Tere! Kohta olen Suomessa ja jee, mahtavaahan se on! Tähän väliin tungen syvimmät ja nöyrimmät anteeksipyyntöni siitä, että osanteossa on kestänyt. Minulla tulee tekstiä helpoiten, kun olen nukkunut hyvin ja iloinen, ja nämä kriteerit ovat täyttyneet huonosti viime aikoina. Joulukuussa ne täyttynevät upeasti, kiitos 15 viikkotunnin jakson :D Noh, jaarittelut sikseen ja Suulien 5. (tarinan 3.) sukupolvi komiasti näyttämölle!

Ja edelleen, arvostan vaikka yksisanaista kommenttia:) Vaikka kilometrikommentit saakin hyppimään ilosta kattoon asti! Niitä ei muuten olekaan tullut pitkään aikaan, vink vink.
_________________________________________________________________________



Se oli ruma.

Luonnostellessa kuva suutelevasta parista oli näyttänyt hyvältä, mutta nyt siinä oli kaikki väärin, jotenkin vinksallaan. Tyttö näytti liian innokkaalta, melkein hyökkäävältä, ja poika taas vaikutti haluavan paeta tyttöä. Liir huokaisi ja lisäsi vähän suttua pojan selän taakse antamaan vauhtia: jos poika kerran halusi lähteä, niin miksipä ei?
    "Liir, avaa!" Sansa jysäytti kerran kämmenellään ovea ja lampsi sitten sisälle ennen kuin Liir ehti edes antaa siskolle luvan.



    "No mitä? Oisit voinut ees kys-"
    "Sellasta tarvi! Oot mun veli," Sansa tuhahti.
    "Nii-in, mut en mä ramppaa sun huoneessa tällä lailla."
    "Koska sä et ikinä puhu mulle vaan oot Samin tai Sirin kans, that's why."
    "Sullakin on kavereita, älä nyt tuu tänne vaan haastamaan riitaa!"



Sansa hymyili itsevarmasti, minkä Liir tiesi tarkoittavan, että sisko pyytäisi häneltä kohta pikku palvelusta tai yrittäisi uhkailla hänet hiljaiseksi jostain bilereissusta.
    "Mitä mun nyt pitää tehdä?" Liir mankui.
    "Hey bro, älä kuulosta noin masentuneelta. Ihan ku mä olisi pakottamassa sua johonki ikävään! Tulin vaan kysymään, että ootko oikeesti menossa muka niihin hautajaisiin?"
    "No totta kai. Etkö sä sitten? Sansa hei, et voi jättää sitä väliin. Äiti suuttuu ihan varmasti."



Sansa nauroi ja sai hihityksen tarttumaan pikkuveljeensäkin.
    "Nii, sehän oliski eka kerta ku suututan porukat..."
He katsoivat toisiaan virnistellen, kunnes Liir vakavoitui.
    "Ihan oikeesti, et voi jäädä pois enon hautajaisista. Se oli äidille tosi tärkee. Vaikka me ei koskaan sitä tunnetukaan."
Sansa pysähtyi kesken liikkeen ja säpsähti.
    "No? Mikä hätänä?" Liir kysyi pelästyneenä.
    "Ei mikään. Jatka vaan sitä sun maalausta", Sansa mutisi tukahtuneella äänellä.



Sansan kanssa ei kannattanut väitellä, joten Liir kohautti olkiaan ja alkoi sekoittaa värejä. Tytölle punaista, se oli vihainen väri. Pojalle mustaa, koska poika ei halunnut kiinnittää huomiota. Liir kuuli Sansan olevan vielä takanaan, koska sisko hengitti kiivaasti kuin suuttuneena.
    "Mikä hätänä?"
    "No ei mikään!" Sansa tiuskaisi ja singahti ulos paukauttaen oven kiinni niin, että ikkunalasi helisi.

Sansa voisi kyllä tosiaan jo vähän kasvaa, Liir ajatteli, mähän se olen meistä se pikkuveli.

                *    *    *    *



Itse asiassa hän ei näyttänyt lainkaan hullummalta puku päällä. Liir suki kiharoitaan parempaan järjestykseen ja yritti jankuttaa itselleen, että hän oli menossa katsomaan, kun narkkarieno kuopataan. Ei pitänyt innostua siitä, että näytti hyvältä. Sami ei kuitenkaan näkisi häntä.

Liir hymyili peilikuvalleen. Hautajaisten jälkeen hän voisi mennä Samin kanssa vaikka kahville - totta helvetissä oli normaalia pyytää parasta ystävää kahville! Hän oli tehnytkin niin monta kertaa, mutta miksi se jännitti aina niin paljon? Se oli tavallista, ei kukaan voinut epäillä mitään.



Vai pystyikö sen ihan oikeasti näkemään hänestä? Ihan kuin hänen otsassaan olisi neonkyltti, joka vilkutti pinkeille ledivaloilla tekstiä "homo". Liir katseli kasvojaan: ihan poikamaiset ne olivat. Olivatko hiukset liian pitkät? Hän tiesi olevansa nätti poika, mutta niin oli Samikin. Ja se yksi vuotta vanhempi hottis, joka pelasi jalkapalloa koulun joukkueessa.

Liir havahtui tuijottamasta omia silmiään. Pitäisi mennä jo alakertaan katsomaan, joko äiti ja isä olivat lähdössä.

                *    *    *    *



    "Liir, missä Sansa on? Se sanoi eilen, että on täällä jo ennen meitä. Tietenkin se halusi ajaa tänne itse, mutta kun en löydä sitä mistään," Tomas kysyi rypistäen otsaansa. Liir voihkaisi; taas hän joutui selittelemään siskon käytöstä.
    "No kun tuota..."
    "Niin? Älä vaan sano että-"
    "Ei se aio tulla."
Tomas tuhahti ja taputti poikaansa olkapäälle.
    "Hyvä kuitenkin kun edes sä tulit. Varmasti osaat käyttäytyä hyvin, mutta ole varovainen. Tämä on äidillesi kamalaa, joten ehkä parempi, jos välttelet äitiä ja pysyttelet vähän kauempana. Kyllä sinä osaat", Tomas myhäili. Liir kohotti kulmiaan ja nyökkäsi. Hän vain ei sattunut olemaan hyvä olemaan huomaamaton: koulussa hänestä puhuivat kaikki ja kaikki naapuritkin tunnistivat "sen täydellisen pojan".



    "Tämä on hirveää, otan osaa. Olen niin pahoillani", sanoi mustatukkainen nainen ja väänsi suupielensä teennäisesti alaspäin. Nainen yritti halata Lumia, mutta Lumi astui askeleen taaksepäin vapisten.
    "K-kuka sä olet?"
    "Ai mutta eikö P-pyry kertonut sinulle? Olen Miia Suula, Feniksin avioliitossa syntynyt lapsi. Me emme kai ikinä tutustuneet, mutta näin kyllä Pyryn."
Lumi purskahti melkein itkuun ja kääntyi pois siskopuolensa luota. Miia katsoi häntä hetken ja pyörähti takaisin tulosuuntaansa.



Lumi tuijotti naisen selkää.
    "Tunnetko hänet?" Tomas kysyi puristaen vaimonsa kättä.
    "En. Olisin halunnut tuntea, mutta se ei vastannut ikinä puhelimeen eikä sähköposteihin. Ja P-pyry..." Lumi sai vaivoin lausuttua kuolleen veljensä nimen.



Lumi nyyhkäisi jälleen ja alkoi täristä, vaikka ulkona puhalsikin niin lämmin tuuli, että Tomas tunsi paistuvansa mustassa puvussaan.
    "Tuokin... noin vaan sanoi Pyryn nimen. Vaikka mä en oo sitä vuosiin sanonutkaan," Lumi hautasi pään miehensä kaulan ja hartioiden väliin menevään kuoppaan. Ei hän ollut siellä turvassa maailmalta ja näkyi varmasti kaikille, mutta silti.

Pyry oli nyt tuolla alhaalla tuhkana. Eli Pyryä ei enää ollut. Oliko olemassa hirvittävämpää tunnetta kuin syyllisyys oman veljen kuolemasta?



    "Lumi, kulta, shh. Tiedät, että sinun syytäsi ei ole mikään muu kuin se, että Pyryllä oli hyvä lapsuus ja nuoruus", Tomas sanoi matalalla äänellä ja Lumi nosti päänsä Tomasin takilta. Siihen oli tullut märkiä läikkiä.
    "Sä et tiedä yhtään, miltä tämä tuntuu. Ihan kuin oisin... tappanut..."
    "Koska te olitte läheisiä. Olit Pyrylle ihan uskomattoman hyvä, en olisi itse pystynyt siihen. Olet maailman paras sisko."
    "En ole. En ollut!"

                *    *    *    * 



Liirin päivä oli mennyt hienosti melkein-tuntemattomia sukulaisia väistellessä ja Samille tekstatessa, mutta se sai hautajaisten loppupuolella hätkähdyttävän huonon käänteen.

Barossa murjotti enon haudan vieressä silmä mustana. Liir hieraisi silmiään ja sydän tuntui loikkaavan aataminomenan tilalle, mutta hän ei ollut erehtynyt. Se oli Barossa ja pysyi Barossana. Liir  aikoi livahtaa pikaisesti paikalta, mutta turha toivo: hänet oli jo nähty.




    "Oikein kivat pikku juhlat on mutsis järjestäny, eikö vaa Bruno? Ja säkin tosi komeena frakki päällä ja kaikkee, harmi vaa enos ei tykänny tollasesta vitun hienostelusta."
    Liir nytkähti hereille, kun Barossa puhui Pyrystä. Mitä ihmettä? Miten hän saattoi tietää, mitä sukua Pyry oli ollut Liirille?

    "No etkö juuri saa kysyttyy mitä mä teen tääl? Vai ootko nii vittu peloissas ettet uskalla ees avata suutas!"
    Liir suu kyllä ammotti avoinna, mutta osittain ihmetyksestä, osittain hämmästyksestä ja enimmäkseen nousevasta pakokauhusta. Hänen oli pakko päästä pois Barossan läheltä, vaikka hänen päässään vingahti pieni rohkea ääni, jonka olemassaolosta hän ei edes tiennyt.  Se halusi kysyä Barossalta, mistä helvetistä tämä tunsi Pyryn, kun Liir ei edes itse ollut nähnyt enoaan vaippa-aikojensa jälkeen.



Ja jostain syystä se pikkuinen ääni sai Liirin kurkunkin valtaansa. Ehkä koska tässä ei ollut muita, vain he kaksi, eikä kukaan voinut nähdä hänen onnetonta yritystään pistää hanttiin. Kukaan ei nauraisi hänelle - paitsi Barossa. Mutta se ei muuttaisi mitään.
    "Mistä sä tunsit Pyryn?" Vau. Hän ei edes änkyttänyt. Ääni tärisi vähän, mutta sanat solahtivat kokonaisina kurkusta. Barossa mulkaisi häntä epäuskoisena. Liir ei ehtinyt tuntea vähäistäkään voitonriemua, ennen kuin Barossa oli jo melkein hänessä kiinni, kädet nyrkissä kylkien vierillä.



    "Ä-älä.." Liir uikahti, kun mustatukkainen poika nipisti huulensa valkoiseksi viivaksi ja katsoi häntä sillä tavalla.
    "Sä saat kyllä kuulla. Sana per nyrkki. Kiva kun satuit kysymään, serkku", Barossa sihahti ja Liir olisi ollut hämmentynyt, jos kauhu olisi antanut sille tunteelle sijaa.



    "Ei! Mä-mä lähen..." Liir huudahti ja yritti pakittaa pois eno-paran haudan edustalta, mutta Barossa oli napannut hänet jo tiukkaan otteeseen. Missä helvetin poliisikoulussa se kusipää kävi vapaa-ajallaan? Liir rimpuili ja luirusi, mutta kädet hänen kaulansa ja hartioidensa ympärillä tiesivät paremmin kuin hän, mitä tekivät.
    "Isä menee muutenki helvettiin! Ei haittaa vaikka mä vähän tallaan sen hautaa", Barossa rutisti Liirin kaulaa ja hetken Liir pelkäsi, ettei tämä irrottaisikaan, vaan jättäisi hämärtyvälle hautausmaalle yhden ruumiin lisää.



Barossa liikkui yhteen suuntaan ja Liir seurasi vain näennäisesti hangoitellen perässä, koska hän ei vain ollut koskaan hangoitellut vastaan. Se oli kuin saapuisi kotiin kännissä: toiset tekivät sitä, mutta hän ei, se ei kuulunut hänen maailmaansa, niin ei vain voinut tehdä.

Liir havahtui tunkkaisen frakin, pihtimäisen otteen ja pimeyden puristuksesta ja horjahti taaksepäin.
    "Sun porukat meni jo. Vähä ne ihmetteli, mihi sä jäit. Näytät muute iha isältäs, voi hellallettas ku sulosta. Et vaa oo sellane tatuoitu korsto ku se. Eikä susta muute vitussa tuukkaan."



    "Tollane enkeli. Enkeli pirun hautajaisissa."
Miltä tuntuisi sanoa: Barossa, shut up?
    "Se oli maailman paskin isä, hä?"
Liir veti hartiansa kyyryyn ja hivuttautui hiljalleen puistikon koivujen välissä puikkelehtien pois Barossan äänen luota. Hän perääntyi - hetkinen, mitä tämä oli? Hänen osansa oli alistua, ei tehdä päätöksiä itse. Liir pysähtyi.



Barossa nappasi kiinni hänen olkapäästään takaapäin ja pyöräytti heidät jälleen kasvokkain. Liirin kasvot rutistuivat pelosta, kun hän näki, miten raivoissaan Barossa oli. Mitä hän oli taas tehnyt? Tullut enonsa hautajaisiin? Ei hän koskaan tehnyt mitään: ei koulussa, ei kaupungilla, ei perjantai-iltaisin, ja silti Barossa höykytti häntä.
    "Sä ny tasan kuuntelet mitä mä sanon!" Barossa karjahti ja töykkäsi Liirin päin koivua. Liir iski päänsä puuhun ja hampaat sulkeutuivat huulen ympärille. Verta. Ei varmaankaan viimeistä kertaa tälle iltapäivälle.



    "O-okei, selvä", Liir mumisi, löysi kiinnostavia yksityiskohtia kengistään ja pyyhki verta kämmensyrjään. Ei puvunhihaan, koska äiti hermostuisi siitä.
    "Ai että miks mä olen täällä. Se oli mun isä. Se oli vittu huonoin isä mitä on!"Barossa puuskahti ja tarttui Liiriä rinnuksista. Liirin hengitys oli kiihtynyt niin hurjaksi, että hän tunsi rintakehänsä vain tärisevän ilman happea.



Toinen tuuppaus tuli niin äkkiä, että Liir tömähti nurmikolle. Kun hän yritti nousta ylös, Barossa tallasi hänen kämmenensä päälle.
    "Sun äitis on tekopyhä paska. Se eli onnellisesti ja iha välittämättä mistää, vaikka isällä ei ollu rahaa mihinkää ja se asu kadulla. Sillon ku sä ajoit apurattailla teijän kotitiellä mä yritin herättää isää eikä se heränny. Tai vielä pahempaa, heräs", Barossa tahditti jokaista lausetta muutamalla kipakalla potkulla tai uudella tönäisyllä.



Liir vääntäytyi ylös. Hänen piti päästä kotiin, ennen kuin tulisi pimeä. Selkeät ajatukset vähenivät aina, kun hän tunsi uuden kivun. Että Liir vihasi kipua! Pelkäsi, vihasi ja inhosi, samalla lailla kuin Barossaa. Molemmat tulivat aina uudelleen, vaikka hän kuinka yritti vältellä.
    "Ole ki-kiltti ja-"
    "Shut up bich!" Ja Barossan kasvot olivat jälleen lähellä. Kova isku nenänviereen.
    "Sun äitis ei auttanu isää. Eikä kukaan mua. Tiiätkö, miks mä synnyin?" Barossa kysyi, sihisevä suu aivan Liirin korvassa kiinni. Liir puisti kauhuissaan päätään.



    "Mutsilla ei ollu rahaa trippiin nii se huoras sun enolles!" Barossa näytti menettävän viimeisetkin itsehillintänsä jäänteet ja huitaisi Liirin kasvoja kovempaa kuin aiemmin. Liir antoi pelolle vallan ja unohti kuka oli ja missä, ja antoi iskujen tulla. Toinen, kolmas, joku. Ihan kuin joka kerta aiemminkin.

Mutta nyt hän sentään tiesi miksi.

                *    *    *    *



Liir oli melko varma, ettei näyttänyt enää itkuiselta luuserilta. Hän oli kyllä jäänyt matkalla jakamaan tuskaansa lyhtypylvään ja puistonpenkin kanssa.

Huoneen ovi oli raollaan, ja Liir arvasi heti, kuka siellä oli. Sansa jätti oven aina kokonaan auki, mutta Sami...

Jep. Se oli Sami. Jes. Ihanaa, mahtavaa. Liir oli vähällä puhjeta kyyneliin uudestaan.



Liir hiipi niin hiljaa kuin tennareilla vain voi. Sami pelasi keskittyneenä eikä huomannut punatukkaista liikettä takanaan, ennen kuin vilkaisi kelloa - ja säpsähti. Hymy levisi mustatukkaisen pojan silmiin asti. Sami ei sanonut mitään, mitäpä turhia, vaan tökkäsi jalallaan koneen sammuksiin.
    Liir ei voinut olla katsomatta parhaan ystävänsä (ketä hän tuolla huijasi?) täydellisyyttä. Hoikka, maidonvaalea, sataprosenttisen suloinen. Samin kasvot saivat Liirin hengityksen pysähtymään ties monettako kertaa tälle päivälle.




Samin silmät levisivät suuriksi ja Liir erotti jokaisen silmäripsen. Harmaat, sädehtivät pupillit olivat upeaa katseltavaa, eikä Liir ensin edes ymmärtänyt, että Sami puhui hänelle.
    "... jumavita mitä se..."
    "Mitä?"
    "Siis et ihan hirveetä, se on Barossa eikö?" Sami kauhisteli ja somat, täyteläiset huulet muodostivat o:n. Liir nyökkäsi. Barossa, kuka muukaan.
    "Mut... yhtä juttua en tajua. Miten sä oikein bongasit sen hautajaisissa?"



    "Hmh, no se on aika vittumainen juttu."
    "Kerro", Sami kehotti ja nyökkäili ymmärtäväisesti, katse vaeltaen Liirin mustasta silmästä kasvojen naarmuihin.
    "No siis", Liir aloitti ja yritti olla sössöttämättä, vaikka poski turposikin mukavaa vauhtia, "mun eno on kai sen isä."
    "Mitäh?" Sami henkäisi.



    "Nii-i!" Liir virnisti, vaikka se sattui.
    "No-no se selittää paljon! Se on siis kateellinen. Mut on tuo silti väärin."
    "Ehkä mä ansaitsen tän."
    "Ei kukaan ansaitte tollasta... varsinkaan sä."

Liirin virne leveni, kun Sami oli niin lähellä. Kun Sami sanoi, ettei varsinkaan hän. Varsinkaan... no tietenkin Sami sanoi niin, he olivat parhaat ystävät. Ystävät, helvetti, ystävät! Ei tietenkään muuta.

Liir hymyili vieläkin, mutta Samin ilme muuttui tulkitsemattomaksi. Huomasiko Sami, mitä Liir ajatteli? Pystyikö sen näkemään niin helposti? Liir yritti muiluttaa hymyään piiloon, mutta liian myöhään. Sami katsoi häntä suoraan silmiin ja Liir ymmärsi tämän näkevän suoraan hänen lävitseen.

Sami näki aivan varmasti kaikki ne typerät, likaiset ja kielletyt ajatukset. Liir sävähti häpeästä ja sulki silmänsä.



Hän tunsi ruipelot kädet ympärillään ennen kuin ehti avata silmänsä.
    "Se on niin väärin", Sami kuiskasi ja halasi Liiriä hellästi, arvaten, että Barossa ei ollut unohtanut potkaista muutamaa kertaa kylkiin. Liir tunsi Samin sydämenlyönnit, Samin sydämen. Ihan oikeasti. Ne pompahtelivat hänen rintaansa vasten yhtä kiivaasti kuin Liirin omatkin.

Ja mikä oli se kostea ja lämmin hänen kaulallaan, ei jumalauta, se oli Samin hengitys ja lähestyvät huulet...

No tuon oli ainakin pakko olla pelkkä fantasia.



Liir horjahti, mutta Sami piti hänestä kiinni ja veti takaisin lähelleen. Oikeastaan kietoi ympärilleen. Hiljainen ja ujo Sami oli kadonnut jonnekin, ja tämä vain Liirin kuvittelema unelma hengitti hänen kaulansa ja niskansa lähellä. Jokin märkä ja lämmin kosketti Liirin solisluita, ja hän ymmärsi, ettei tämä ollut unta. Ettei hän vain maannutkaan sängyssään ja itkenyt sitä, ettei voinut saada Samia.



Se ei tosiaankana ollut unta. Liir painautui kohti seinää, kohti Samia ja tunsi olevansa pakahtumaisillaan jostain hyvin suuresta tunteesta. Halua, ihastusta, onnea, iloa, jotain selittämätöntä ja uutta?

Sami ei ollut koskaan ollut niin lähellä, ja ennen kuin Liir ymmärsi, mikä haavekuva oli toteutumassa, se oli jo toteutunut. Samin huulet koskettivat hänen omiaan.



Hetken Liir pelkäsi, että se oli vahinko, mutta Sami ei singahtanutkaan hänen luotaan. Päinvastoin. Sami painautui häntä vasten voimakkaasti, pyöritteli hänen kiharoitaan sormiensa lomassa ja kietoi jalatkin Liirin jalkojen ympärille.

Ja kaiken aikaa heidän huulensa ja myös kielensä - oi kun se oli jännittävää - löysivät uusia tapoja yhdistyä. Kun Sami oli irtautua, Liir esti hellästi ja kutitti kielellään Samin huulten sisäpuolta.



Ja Samin kaula! Täydellinen, valkoinen, jäntevä ja ihme kyllä, makea. Liir kulki täysin miettimättä ja Samin keuhkoista purkautuva ilma sai hänet hymähtämään. Samikin tutkiskeli hänen niskaansa, siveli kasvoja.



Portaikosta kuului askelia, ja lumous oli rikki.

Vaikka Sansan kevyet askeleet eivätkään suuntautuneet Liirin ovelle, pojat hypähtivät silti irti toisistaan. Liir hengitti ulos yhtenä huokauksena, ja Sami katsoi häntä hassusti hymyillen. Liir ei voinut kuin hiukan kohottaa suupieliään, sillä serkkupojan höykytyksellä oli seurauksensa.



Koska Liir ei yleensäkään ollut minuuttia enempää hiljaa, niin hän oli se joka rikkoi rikkoutuneen hetken.
    "Vau. Ihan oikeasti vau. Vai saanko sanoa noin?"
Sami lehahti aivan punaiseksi - kuinka outoa hänen seurassaan, muiden seassa Sami kyllä harrasti sitä usein - ja inahti käsittämättömästi.
    "Sano että saan, jooko?"
    "Mm, kai sitten", Sami mutisi huivilleen.



Liir säikähti, kun Sami nappasi mitään sanomatta Bullet for my Valentine - hupparinsa sängyltä ja suunnisti kohti ovea.
    "Ei, odota! Sami, teinkö... mä jotain väärin?"
Oi kun oli ihanaa nähdä jälleen Samin kasvot eikä pelkkää takatukkaa. Vaikka ei siinäkään suinkaan mitään vikaa ollut. Sami puisteli päätään ja imeskeli huultaan. Mutta pysyi hiljaa.
    "Mm-m, haluutko sä että tätä ei tapahtunu?" Liir kysyi, ja katui sitä välittömästi. Se oli tapahtunut kerran ja saisi toistua vaikka heti!



No, tulihan se Liirin sydäntä räjäyttävä hymy sieltä.
    "Joo. Sorisori mutta joo, en tiiä mikä muhun meni." Punastunut, lävistetty, mustatukkainen, ujo mutta hyperaktiivinen, kaikkiaan vain suloinen...
    "Joo. Sitte niin. Öö," Liir manasi itselleen tätä verbaalisen lahjakkuutensa huikeaa määrää, "katotaanko vaikka leffaa? Tappajahai on italiaks aika hauska."



    "Si bello! Sono Sami e vengo dalla dorkalandia!" Sami huitoi käsillään ilmaa  ja liioitteli italialaisen nuotin ääneensä. Liir näki, että Sami oli vieläkin hermostunut, mutta show´n laadusta päätellen ehkä kuitenkin hyvällä tavalla.




Hai tappoi ihmisen aina, kun tuli yksitoikkoinen, jumputtava ja muka-pelottava musiikki.
    "Unohettu?" Sami kysyi.
    "Joo. Tai siis ei. Oot tosi hyvä" Liir naurahti. Hyvähän hänen oli kehua, kun äskeinen oli ollut hänen elämänsä ensimmäinen suudelma tai ylipäätään kosketus toiseen sillä tavalla, että koko kehoa kihelmöi. Se oli ollut ihmeellistä.

Mutta sitä ei ollut koskaan tapahtunutkaan.



    "Liir! Missä ihmeessä olet ollut?", Tomas tiukkasi, ja Liir katsoi äkkiä muualle, tosin liian myöhään. Seuraava kysymys seurasi heti perässä.
    "Ja mitä sinulle on sattunut?"



    "Ei mitään."
    "Ei mene läpi. Sori nyt vaan. No, mitäs Sami? En edes huomannut kun tulit, liikut aina niin hiljaa..." Tomas yritti keksiä muuta jutunjuurta, mutta vilkuili kuitenkin huolestuneena poikansa murjottuja kasvoja ja vain väläytti yhden ystävällisen ilmeen poikansa parhaalle ystävälle.



Samin valkeat posket olivatkin hetkessä taas punaiset. Hassun pikku äännähdyksen jälkeen poika sai soperrettua, että lähtisi ihan pian, ettei hänestä olisi mitään vaivaa. Liir tökkäsi Samia kylkeen ja sihahti:
    "Et varmana!"
    "Ei kun joo pitää mennä vahtimaan siskoa heippa!"

Ja mitähän vittua? Jos Liir ei olisi ollut niin palavasti ihastunutrakastunut Samiin, hän olisi ollut tälle vihainen.



Sami luikahti sohvalta, laittoi Tappajahain pauselle (hain leuat jäivät auki hullunkurisesti) ja väläytti Liirille hermostuneen virneen.
    "Si juu tumorou gai!"
    "Näinpä", Liir huikkasi.

Sii juu tumorou gei, sitä se varmaan tarkoitti.



    "Mihin sinä oikein jäit? Vein äitin jo kotiin, se on aika... järkyttynyt."
    "Joo, tietenkin. Ymmärrän", Liir myönteli kiltisti.
    "Mutta kun tulin hakemaan sinua, eipä näkynyt herraa missään. Arvaa, olinko huolissaan!"
    "Hei isä oikeesti, mihin mä hautausmaalta katoaisin?"
    "No sen saat selittää ihan itse."



Liir huokaisi ja puisteli päätään.
    "Onko sun ihan pakko aina tietää kaikki?"
    "No ei kaikkea. Mutta ainakin sen, että mistä saat vähän väliä mustelmia ja huulen halki. Et ole sellainen tyyppi, joka aloittaa tappelut, joten... mistä on kyse?"
    "Ei mistään! Anna mä hoidan ite omat asiat! Ei isien piä tunkea mun ikästen elämään tällä lailla, et sä saa tätä loppumaan etkä sitä lopett-" Liir kimmastui ja lipsautti vahingossa liikaa, mutta pysäytti ennen, kuin alkaisi kertoa nimiä. Tai no, yhtä nimeä.



Siitäpä se kyselytulva vasta alkoikin.
    "Poika, kuka se on? Kerro nyt, ei sinun tarvi kärsiä tällaisesta yksin ja hiljaa. Ikinä ei pidä alistua."
    "Helvetti, isä, ei kuulu sulle! Ja mä en  aio sanoa tästä enää yhtään enempää, piste!" Liir parahti ja huomasi äänensä tärisevän. Että hän olikin heikko! Silmäkulmatkin olivat jo kosteat ja hengitys värisi. Hän oli paljon herkempi kuin Sansa, Sansa oli itsenäinen, vahva ja vain nauroi vastoinkäymisille, kun hän taas... itki kuin pikkutyttö. Isä ei saisi nähdä hänen itkevän.



Tomas nojasi seinään järkyttyneenä. Hän ei viitsinyt huutaa Liirille, ettei ovia saa paiskoa. Hän kuunteli tarkkaan poikansa kevyitä askelia viereiseen huoneeseen. Sängyn jouset narahtivat, kun Liir heittäytyi peittojensa ja tyynyjensä pehmeään syliin pakoon. Ja nyt, niin kuin monet kerrat ennenkin, alkoi nyyhkytys. Tomasin rinnassa väänsi kuunnella poikansa itkua ja tuskaa seinän takaa, mutta jos Liir halusi, ettei Tomas tietäisi tästä, niin Tomasin piti olla leikissä mukana.

Oliko se kiusaaja samassa koulussa? Vai peräti joku "kaveri", josta Liir ei uskaltanut hankkiutua eroon? Fyysiset vammat saattoivat olla helpompia kestää kuin ilkeät sanat, mutta Tomas pelkäsi, että Liir sai sietää molempia.

Ja entä Sami? Yleensä pojat olivat rennosti keskenään, pelasivat pleikkaria maaten toistensa päällä tai nukkuivat yhdessä kuin kaksoset, mutta tänään heillä oli ollut sohvalla ainakin puoli metriä eroa. Oliko Liir riidellyt Samin kanssa, sekö poikaa suretti? Tomas oli aina tiennyt, että Liir ja Sami olivat läheisiä, mutta kuinka läheisiä? Enemmän kuin antoivat luulla?

                *     *     *     *    *



    "Kulta... on se poika tullut kotiin, tuli vain kävellen ja niin hiljaa, ettei me huomattu. Sillä on kaikki hyvin, se vaan jäi, hm, suustaan kiinni jonkun tutun kanssa", Tomas väritteli totuutta paljon hilpeämmäksi.
    "No hyvä", Lumi niiskaisi.



    "Voi Lumi..." Tomas pyyhki Lumin kyyneleitä omaan kämmenselkäänsä. Lumi tunsi olonsa typeräksi, parkuvaksi, ylikasvaneeksi prinsessaksi. Ei hän ollut menettänyt periaatteessa mitään, kun Pyry kuoli. Pyry oli ollut hänelle kuollut jo yli kymmenen vuotta, kohta viisitoista. Hän oli tiennyt, että näin oli pakko käydä, eikö tämä ollut jonkinlainen helpotus?

Mutta nyt Pyry muistui mieleen vain sinä suojelevana ja kekseliäänä veljenä, jota oli ollut hauska kutittaa ja jolle oli voinut kertoa kaiken.



    "K-kun sä joskus v-vuosia sitten tiesit niin paljon siitä mitä P-pyry käy läpi, niin... miten sä tiesit?" Lumi kysyi mieheltään. Tomas vain katsoi häntä surullisesti.
    "Nyt on oikeesti aika kertoa. Rakas. Sä jaat jo mun surun, mä haluan jakaa sun."



    "Hmh. Siitä on jo niin kauan..." Tomas sanoi ja lahjoitti suoran katsekontaktinsa kahvinkeittimelle. Lumin omat silmät olivat kyynelistä sumeat, mutta itkikö Tomaskin? Miksi?
    "Luota minuun viimeinkin, joohan?"
    "Tuntuu... etten vaan pysty... vieläkään-" Tomas puuskahti ja ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen Tomas haki lohtua vaimoltaan eikä toisinpäin.

Tomas kertoi tarinansa tärisevällä, hiljaisella äänellä, mutta änkyttämättä tai empimättä. Hän oli ollut hiljaa jo liian kauan.
    "Olin niin ankara ja julma Pyrylle, koska se paska oli niin tuttua mulle. Olin käynyt läpi sen jo kerran ja ihan liian nuorena, ihan liian läheltä. Koska mulla se oli-" mies veti henkeä, "äiti."
    "Se alkoi käyttää heroiinia, kun olin ala-asteella. Sitä ennen se oli ollut vaan alkoholia ja lievempiä huumeita. Kahdessa vuodessa musta tuli isä ja siitä lapsi, vaikka se ei sitä itse tajunnut moneen vuoteen. Kun äiti meni huonommaksi, huonolla tarkoitan muun muassa väkivaltaista, niin muutin käytännössä kadulle enkä mitenkään hyvään seuraan. Mutta oli se parempaa kuin se, mitä kotona oli tarjolla."
    "Löysin äidin kuolleena kotoa, kun olin neljätoista. Sen jälkeen... luulin olevani aikuinen. Ja loput tiedät jo."

Lumi rutisti Tomasia tiukasti. Ei hän ollut vihainen miehelleen, vaan surullinen siitä, että Tomas oli antanut tuskansa muhia 30 vuotta kertomatta kenellekään. Miten Tomas oli kestänyt? Kun Pyryn menetys tuntui sietämättömältä, vaikka Lumia olivat siinä tukemassa mies, lapset ja ystävät.



    "Älä nyt ala sääliä minua," Tomas naurahti taputti Lumin selkää rohkaisevasti.
    "Mä... otan osaa. Mutta uskon että sä pärjäät, koska oot aina pärjänny. Mun sisupussi", Lumi kehui. Ja suuteli Tomasia niin siirappisesti kuin osasi.



Onneksi hänellä oli Tomas, Lumi mietti, ja yllättyi seuraavasta ajatuksestaan; onneksi Tomasilla oli hänet.

Hassua, kuinka kaikki naistenlehdet tyrkyttivät vinkkejä pitkän parisuhteen elossa pitämiseen tai liekin palauttamiseen. Päinvastoin: tuntui, ettei sellaisiin tulisi koskaan tarvetta. Hän ja Tomas olivat toistensa rakastajat, parhaat ystävät, pelastajat ja tukipilarit, ja jokainen noista suhteista vain syveni syvenemistään. Lumia hävetti hieman myöntää se itselleen, mutta hän rakasti miestään reilusti enemmän kuin kumpaakaan lapsistaan.

                    *    *    *    *



    "Sansa."
Tyttö, tai oikeastaan nuori nainen, jätti Tomasin kutsun täysin huomiotta ja keskittyi nakertamaan paistetusta munasta ympyrää.
    "Sansa!"
Hmh, vähän vielä vasemmasta reunasta.
    "SANSA!"

No, nyt piti ilmeisesti lopettaa kuuron leikkiminen ja edetä seuraavaan vaiheeseen.
    "Niin? Mitä asiaa? Mä hei syön, ja meen sitte lenkille, kiire päivä. Älä vaan sano että-"
    "Parannapas vähän sävyä, tuo kuulostaa ikävältä. Ja ei mitään kotitehtäviä sinulle, et sinä niitä kuitenkaan tee, vaan nakitat veljellesi. Haluan vaan tietää, että missä olit eilen ja mikset tullut hautajaisiin."



    "Ei kuulu sulle. Mä saan ite päättää omista asioista", Sansa tokaisi viileästi ja loi Tomasiin pistävän katseen. Tomas tiesi, että hänellä pitäisi olla pidempi pinna Sansan kanssa, mutta tyttö oli vain niin... kypsymätön ja itsekäs, eikä Tomas koskaan pystynyt järkevään keskusteluun tämän kanssa. Olisipa Sansa pysynyt ikuisesti sinä suloisena, lauleskelevana esikoululaisena.
    "Ja mistä lähtien? Asut täällä meidän ruuilla ja käytät shoppailuun meidän rahoja. Etkä koskaan siivoa tai pyykkää tai muuta, joten voisit edes totella."
    "Ai, munko pitää osottaa kiitollisuutta siitä että satuin syntymään? Ei ollu kuule mun vika, eikä sen puoleen sunkaan. Ei mun ainakaan sua tarvi totella."



    "Sansa, sinä et mene minnekään, ennen kuin pyydät anteeksi äidiltä. Sansa!"
Miten jonkun kävelytyylikin saattoi olla jo niin rasittava? Keimaileva, liian itsevarma... Sansa todella ajatteli olevansa jotain erityistä. Niin Tomaskin oli ajatellut, kun tyttö oli ollut pikkuinen, mutta nykyään Sansan suurin lahjakkuus näytti olevan Visan vingutus.
    "Pompota Liiriä, siihen sulla on laillinen oikeus. Se kun on sun lapsi."



Sansa valautti kasvoiltaan halveksivan naamion heti huoneessaan. Ei hänen ollut ollut tarkoitus kohdella Tomasia noin, taaskaan, ei hänellä ollut mitään isäpuoltaan vastaan. Oikeastaan Sansa oli kiitollinen Tomasille, vaikkei sitä takuulla koskaan myöntäisikään, sillä Tomas kohteli häntä kaikkine jäkätyksineen ja ylihuolehtivaisine rajoituksineen kuin omaa tytärtä.



Pala nousi Sansan kurkkuun, kun hän ajatteli eilisiä hautajaisia. Tai oikeastaan sitä hirviötä, joka oli haudattu. Sansa pakotti leveän tekohymyn huulilleen ja ihaili sitä peilistä: se näytti aivan aidolta. Kukaan ei voisi huomata hänestä, kuinka heikko hän oli. Hän vaikutti varmalta itsestään niin käytöksen kuin kehonkielenkin suhteen, ei siis mitään hätää.

Hänestä tulisi vielä jotain hienoa, Sansa tiesi sen. Hän oli jo taistellut tiensä luokan suosituimmaksi tyypiksi, vaikka olikin sangen eksoottisen näköinen ja tuli köyhästä työläisperheestä eikä muistuttanut edes äitiään, Tomasin lapseksi häntä ei olisi kukaan uskonutkaan. Hän pystyisi valloittamaan vielä spottivalotkin. Sansa vakuutteli itselleen, että hän oli jotain, hän oli arvokas, mutta-



Hän ei voinut sysätä sitä oikeaa, synkkää totuutta pois. Hän ei ollut mitään, hän oli likainen... olkapäät alkoivat täristä ja Sansa tunsi enonsa liian voimakkaiden käsien aaveet vartalollaan, joka ei enää ollut kuin tasapaksulla, 5-vuotiaalla tytöllä.

Nykyään hän ei itkenyt äidilleen kuin silloin. Mutta se ei vienyt muistojen ja painajaisten sekoitusta minnekään.

_________________________________________________________________________

Voila, varmaan kuukauden myöhässä. Antakee anteeksi, ei oo ollut helppoa :---D haha, kerjään armoa hyvällä tekosyyllä! Nyt olen öisessä bussissa matkalla Sevillasta Málagaan ja radiosta tulee flamencoa ja on niin helvetin hyvä fiilis, että veikkailen seuraavaa osaa ensi viikolle;D Kuhan nyt Suomeen pääsis, ennen seuraavan jakson alkua mulla onkin viikko vapaata, yayy. Simssi laulamaan!

Ai niin, olin melkein unohtaa. Tässä on Suulien uuden sukupolven ÄO:n esittelykierros. Vapaa tahto on aika jees.

Ja lähtihän se Sansankin lopulta mukaan.