavan pesän, josta lähteä. Äidistä ei ollut ollut siihen, mummostakaan ei, eikä sukulaisia kiinnostanut auttaa. Kummankin isä oli aiheuttanut vain shokin lapsilleen. Dimaa Fauna ei halunnut edes päästää ajatuksiinsa mellastamaan.
    "Hyvästi. Ja älä pelkää, vaihdan nimesi ja muutan persoonallisuuttasi sen verran, ettei kukaan älyä sinua sinuksi. Sitten kun kaikki tuntevat tarinani", Feniks kuiskasi Faunalle ja silitti varovaisesti isosiskon hiuksia.



    "Feniks, maailma oottaa meitä!" Niitty kiljahti. Hän oli sittenkin vaihtanut päälleen Faunan pahamaineisen seepramekon, sillä omat vaatteet olivat tuntuneet Diman jäljiltä turmeltuneilta ja likaisilta. Feniks halasi Niittyä yllättävän rajusti, mutta piti kasvonsa peruslukemilla. Hänhän oli jääprinssi. Hänellä ei ollut tunteita.



Muutamia vuosia sen jälkeen Feniks kuvaili kirjassaan muistavansa siitä illasta vain sen, että yöilma oli ihan epätavallista. Tunkkaista ja lämmintä, kuin liian raskas peitto hänen ja Niityn yllä. Hän ei oikein muistanut, millaista oli elää puolisen vuotta erilaisissa hostelleissa ja retkeilymajoissa ja uusien tuttavuuksien nurkissa, mutta hän kertoi rakastaneensa Niittyä.  

Harhailun ajanjakson jälkeen Feniks sai oudon puhelinsoiton.
    "Moi, miten menee?"
    "Feniks täällä, haloo? Hyvin kai, mutta kuka puhuu?"
    "Ha? Niinkun tarkotatko kuka? Eetu tietenki."
    "Kuka olet?"
    "Serkkusi! Elinan poika, ja olen toisen serkkusi eli veljeni Nennen kanssa huolissaan sinusta! Kuulin, että olet lähtenyt kotoa karkuteille, ja teille varmaan kelpaisi kämppä? Me asutaan sellasessa kivassa ookootalossa kampuksen lähellä, opiskellaan. Vielä olis yks huone vapaana, muutatteko?"

Kyllä he muuttivat.



Opiskelijalähiön ovi kävi viileänä talvi-iltana. Alipukeutuneet ja hytisevät Niitty ja Feniks astuivat 70-lukulaiseen, kodikkaan näköiseen opiskelijakämppään. Feniksille muutto serkkujen luo oli tavallaan takapakkia ja luovutusvoitto suvulle, sillä hän oli päättänyt pärjätä ilman yhdenkään toisen Suulan apua, mutta kenties serkut osoittautuisivatkin mukaviksi.
    "Tervetuloa tänne matalaan majaamme! Sinä olet varmaankin Feniks, ja kuka on ihastuttava ystäväsi? Minä olen Eetu Suula, ja tässä on veljeni Nenne ja hänen tyttöystävänsä Nerissa."



    "Kyllä, olen Feniks. Hauska tutustua", Feniks sanoi hiukan epäröivällä äänellä. Feniks ojensi Eetulle kätensä, mutta Eetu vain hymähti hänelle huvittuneesti ja halasi Feniksiä veljellisen lujasti. Hellyydenosoitus sukulaiselta, mitä tämä nyt oikein oli? Eetu hymyili kuitenkin niin vilpittömän iloisesti ja avoimesti, että Feniksinkin suupielet kääntyivät ylöspäin.



    "Ja niin, mikä sinun nimi olikaan?"
    "Kiva tutustua, mä oon Niitty, Feniksin tyttökaveri! Mä oon niin kiitollinen teille tästä", Niitty intoili ja suorastaan säteili Eetulle. Eetu iski silmää ja naurahti:
    "Tässä talossa on kyllä aina tilaa tuollaisille ihanille naisille! Hieno nainen kaunistaa talon, ja Nenne tässä on varmasti sitä mieltä, ettei tämä talo voi enää tulla kauniimmaksi, onhan hänellä Nerissa! Tulkaa yläkertaan, näytän teille sen vapaan huoneen. No, jos tarkkana ollaan, minä kyllä joudun nukkumaan sohvalle, ellei parisänkyynne mahdu kolmatta."
    Feniks ja Niitty vaihtoivat huvittuneita katseita. Ei Suulaa ilman mielenvikaa!
Eetu naureskeli hetken omille sukkeluuksilleen ja asteli yläkertaan.

    "Tämähän on oikeesti tosi kotosa! Ja Feniks tais löytää heti jo olellisimman, sillä on ollu aika ikävä koneelle, se on kirjotellu runoja lautasliinoihin ja jopa vessapaperiin, jos meillä ei ollu varaa käyä kahvilassa", Niittykin tuntui keksineen tämän talon vitsailevan ja rennon ilmapiirin.



Eetu jätti heidät kahdestaan ja askelista päätellen klopsutteli alakertaan, ja Feniks käytti tulleen mahdollisuuden heti hyväkseen.
    "Niitty, nyt asiat ovat hyvin."
    "Toistaseks. Mut heti jos sä lähet tästä huoneesta, mä soitan yksykskaks!"
    "Ei, vaan jos en lähde, koska kohta tänne tulee tulipalon vaara lämpötilan suhteen!"
    "Puhu nii et mä ymmärrän!"
    "Kohta ymmärrät..."



    "Hei Nenne ja Nerissa!" Eetu ryki kurkkuaan ja yritti kiinnittää kyyhkyläisten huomion itseensä. Hän oli talon ainoa sinkku vieläkin. Nenne käänsi päätään.
    "Nyt ne on sitten täällä."
    "Olikohan se kovin fiksu idea", mietti Nenne, "kun vauvakin syntyy ihan kohta?"
    "Nii-in, me kuviteltiin että me saahaan jonkinlaista rauhaa", Nerissa huomautti.
    "Mutta eihän me voitu jättää sukulaista kadulle toisaalta", Nenne puolusti.
    "Katotaan miten tämä lähtee nyt käyntiin. Ainahan ne voi heittää ulos."



    "Eetu! Tämä on meidän talo, itse asiassa säkin oot täällä vaan kuokkimassa!" Nerissa ärähti, kun Nenne oli mennyt vihellellen yläkertaan kasaamaan kehtoa tulevalle lapselle.
    "Jos sinun serkku tulisi koputtamaan ovelle, käännyttäisitkö sen pois?"
    


    "Jos minun poikaystävän veli kävis liian itserakkaaksi, käännyttäisin senkin pois hetkeäkään miettimättä!" Siihen ei ollut Eetulla kummemmin lisättävää.



Ensimmäiset viikot serkkujen luona olivat kuin unta. Nyrkkipyykki vaihtui uuteen pyykkikoneeseen, patja lattialla parisänkyyn ja mikä parasta, Niityn ja Feniksin pelokkaat riidat onnelliseen kuherteluun. Feniks mietti edelleen päivittäin, oikeastaan joka hetki, mikä oli saanut Niityn liittymään hänen epätoivoiselle matkalleen pakoon pahoja muistoja ja omaa menneisyyttä, joka kuitenkin seurasi perässä sitkeästi, sillä Niitty olisi päässyt niin paljon vähemmällä, jos olisi vain eronnut hänestä.



Kai sitten oli olemassa sellainen hassu voima nimeltään rakkaus. Feniks ei tiennyt rakkaudesta mitään, hän oli sulkenut sen osaston sydämestään ja laittanut mahtavat lukitukset päälle. Hän tiesi vain, että Niitty oli suloinen ja rakasti häntä, ja että hänestä oli mukavaa vetää Niitty lähelleen rähjäisellä sohvalla ja hymyillä onnellisesti. Mutta rakkautta hän ei uskaltanut tuntea, se oli muumioitunut jo sinä päivänä, kun hän ymmärsi, ettei kukaan omasta perheestä rakastanut häntä.



    "Mitä sä mietit noin ankarasti? Kerro mulle", Niitty hymyili istuen Feniksin syliin. Hyi, Fenikskhän oli aivan laiha!
    "Hmm, en mitään. Kaikki on nyt hyvin."
    "No entä onko nyt?" Niitty suuteli Feniksiä.
    "On, paremmin kun koskaan," Feniks naurahti ja hänen äänensä kuulosti onnelliselta.



Taloon tuli lisää onnellisuutta ja vipinää, kun Nerissan ja Nennen vauva syntyi. Niitty tunsi itsensä ulkopuoliseksi koko nykyisessä elämässään: poikaystävä jurotti päivät pitkät kirjoittamassa, kämppikset olivat poikaystävän sukulaisia ja Nennellä ja Nerissalla oli toisensa. Eetu pörräsi ympäriinsä kuin ylisosiaalinen ampiainen ja kävi kaikkien paitsi Niityn hermoille.
    "Guguguu, tunnetkos Niitty-tätiä?" Nerissa kyseli pikkuiselta tytöltään. Vauva ei edes katsonut äitiään vaan keskittyi vain tuttipulloon. Onnellisuus oli kuin myrkkykaasu, joka leijui kaikkien ympärillä, jota kaikki hengittivät ja josta kaikki olivat riippuvaisia.



Niitty tiesi jo, että oli ollut hänen elämänsä suurin virhe tutustua Feniks Suulaan. Hän oli täysin hullaantunut Feniksiin, tämän valkeaan ihoon, yönmustiin hiuksiin ja kauniisiin sanoihin, Feniksissä oli jotain satumaista, joka puuttui tavallisista ihmisistä. Niitty oli ollut ansassa siitä lähtien, kun oli tutustunut tähän surulliseen taiteilijaan, joka raahusti haavoitettuna kurjasta sattumasta toiseen.
    Niitty oli jättänyt koko elämänsä, oman perheensä - voi miten hänellä olikin ikävä äitiä, isää ja pikkusiskoa - ja omat haaveensa, kun oli karannut Feniksin mukaan. Hän piti tästä seikkailusta, mutta hän oli ajatunut kauas siitä, mitä hän oli kuvitellut itsensä olevan. Feniks veti häntä mukanaan kirjaimellisesti, mutta myös kuvaannollisesti. Hän upposi samaan masennuksen suohon päivä päivältä. Vaikka hän ja Feniks näyttivät onnellisilta ja oikein uivat onnellisuudessa, kaikki oli... hanurista! Niitty hymyili ironisesti omille ajatuksilleen ja sille, että käytti sanaa hanurista. Se oli häntä, se oli Niittyä! Se ei ollut Feniksiä. Niitty oli vielä olemassa.



    "Feniks, tajuatko sä miten paljon mä rakastan sua? Joskus mä rakastan sua liikaa", Niitty yritti aloittaa samalla kohtalokkaalla äänensävyllä kuin Feniks, mutta mies vain virnuili. Niinpä tietenkin, eihän kukaan muu osannut olla vakava kuin Feniks ja hänkin vain puhuessaan itsestään!
    "Niitty, kyllä huomaa että olemme päässeet hyville ruoille!"
    "Toi oli törkeetä! Ite oot nii laiha, et syö yhtään!"
    "Ei tarvitse. Se on yliarvostettua. Kaljallakin elää!" Feniks ei tosiaan syönyt kuin pullaa kahvin kanssa ja sipsejä bileissä. Syöminen oksetti häntä, se piti häntä liian paljon kiinni todellisuudessa.


silisili
    "Mä-mä en voi sille mitään, et oon jatkuvasti vaan susta huolissaan! Mä pelkään koko ajan, et sulle käy jotain, aina ku juot tai aina ku et oo kotona", Niityn aneleva katse porautui Feniksiin. Feniks ei kestänyt niin tunteikasta tuijotusta, vaan katsoi jonnekin kaukaisuuteen Niityn taakse.
    "Niitty, minä... olen kyllä ihan kunnossa. Ainakaan tässä kunnossa ei ole vikaa", hän hihkaisi ja syöksähti hyväilemään Niityn kasvoja. Feniks takertui häneen tiukasti, ja hetken Niitty mietti, jos Feniks ei irrottaisikaan, jos hän joutuisi elämään loppuelämänsä Feniks kietoutuneena ympärilleen.



    "Mä en usko sua vieläkään", Niitty työnsi iloista näyttelevää Feniksiä kauemmas itsestään, "mä haluun et sä todistat että oot kunnossa." Huoli tuntui kiemurtelevan sydämessä kuin omenamato.
    "Okei, en voi luvata että olen täysin ehjä ja kunnossa. Mutta voin paremmin kuin koskaan Ruusulaaksossa, ja joka päivä tuntuu paremmalta."
    
Tällä kertaa Niitty uskoi ihan tarpeeksi. Hän oli kyllästynyt epäilemään jokaista sanaa, mutta omenamato ei lähtenyt telepatialla mihinkään. Ehkä se olisi siellä niin pitkään kuin Feniks olisi osa Niityn elämää?
 

Mutta hän oli edelleen täysin Feniksin lumoissa, Feniks oli kuin satuprinssi, joka oli saanut traumoja Dima-lohikäärmeen teurastamisesta.

                                                              *    *   *   *   *



Telkkarista tuli aivan turhaa ohjelmaa, ja Niityn ajatukset harhailivat. Hän tuijotti Feniksiä, joka taas tuijotti tyhjää maalaustelinettä. Turhaa. Eihän Feniks edes koskaan maalannut mitään.
    "Minun pitäisi opetella maalaamaan." Aivan kuin Feniks olisi lukenut Niityn ajatuksia.
    "Kun olen menettänyt musiikin, minulla ei ole kuin kirjoittaminen. Ja kun haluan pitää siitä taukoa, haluaisin tehdä jotain," Feniks jatkoi lattealla äänellä. Vielä vuosi sitten Feniksin ei olisi tarvinnut keksiä Niityn seurassa tekemistä, hän olisi ollut kyltymätön. Vaikka Feniks väitti voivansa paremmin kuin koskaan, hän muuttui päivä päivältä apaattisemmaksi ja sulkeutuneemmaksi.

Ja Niitty olisi halunnut puhua hänen kanssaan.



Feniks etsi kirjahyllystä yhden tiiliskiven paksuisista muistikirjoistaan ja istui rähjäiseen nojatuoliin tekemään siihen punakynällä korjauksia. Niitty laittoi telkkarin kiinni, koska "ääni häiritsi luovaa keskittymiskykyä". Niitty olisi halunnut pysytellä hiljaa, piinata Feniksiä puhumattomuudella, mutta hän tiesi, että kertomukseensa keskittyessään Feniks ei välittänyt puheesta eikä hiljaisuudesta.

Niitty olisi halunnut sanoa, että heidän pitäisi puhua.



Niitty hymähti surullisesti ja Feniks nosti, ihme kyllä, katseensa kirjasta.
    "Mikä naurattaa?"
    "Ei mikään. Sä. Se etten mä enää osaa puhua."
    "Älä jaksa taas. Tuo on ihan joutavaa. Kaikki on hyvin."

Mutta entä jos kaikki ei ollutkaan hyvin? Niitty katsoi Feniksiä vielä surkeasti, yritti pitää säälittävää ilmettä, mutta Feniks oli uppoutunut jälleen kuvitelmiinsa ja kirjoitti kynä suhisten. Niitty lähti kohti kylpyhuonetta, kuuma suihku auttaisi rentoutumaan ja hän tulisi paremmalle tuulelle.



    "Kuka siellä?" Nenne karjahti kylpyhuoneesta.
    "Niitty. Pääsenksmä suihkuun?"
    "Ei nyt onnistu, se on... rikki", Nenne ähkäisi ja huoneesta kuului veden solinaa, pauketta ja perkele. Niittyä hymyilytti ja hän päätti lähteä kokeilemaan, olisiko yläkerrankin suihku varattuna.

Keittiössä hän törmäsi kuitenkin Eetuun.



Eetu katsoi Niittyä suoraan silmiin jotenkin rehellisesti ja iloisesti. Äkkiä Niitystä tuntui, että Feniks-prinssi olikin tainnut menettää sielunsa taistellessaan Dima-lohikäärmettä vastaan ja kulki elävänä kuolleena ympäriinsä ja suri menetettyä itseään.
    "Mikäs blondia mietityttää?"    
    "Elämä. Feniks."
    "Alat jo kuulostaa siltä tylsimykseltä! Piristy vähän!"
    "Onko sulla kuumetta? Mä kyllä oon kunnossa."
    "No kokeile vaikka", Eetu naurahti ja vilautti kieltään. Niitty hymyili takaisin ja kosketti Eetun normaalilämpöistä poskea.     
    "Hah, pöljä! Sä taidat olla vaan lemmenkipeä."



    "Joo varmasti! Halaa minua ja jos en päästä irti, niin diagnoosisi on oikea!" Eetu yritti naurattaa Niittyä jälleen. Niityllä ei ollut kerta kaikkiaan mitään sitä vastaan. Hän tarrautui kiinni Eetuun, joka piti häntä lähellään täysin ystävällisesti ja vilpittömästi.
    "Joko tuntuu paremmalta?"
    "Joo, ihan oikeesti." Mistä se tiesi, että Niityllä oli kurjaa?
    "Älä huoli. Pelletkin aina itkee maskinsa takana iltasin sirkusvaunussaan. Niistä ei välitä kukaan esityksen ulkopuolella." Lisää metaforia. Niityn elämä oli salapoliisintyötä.

                                                  *    *    *    *    *



Eetusta tuli nopeasti Niitylle ainoa ja hyvä ystävä. He nauroivat toisilleen, pelleilivät banaaneilla keittiössä, hekottivat matemaattiselle lahjattomuudelleen kun pelasivat shakkia tai istuivat siiderilasien kanssa yömyöhään alakerrassa jutelleen madalletulla äänellä ja purskahtaen välillä hillittömään nauruun.

Ja he halailivat kuin sisko ja veli.



Niitty oli kyllä huomannut, että Feniks oli kaiken muun äksyyden lisäksi vielä vihainen hänelle Eetusta, mutta Niitty halusi, vaikka sitten itsekkäästi, pitää edes tämän ystävyyden. Hänellä piti olla jotain omaa, ja hän oli sosiaalinen, normaali ihminen!
    "Joko riittää? Saanko edes yhden suudelman Niityltä tuon... hellyyden välissä?"
    "Tietenkin," Niitty halasi omaa lohikäärmeentappajaansa ja muiskautti pikku pusun Feniksin huulille.
    "Haluatko lisää?"
    "Ei nyt ehdi. Kirjoittaminen." No niinpä tietenkin. Niitty lähti yläkertaan katsomaan vauvaa.



Nennen ja Nerissan tyttäressä oli jotain houkuttelevaa. Nuoripari oli iloissaan, kun Niitty hoiti pikkuista niin paljon, mutta hekään eivät tajunneet Niityn oikeaa motiivia vauvan lällyttämiseen.

Niitty oli umpikujassa. Hänen oli pakko kertoa jollekulle, mutta Feniks ei ollut kiinnostunut kuuntelemaan häntä. Niitty raahusti vauvan luota makuuhuoneeseen ja yllättyi, kun Eetu makoili Feniksin sängyllä.



    "Mahtaakohan Feniksiä ärsyttää, että mä olen sen sängyllä?"
    "No ihan varmasti. Sitä ärsyttää jo muiden ihmisten olemassaolo täs maailmas."
    "Kun te tulitte tänne, te olitte niin kauhean onnellisia. Sid ja Nancy. Eksyneitä mutta rakastuneita."
    "Mutta Sidhän tappoi Nancyn! Toi oli kauhee vertaus!"
    "Niin, mutta Fenikskin on hukassa. Sä et. Sä et oo Nancy."
    "Mut mä en voi määrätä Feniksin tekemisistä."
    "Mä olen tässä."
    "Miten tuo liittyy mihinkään?"



    "Äh, ei mitään", Eetu sanoi ja tuijotti mietteliäänä kattoa. Niityn kurkkua kuristava pala tuntui kuristavan hänet, hänen oli pakko kertoa jollekin. Vaikka se olikin Eetu eikä Feniks, tai ehkä juuri siksi.
    "Mä olen raskaana."

Eetu ihan oikeasti ymmärsi. Ensin Niitty tarttui häntä vain kädestä, mutta lopulta he halasivat toisiaan tiukasti sängyllä. Se oli edelleen Feniksin sänky, Feniksin, joka oli alakerrassa, Feniksin, josta tulisi maailman huonoin isä niille lapsille.

                                                      *   *   *   *   *

Siinä oli annos Suulia jälleen! Olen kuvannut kaksi seuraavaakin osaa, enää tarvii vain kirjoittaa, mutta koeviikko häämöttää jälleen uhkaavana edessä kuin Mordorin taivas ja, no, nytkin pitäisi olla lukemassa hybridiorbitaaliteoriaa.

Olenko muuten ainoa, jonka mielestä Feniksin, Eetun ja Nennen nenissä on jokin kauhea ongelma? Ihan järkyttävän pitkiä ja rumia! Mutta siitä faktasta huolimatta tai siitä johtuen kommentteja, rakkaat höpönassut. Ja hei, tämä oli toiseksi viimeinen osa, jossa on kamalat, vanhat kuvat, niistä tulee paljon parempia esim. osassa 17.