Osa 7: Jääkaappiteoria käytännössä

Viime osaan tuli aivan ihanasti kommentteja, ne saa kyllä mielen uskomattoman korkealle pitkäksi aikaa ja mitä kivempia kommentteja, sitä enemmän jaksan panostaa tarinaan. Haluaisin jo näyttää teille kaikkea mitä tapahtuu seuraavissa osissa, muttei vielä, ei vielä. Olen Suomen pahin spoilaaja, ja yritän pitää itteni koko ajan kurissa, haluaisin jo vilautella kuvia seuraavasta sukupolvesta, kaikki aikanaan.
Utshcagjfökgjl Pyrystä tuli aika komia tapaus:D Ja jos jossain kohdassa teksti tuntuu vähän liian synkältä onnelliseen tilanteeseen suhteutettuna, niin johtuu musiikista, kuuntelin Avenged Sevenfoldia ja My Chemical Romancea tätä kirjoittaessa... A Little Peace of Heaven!
____________________________________________________________________________

    "Kai sinä sentään ymmärrät, ettei aborttia voi tehdä viidennellä kuulla?"
Lumin hartiat lysähtivät. Kyllä hän oli sen tiennyt, mutta kyse ei ollutkaan mistään hyvänsä raskaudesta.
    "Kai sä sentään ymmärrät, että mut r-" Mutta sitä sanaa ei ollutkaan helppoa sanoa, ja Lumi jätti ärrän roikkumaan ultraäänihuoneeseen. Hoitaja hymyili hänelle muka osaaottavasti.

    "Istuhan nyt tuohon tuoliin."

Nainen siveli Lumin vatsaan kylmää mönjää ja liikutteli sillä kaukosäätimen näköistä härveliä.
    "No, kumpaa toivot?"
    "En kumpaakaan. En mitään."

    "Älä viitsi olla noin myrtsi, oma vikasihan tämä on. Mitäs et tehnyt ajois-"
Lumi ponnahti tuolilta huutaen:
    "Ei tämä ollu mikään mun valinta! Mut... pakotettiin. Ja eikö sairaalan henkilökuntana sun pitäis olla vähän ystävällisempi?"
    "En voi kestää valehtelevia teinityttöjä, teitä on aivan liikaa. Huonoa seksivalistusta tai sitten te ette vain välitä."

Lumi juoksi ulos, vaikkei hän ollut oikeasti suuttunut. Hän ei pystynyt tuntemaan mitään, pikkuasioita, kärpästen surinaa verrattuna siihen, mitä hän oli kokenut. Mitä siitä, jos häntä luultiin pikku huoraksi? Hän saattoi olla sitä. Eikä hän välittänyt siitäkään.

Ainoa asia, josta Lumi välitti, lojui kuolleena tai vakavasti loukkaantuneena luultavasti jossain päin satamaa.

                *    *    *    *

Hänet pakotettiin jäämään sairaalaan, jotta tutkimusten ja tarkastusten tulokset voitaisiin tutkia. Hyvä niin, sillä Lumille ei olisi ollut paikkaa, mihin mennä. Hän ei ollut kuullut mitään Pyrystä, Toukosta, äidistä tai salaperäisestä isästään. Lumi oli niin yksin, että olisi halunnut kirkua ja huutaa, jotta joku, ihan kuka vain, tulisi hänen luokseen.

Lumi napsautti telkkarin päälle. Pian pepsodent-hymyinen mies kertoi, että etelässä saattaa sataa lähipäivinä. Kastelisiko se myös Tomasin ruumiin, pesisi veren pois hakatuilta kasvoilta niin, että pisamat ja vihreät silmät loistaisivat taas? Vai katselisiko Tomas sadetta ikkunan takaa kuten Lumikin, toivoen kuolevansa?

    "Et sinä ole yksin." Lumi käänsi katseensa ääntä kohti ja henkäisi terävästi - ei voinut olla totta. Siivekäs poika! Oliko hän tullut kaiken jälkeen hulluksikin vai olivatko sairaalaklovnit laajentaneet asuvalikoimaansa uusiin ulottuvuuksiin?
    "Aa. Ihmettelet varmaan, kuka tällainen siipiveikko on. Olen Saku. Velipuolesi. En oikeastaan pilven päältä, kuten mummeleilla on tapana sanoa, mutta joo, tarkemmin selittämättä, siltä suunnalta."
    "Mitä helvettiä?" Lumi räpytteli silmiään hämmentyneenä."
    "Ei, sen paikan kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Oikeastaan päin vastoin", siivekäs poika virnisti.

Sakun kädet eivät olleet lämpimät kuten ihmisillä, mutta eivät kylmätkään. Ne hohtivat säteilyä, eivät valoa, vaan jotain erikoista.
    "Mikä sinä olet?" Lumi kysyi omituiselta pojalta.
    "Veljesi. Kuolin siinä viisitoista vuotta sitten. Mutta ei sillä ole nyt väliä, teillä elävillä on."
    "Musta ei tunnu yhtään elävältä."
    "Kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Ja sinä oikein uhkut elämää, vauvakin... te olette yhtä."

Sakun kosketus sai tosiaan Lumin olon paremmaksi. Kun poika kietoi kätensä Lumin ympärille, Lumin suru ja arvottomuuden tunne hälvenivät. Hän tunsi itsensä jälleen ihmiseksi.
    "Kuule, sisko. Vaikka nyt ei siltä tunnu, sinusta tulee vielä onnellinen."

    "Saku. Musta ei voi tulla onnellista ilman To-Tomasia."
    "Sinua rakastetaan. Tässä maailmassa on kaksi, ellei kolmekin ihmistä, jotka haluavat tehdä sinut onnelliseksi."

    "K-ketä? Saku, kerro mulle, auta mua?"
    "En voi puuttua elävien asioihin enää enempää, olen hengaillut täällä jo ihan liikaa. Alan kohta jo haistakin elolliselta, siitä ei kyllä kotipuolessa tykätä..."
    "Saku. Saku! Kerro onko Tomas elossa, ole niin kiltti, jooko, jooko?"
Saku pudisti päätään ja kun Lumi räpäytti silmiään, hän oli poissa.

Lumi jäi hämmentyneenä seisomaan sängyn viereen. Jos äskeiset tapahtumat olivat totta... ne tuntuivat kaikkoavan jo nyt kauemmas, muistojen ja mielikuvituksen rajalle. Kaksi, ellei kolme ihmistä. Pyry oli ehdottomasti ensimmäinen, ja äiti varmaankin toinen. Mutta kolmas: oliko se vauva? Jos vauva olisikin Tomasin? Lumi laski käden vatsalleen ja silitti sitä ensimmäisen kerran hellästi.

Hän ei ehtinyt olla kauaa yksin, sillä pian sisään purjehti lääkärintakkinen mies.

    "Lumi Suula, eikö niin? Olen Mikko, synnytyslääkärisi."
Lumi nyökkäsi hiljaa.
    "Oletko kunnossa? Olen niin pahoillani ultraäänihoitajan takia, se bitch - anteeksi, en olisi saanut sanoa tuota. Mutta kukaan muu ei usko, että vika tai syy olisi sinussa. Olet kokenut... hirvittäviä asioita, ja muistathan, että olet uhri."

    "Kai mä ihan. Mutta mitä vaihtoehtoja mulla on?"
    "Vauvan suhteen?"
    "Mä sanosin mieluummin sikiö. Mä en tunne sitä kohtaan mitään." Se oli vale. Jos lapsi olisi Tomasin, Lumi rakastaisi sitä, mutta jos se olisi jomman kumman niistä, Lumi ei voisi edes pitää sitä kerran sylissään.
    "No, enää ei voi tehdä aborttia. Mutta adoptio on hieno ja sopiva vaihtoehto, vaikkakin raskas sinulle. Mutta kyllä sinä selviät."

Mistä mies oli niin varma? Lumi oli ihan yksin. Hän muisti Tomasin viimeisenä iltana, kun Tomasin kauniit kasvot olivat miehen omassa veressä, ruhjeilla ja mustelmilla, ja silti Tomas oli uhrannut henkensä saadakseen Lumin vapaaksi. Lumi olisi halunnut olla iloinen, edes siksi, ettei Tomasin temppu olisi ollut turha.

    "Voi kun voisin auttaa sinua jotenkin", lääkäri harmitteli.
    "Niin! En tiedä ilahduttaako, mutta vauvallasi on kaikki kunnossa. Se on terve ja vahva, haluatko tietää sukupuolen?"
    "Vaikka. Ihan sama." Lumi olisi halunnut tietää mieluummin isän, mutta sitäpä ei voinut ultrassa nähdä.
    "Vaaleanpunainen potkupuku on muutaman kuukauden päästä aika pop. Ja yksi juttu vielä. Taukohuoneessa on sinulle vieras. Toivottavasti ne niitit eivät tee reikiä sohvan kankaaseen..."

Pyry! Sen oli pakko olla Pyry, kenelläkään muulla ei olisi niittejä vaatteissa. Lumi kiskoi sairaalakaavun yltään ja vaihtoi neuleeseen ja farkkuihin, mutta hän näytti edelleen nuutuneelta ja kurjalta. Pyry ei saisi nähdä häntä sellaisena, hänen pitäisi näytellä ehjää ja rohkaista Pyryä.

Lumi ei edes muistanut, milloin oli viimeksi päässyt suihkuun. Lämmin vesi helli hänen kasvojaan, kun hän hankasi niistä kuukausien pinttyneen lian huolellisesti. Mutta lian mukana viemäriin valuivat Tomasin kosketukset.

Hän yritti välttää mahansa katsomista, mutta se oli väistämätöntä. Se möntti kummitteli joka paikassa yhtä aikaa, se sai ihmiset tuijottamaan häntä säälivästi ja se teki hänestä kömpelön nartun. Siksi Lumi itsensä tunsi, häpäistyksi ja kelvottomaksi. Hän oli vasta 19-vuotias, ja hänen elämänsä oli jo pilalla! Hän ei ollut koskaan halunnut tätä, ja nyt hän oli jumissa samassa kehossa kenties raiskaajan lapsen kanssa.

Mutta nyt hänen pitäisi unohtaa itsensä ja Tomas hetkeksi ja keskittyä Pyryyn.

                *    *    *    *

    "Lumi!" Tuota ääntä hänellä oli ollut niin ikävä. Nyt Pyryn huudahduksessa kuului tosin itkun ja liikutuksen karheus.

Ennen kuin Lumi ehti edes kunnolla astua sisään, Pyry oli ympäröinyt hänet ihanalla halausten, joka paikkaan tunkevien rastojen (hän oli vaihtanut värin siniseksi!) ja nyyhkytysten yhdistelmällä. Lumi vain hengitti kolmosensa tuoksua tai hajua, miten sen nyt otti, ja rutisti Pyryä.

Kun Pyry oli kieputtanut Lumia tarpeeksi ympäri, hän ohjasi siskonsa sohvalla, mutta piti Lumin kuitenkin tiukasti itseään vasten. Lumi oli painavampi raskauden takia, mutta Pyrykin oli kasvanut lihaksikkaammaksi ja pidemmäksi. Heistä oli tullut puolen vuoden aikana aikuisia, ainakin fyysisesti.

    "Mä pelkäsin koko ajan... ihan koko ajan. Etten ikinä enää näkis sua."
    "Nyt me ollaan tässä. Kaikki järjestyy. Oon kunnossa."
    "Älä valehtele, jooko? Mä huolehdin kyllä susta ja sä tuut kuntoon", Pyry silitti Lumin kiharoita ja Lumi nyökkäsi, koska ei jaksanut puhua. Tuntui hyvältä olla turvallisen ihmisen sylissä.

    "Pyry. Missä äiti on? Ja mitä sun kädelle on tapahtunu?"
Hymy suli heti Pyryn kasvoilta, ja tilalle tuli ilmeetön naamio, jonka Lumi tiesi tarkoittavan todella huonoa.
    "Äiti ja se meijän oikee isä... ne on kuollu."

Äiti, ei, ei, se ei saanut olla totta.
    "Mitä?" Lumi ei saanut sanotuksi muuta.
    "Me lähettiin, me kolme, viemään lunnaita... susta. Se mies ampu", Pyry pudisteli päätään ja hänen äänensä kuulosti itkuisen tukkoiselta, "se ampu ne ja osu kans mun käteen. Mut se tulee kyl kuntoon. Äiti... on poissa. Ja Touko. Heti kun se sai tietää mitä siellä oli tapahtunu, se pakkas kamat ja muutti pois."

    "Me ollaan kahestaan", Pyry niiskahti.

Lumi veti Pyryn lähemmäs ja he keinuttivat hetken toisiaan. He kaksi vastaan muu maailma. Niin Pyry oli aina sen käsittänyt, mutta nyt siitä oli tullut totta. Lumi ajatteli kauhuissaan, että jo kaksi, luultavasti kolme ihmistä oli kuollut hänen takiaan. Ei hän ollut sen arvoinen!
    "Mut se siitä. Me ollaan nyt omillaan. Sullaki on varmaan jotain kerrottavaa."
    "Ei oikeastaan." Olisiko pitänyt kertoa kaikista kauheista jutuista, kun Pyrykin oli joutunut kokemaan niin paljon?
    "Ootsä raskaana?" Pyry kysyi sitten. Kerrankin joku, joka otti sen puheeksi.

Lumi ei vastannut mitään, mihin Pyry vain naurahti.
    "Oon mä aika idiootti, kylhän ton näkee."
Lumi oli vieläkin hiljaa, joten Pyry silitti kokeilevasti kumpua. Lumi olisi halunnut yhtä aikaa itkeä ilosta ja läpsäistä Pyryn käden pois, aivan riippuen siitä, kenen vauva oli.
    "Tiesitsä... mä tykkään vauvoista. Haluisin olla eno. Jos vaan sopii."

    "Ai, missä välissä sä ottaisit vastuuta muusta kuin siitä, että snakebitesin pallot on suorassa?"
    "Äläpäs nyt kuule", veli nauroi, "mä ostin meille kämpänki. Tai siis mulle ja toivoin sillon et myös sulle. Siltä meijän kirjailijaisältä tuli aikamoinen perintö."

    "Et oo tosissasi."
    "No joo joo! Saisinko saattaa neidin kotiin?"

                *    *    *    *

Kyseessä ei ollutkaan minkäänlainen sottainen rotankolo tai ahdas loukko, kuten Lumi oli salaa pelännyt, sillä käytännöllisyys ei ollut koskaan ollut Pyryn vahvuus. Asunnon siisteys ja mukavuus tulivatkin Lumille täysin yllätyksinä.

    "Se on sulle", Pyry osoitti ainoaa varsinaista makuuhuonetta Lumille.
    "Missä sä nukut sitten?"
    "Sohvalla! Mikäs sen parempaa ku et voi kattoa leffaa suoraa sängystä!" Niin no, iloja ne ovat pienetkin ilot.
    "Kiitos."
    "Vauvakin mahtuu sinne", Pyry rohkaisi, mutta se ei Lumia paljon hymyilyttänyt. Mitään vauvaa ei luultavasti tulisi tähän taloon.

Illalla Lumi yritti mennä nukkumaan, mutta vauva potki vatsassa hurjasti. Tomaskin on eloisa. Tai siis oli. Mutta entä sitten Jere... sitä miestä Lumi oli kammonnut eniten.

Vauva vei aina ajatukset niihin kolmeen. Lumi ei tiennyt, kenen ajatteleminen sattui eniten: kahta hän pelkäsi ja yhtä ikävöi niin, että häneen oikeasti sattui. Lumi tiesi, ettei hänen pitäisi ajatella Tomasia, se sai hänet aina tärisemään syyllisyydestä.

Hänen pitäisi unohtaa ja kotiutua tänne. Asunto oli mukava, hän oli päälle päin katsoen kunnossa, vauva ei syntyisi vielä kahteen kuukauteen ja hän oli saanut Pyryn takaisin. Hän oli päässyt pois sieltä. Vaikka uuden elämän rakentaminen vaikutti nyt ylitsepääsemättömän vaikealta, se ei tuntunut enää täysin mahdottomalta. Lumi sammutti valot ja nukahti.

* * * *

    "Hei, Lumi Suula puhelimessa", Lumi vastasi ja huitoi vapaalla kädellään Pyryä lopettamaan pomppimisen.
    "Lumi, tää joustaa iha saatanan hyvin!"
Lumi pyöräytti silmiään, mikä sai Pyryn nauramaan. Oli ihanaa nähdä veli iloisena, mutta nyt ei ollut siihen kovin hyvä hetki.
    "Lumi? Hienoa, sittenhän tämä on oikea numero. Sairaalan teho-osastolta päivää", naisääni toivotti iloisesti.

    "Kuulehan, Lumi, tunnetko punatukkaista, tatuoitua nuorta miestä?"
Lumin suu loksahti auki ja hän havahtui vasta vauvan potkaisusta takaisin siihen, että hänen oletettiin vastaavan.
    "Tu-tunnen!"
    "Hän on potilaani eikä ole herättyään tehnyt muuta kuin kysynyt vähän väliä, selvisikö Lumi. Ajattelin ensin, että se voisi johtua voimakkaasta päähän kohdistuneesta iskusta, mutta muuten hän vaikuttaa terävältä. Olen soittanut ainakin kymmenelle Lumi-nimiselle nuorelle naiselle..."
    "Sano hänelle, että olen kunnossa, sano, että vauvakin on."
    "Äsh, tule itse sanomaan", nainen naurahti, "huone 89 kolmannen kerroksen teho-osastolla. Ota passi mukaan, tarkistamme vierailijoiden henkilöllisyyden.

Lumi napsautti luurin takaisin seinään. Tomas oli elossa, Tomas oli turvassa! Teho-osastolla, mutta pois... sieltä.

    "Onko kaikki hyvin? Sä näytät pelästyneeltä", Pyry huolestui ja loikkasi viimein alas sohvalta, jonka jouset esittivät vinkuvan vastalauseensa hyppimissessiosta.
    "On! Hei hei, mä lähen sairaalalle!"
    "Oota, Lumi, ei kai se vauva vielä?"
    "No ei", Lumi hihkaisi etsiessään takkiaan, "vaan yks ihminen." Enempää hän ei selittänyt Pyrylle - vielä. Kun ovi paukahti kiireisen Lumin jäljiltä kiinni, vain Pyry jäi seisomaan huuli pyöreänä olohuoneeseen.
    "Ai mä muka meistä se impulsiivinen", Pyry mutisi kengilleen.

                *   *   *   *

Opastuskeskuksen virkailija oli katsonut Lumia tuimasti, kun tämä oli kiirehtinyt tiskille maha pystyssä ja huohottaen. Onneksi hänet oli sentään päästetty sisälle, vaikka vierailuaika loppuisikin pian.

Lumi laski käytävällä loputtomia ovia. Joidenkin takaa kuului surullisia, joidenkin iloisia ääniä; joistakin ei kuulunut mitään. Huone 89 kuului niihin äänettömiin. Lumi pelkäsi koroistaan lähtevän liian paljon ääntä, mutta hän tunsi itsensä niin isoksi, ettei voinut hiipiäkään.

Ja sitten, yhtäkkiä, Tomas oli hänen edessään.

Lumi ei tiennyt, mitä hän oli oikein odottanut, mutta näky musersi hänet silti. Koneet olivat niin suuria ja joka puolella, ja kaiken keskellä lojui Tomas. Tomas ihan tavallisena, heikkona potilaana, kaukana siitä illasta ja siitä sankarista. Lumi ei edes kuullut Tomasin hengitystä koneiden kohinalta.

Silmiin katsominen oli vaikeaa ilman sanoja. Lumi ei halunnut puhua mitään, koska Tomas ei pystynyt, heidän piti olla yhtä onnettomia. Tomasin silmät näyttivät suuremmilta, mies katsoi Lumia ja käänsi sitten katseensa alaspäin. Vihreät silmät kiilsivät kosteina ja Tomas näytti nauravan tai itkevän, hän hymyili. Lumi astui lähemmäs ja muisti hengittääkin välissä. Tomasin poskilla oli pisaroita, kyyneliä, ja jokin koneista piippasi terävästi.

    "Mitä täällä tapahtuu?" Lumi ei kääntynyt katsomaan, kuka puhui, sillä Tomasin pää retkahti taaksepäin ja piippaus toistui voimakkaampana. Hänen ei olisi pitänyt tulla tänne, Tomasin tila huononi hänen takiaan, hänen näkemisensä oli aiheuttanut tämän.
    "Korkea kiputaso, potilas on tajuton", miesääni ilmoitti, "lisään annosta kymmeneen milligrammaan."
    "Hyvä", ensimmäinen, naisääni, jatkoi, "tunnereaktio voi vähentää lääkkeen vaikutusta. Varmista, että hän hengittää."
    "Potilas heräsi."

    "Päivää, oletko sinä-"
    "Lumi Suula, minut kutsuttiin tänne. O-onko Tomas kunnossa, en mä tahallani tehnyt mitään, hän vaan ensin tärisi ja sitten-"
    "Et olisi saanut tulla nyt, mutta eihän se sinun vikasi ole, sillä aulan heitukalla kiinnostaa taas enemmän Seventeen kuin näiden tehon potilaiden henget. Älä näytä noin säikähtäneeltä, ystävälläsi on kaikki hyvin. Yritämme laskea kipulääkkeen annostahänen omasta pyynnöstään, tulit huonolla hetkellä ja hän pyörtyi vähäksi aikaa. Kaikki kunnossa."

    "Nyt kun olet täällä, voin vastata kysymyksiin, jos olet noin huolissasi... mutta minun täytyy tietää, millä lailla olet hänelle läheinen. Kuka tahansa kaveri ei saa tulla tänne. Onko hän lapsen isä?"
Lumi mietti hetken ja yritti olla ajattelematta kysymystä syvemmin.
    "Paras ystävä", Lumi sanoi ja olihan se tavallaan totta, "ja ehkä vauvan isä." Lääkäri pyöräytti silmiään, muttei moittinut muuten.
    "Pystyykö Tomas hengittämään?"
    "Kyllä, hänelle vain annetaan lääkkeitä hengityksen kautta, sillä käsistä ei löytynyt tipalle musteetonta paikkaa", lääkäri naurahti.

    "Mutta ei, krhm, ystäväsi ole kovin lievästi loukkaantunut. Tiedätkö, mitä hänelle on tapahtunut?"
Tomas pudisti tarmokkaasti päätään, kun lääkäri ei katsonut.
    "E-en, ihmettelin vain mihin Tomas katosi, mä en oo saanut yhteyttä..." Lumi sopersi eikä hänen tarvinnut huijata itkua ääneensä.
    "Se oli outo tapaus. Saimme hälytyksen ammuskelusta Lehdontien alueelta, ja sieltä hän löytyi. Ampujaa tai muita ihmisiä ei näkynyt missään, kauhea juttu. Luoti osui selkärangan alaosaan. Se vahingoitti selkäydintä, mikä ei tiedä koskaan hyvää. Yritämme kaikkemme, mutta hyvin todennäköisesti ystäväsi ei enää koskaan kävele."

Lumi ei pystynyt katsomaan Tomasia. Hän ei ollut kaikkien näiden uhrausten arvoinen. Tomas ei pystyisi kävelemään hänen takiaan! Miehen koko elämä oli pilalla, mitä Tomas tekisi tässä tavallisten ihmisten maailmassa, hän saattoi olla etsintäkuulutettukin? Ja kaikesta huolimatta Tomas vain hymyili!

                *    *    *    *

Kuukauden kuluttua Lumi tiesi jo, mitä kaikki numerot näytöllä tarkoittivat. Nyt lukemat kertoivat, että Tomas nukkui, mutta ne olivat jo viikon näyttäneet toisenkinlaista tarinaa: Tomasin ei enää tarvitsisi olla sairaalassa. Lumi pelkäsi, ettei Tomasilla ollut paikkaa, jonne mennä, ja hän odotti, että aivotoimintaa ilmoittava käyrä kääntyisi jälleen nousuun. Tomas saisi nähdä ensimmäisenä Lumin kasvot. Taas kerran.

Järkevä Lumi väitti, ettei Tomasin tulevaisuus ollut hänen vastuullaan, että Tomas oli vanhempi ja tiesi, mitä tehdä. Tunteellinen Lumi halusi kiittää miestä henkensä pelastamisesta ja elää loppuelämänsä Tomasin kanssa, mutta ei hän voinut ajatellakaan tekevänsä sellaista, jos Tomas ei haluaisi.

Tomas ynähti ja kääri peittoa käsivarsiensa väliin. Lumia itketti nähdä, kuinka liikkumattomat Tomasin jalat olivat. Hänen syytään kaikki. Tomas oli ollut niin komeakin, oikeastaan melkein kaunis, muttei ollut enää. Muistoina Jeren käsittelystä miehen kasvoilla risteili pitkiä tikkirivejä. Tomas ei koskaan puhunut Lumille omista vammoistaan vaan kyseli vain, miten Lumi jaksoi, väsyttikö häntä, oliko hän surullinen, oliko vauva kunnossa.

    "Nukuitko hyvin?"
Tomas räpytteli silmiään ja hymyili taas sitä typerää hymyään nyökäten.

    "Onko kaikki kunnossa, Lumi?"
    "Sun ei tarvi huolehtia musta, usko jo. Oot tehnyt niin paljon... ja sä oot nyt meistä se, josta saa olla huolissaan. Saanhan olla? Mullakin on oikeus sellaseen", Lumi sanoi, vaikka tiesi sen olevan ihan turhaa.
Tomas huokaisi.
    "Kuulehan, se kaikki oli mun syytä. Mähän sut... vein. Ilman mua et olisi koskaan joutunut sellaseen-"
    "Älä, ole kiltti, älä. Jos sä et ois ollu se sieppaaja, se olis ollu joku muu. Se ois kuitenki tapahtunu, ole niin kiltti äläkä syytä itseäs."
    "Lumi-"
    "Mä en halua, että tällanen asia tulee meidän väliin. Tomas, mä rakastan sua ja haluan vaan rakastaa, en palata niihin kuukausiin uudestaan ja uudestaan. Ei anneta sen, mitä me oltiin, erottaa meitä. Tomas, voisitko muuttaa mun luo?"

Tomas heijasi itsensä pyörätuoliin ja siitä vaivalloisesti huoneen ainoalle nojatuolille. Hänen piti liikkua, ettei hän olisi itkenyt. Kun sattui, ei voinut olla heikko, piti yrittää ja rikkoa esteet. Lumin ehdotus oli ihana - mutta hänen oli pakko kieltäytyä.
    "Lumi, harkitse nyt vielä. Sulla on veli, joka pitää susta huolta, joka rakastaa sua, sä löydät jonkun enemmän ikäisesi, vähemmän ramman..."
    "Entä jos haluan sut?"
    "Musta on niin paljon vaivaa, sun elämässä on jo tarpeeksi huolia."
    "Ei toimivat jalat ole mikään unelmamiehen kriteeri, pää on. Ja ehkä kokkaustaidot, Pyryn bravuuri on keitetyt nakit ja jauhemuusi. Tulisit nyt, tekisit mut onnelliseksi ja saisit paikan, jossa asua. En vaadi, vaikka haluaisinkin, että sä..."
    "Rakastan sinua jo nyt enemmän kuin tiesin, että toista voi rakastaa, älä luulekaan, etten haluais suostua. Mutta-"
    "Shh. Sen kun tuut vaan."

                *    *    *    *

Tomas katseli ympäriinsä iloisena. Hän oli ollut onnellinen ja hyvällä mielellä siitä asti, kun oli nähnyt Lumin sairaalassa ensimmäistä kertaa. Kuin tämä kuukausi olisi ollut jonkun toisen elämästä, jonkun tavallisen 26-vuotiaan. Hänen ei tarvinnut enää pelätä sitä, mitä Max pakottaisi hänet tekemään, hänen ei enää tarvinnut piilotella eikä vahingoittaa toisia ihmisiä, viattomia ja itselleen tuntemattomia.

Ja hän katsoi nyt unelmiensa naista silmiin naisen omassa kodissa, asunnossa, jonne hänkin jäisi.
    "Tule syömään", Lumi pyysi. Tomas veti syvään henkeä ja yritti kammeta itsensä pyörätuoliin liikuttamatta selkäänsä. Hän kyllä oppisi elämään kivun kanssa, mutta entä sen, että hän ei ollut enää komea tai voimakas? Lumikin, joka oli kahdeksannella kuulla raskaana, oli häntä fyysisesti paljon vahvempi.

    "Lumi, mä en vieläkään tiiä tästä jätkästä mitään", Pyry purnasi ja mittaili Tomasia katseellaan.
    "Älä valita siitä Lumille, vaan miten olis vaikkapa suoraan mulle? Vai etkö uskalla puhua Frankensteinin hirviö kakkoselle?"
Tomas tuijotti Pyryä tuikeasti takaisin. Kun Pyry siristi silmiään, Tomasin suupieliä nyki.
    "Kuka sä oot?" kysyi Pyry.
    "Lumin yst-"
    "Älä valehtele, mä tiiän kaikki Lumin kaverit. Sä voit olla vaarallinen Lumille!"
    "Ja entä sinä sitten? Aina roikkumassa perässä."
    "Mä en sentään tarvii apua kun menen vessaan!"

    "Minä en tarvi apua keneltäkään", Tomas mutisi. Hänen selkänsä... hän oli huonossa asennossa, sitä vihloi, ihan kuin joku olisi polttanut hänen jalkojaan.
    "Tajuatteko te kumpikaan, miltä te kuulostatte? En mä asu kummankaan kanssa siks, että musta täytyis pitää huolta. Toisella menee kynnyksen ylittämiseen vartti, koska se on niin jäärä ettei huoli apua, ja toinen oppi käyttämään tiskikonetta vasta tällä viikolla! Jos haluatte oikeasti olla mulle ees hyödyksi, niin älkää tapelko", Lumi puuskahti. Hän oli kuvitellut, että Tomas ja Pyry, olihan niissä kahdessa jotain samaa, tulisivat toimeen keskenään, mutta turha toivo.

                *     *     *    *

    "Haluatko tosissasi nukkuakin kanssani? Lumi, sun ei tarvi tehdä mitään, mistä et tykkää. Sulla ei ole velvollisuutta olla mulle hyvä", Tomas halusi vielä varmistaa Lumin mielipiteen. Hän ei voinut uskoa onneaan todeksi: hän oli kuvitellut viimeisen melkein vuoden aikana joka yö, että Lumi nukkuisi hänen vieressään. Se saattaisi toteutua! Kaikki ne yksinäiset yöt, ensin sieppaajana, sitten sairaalassa. Teho-osastolla oli ollut hirveintä, sillä Tomas ei ollut tiennyt, oliko Lumi selvinnyt vai ei.

Tomas nosti jalkansa sängylle ja laskeutui hitaasti käsiensä varassa makuulle. Ei äkkinäisiä liikkeitä, ettei sattuisi. Hän oli kuin puolikas ihminen, alapuoli vain roikkui turhana lastina mukana.

    "Haluan! Haluan nukkua, syödä, käydä suihkussa ja hengittää sun vieressä. Tomas, mä en koskaan uskonu... tai siis toivoin, mutta en uskonu... ja tässä me ollaan." Lumi siirtyi lähemmäs Tomasin lämmintä vartaloa. Oikeastaan siihen kiinni. Hän oli haaveillut tästä hetkestä siitä lähtien, kun Tomas ensimmäisen kerran halasi häntä, ja tässä he nyt olivat. Eivät ehjinä kumpikaan, mutta yhdessä. Se riitti.

    "Saanko siis... tehdä näin?" Tomas ojentautui kohti Lumia. Lumi ei nähnyt miehen kasvoissa tikkejä tai mustaa silmää, vaan loistavat, vihreät silmät ja ihanat piirteet, mutta pian Tomas tuli niin lähelle, ettei hän erottanut enää niitäkään.

He olivat yhdessä, he voisivat selvitä eteenpäin. Tai sitten pysähtyä tähän hetkeen, vaikka nyt he pystyivät ajattelemaan, että olisivat yhdessä aina. Ei vain Maxin huomaamatta varastettuja suukkoja, pitkiä katseita, kukaan ei enää estäisi heitä olemasta yhdessä.

Makuuhuoneen ovi oli kurjaa tekoa, ja Pyry kuuli kaiken, mitä Lumi ja se mies sanoivat ja tekivät. Hän ei halunnut kuulla. Tomas - jos se siis oli sen jätkän oikea nimi - oli asunut heillä viikon. Lumi oli vain tuonut miehen heille asumaan selittelemättä sen kummemmin, ja siitä lähtien Pyry oli ollut Lumille kakkonen. Pyry tökki kaukosäädintä ja laittoi äänenvoimakkuuden kovemmalle, ettei joutuisi kuulemaan, kuinka paljon se törppö rakasti Lumia.

Okei, hän ei ollut raskaana ties kenelle tai halvaantunut, mutta ei Pyrykään ollut välttynyt epäonnelta. Hän oli nähnyt vanhempiensa kuolevan eikä ollut tehnyt mitään... hän olisi voinut estää. Hän olisi voinut edes yrittää, mutta hän oli vain seissyt paikallaan kauhuissaan. Ja antanut äidin kuolla! Pyry ei voinut näyttää suruaan, pelkoaan ja kipuaan kenellekään, varsinkaan enää, kun se tatuoitu kovanaama oli tullut viemään Lumin häneltä.

Eikä Lumi enää muistanut, että Pyryäkin oli ammuttu, kun "ihana" Tomas oli saanut luotinsa mehevämpään paikkaan. Ajatus luodista sai Pyryn käden särkemään ja Pyry haki lasin vettä ja pari niitä vahvoja lääkkeitä, joihin hän oli saanut reseptin.

                *    *    *    *

Ovikelloa soittanut oli joku aivan outo nainen.
    "Hei?" Lumi tervehti.
    "Päivää, oletkos sinä Lumi? Pyryn olenkin jo, hmm, tavannut, mutta sinua en vielä."
    "Kyllä... mutta kuka sä oot?"
    "Carolina Suula... biologisen isäsi vaimo", nainen huokaisi, "tai nykyään siis leski."

Lumi opasti Carolinan istumaan. Hän oli hämmentynyt, eikä ollenkaan varma siitä, halusiko tavata kuolleen isänsä kumppania. Lumi ei keksinyt mitään sanottavaa vaalealle, kauniille naiselle. Hän tunsi itsensä niin typeräksi istuesaan siinä hiljaa, vatsa suurena.
    "Niin... isäsi halusi kovasti tavata sinut. Mutta-" nainen nyyhkäisi, "hän ei koskaan ehtinyt. Sinulla on siskopuoli, Miia, Pyry tapasi hänet."

He olivat sitten jälleen hiljaa. Lumi tiesi, että hänen piti sanoa edes jotakin.
    "Mäkin isän. Tiesikö se meistä? Että sillä oli kolmoset äidin kanssa?"
    "Kai isäsi tiesi, mutta äitisi ei antanut tavata... tai en minä tiedä. Emme ehtineet puhua näistä asioista, ja nyt... molemmat ovat kuolleet. Äitisi ja isäsi. Olen niin pahoillani."
    "Ei sulla ole mitään syytä, mulla on. Mun takia tässä kävi näin."
    "Ei, et saa sanoa näin. Et käskenyt ketään sieppaamaan sinua, olit vain uhri."

    "Hmm, haluaisitko jotain juotavaa?" Lumi muisti, että sellaisen ehdottaminen oli kohteliasta. Tosin heillä ei koskaan ollut kotona ollut harrastettu kohteliaisuutta.
    "Ei kiitos, en jää tänne, jos olen vaivaksi."
    "Ei se ole siitä kiinni, oikein... mukava tutustua." Lumi ei pystynyt katsomaan isänsä vaimoa silmiin.
    "Lumi... olen pahoillani, tästä koko jutusta, ja haluan, että sinulla ja Pyrylle menee hyvin. Pärjäättehän te? Autan teitä missä vain tarvitsette."
    "Me tullaan toimeen kahdestaan. Kiitos tarjouksesta, mutta... niin. Kiitos."

    "Haluaisin, että olisit minulle kuin oma tytär."
    "Toi on ehkä vähän liikaa-" Lumi hätääntyi, kun Carolina yritti halata häntä. Ajatteliko nainen, että aivan vieraan ihmisen kosketus saisi Lumin olon paremmaksi? Lähtisi vain ja jättäisi heidät rauhaan.

    "Ai. Anteeksi. Olen vain niin... kun Feniks on k-kuollut", nainen imeskeli huultaan eksyneen näköisenä. Hän katseli ympäriinsä olohuoneessa ja ennen kuin Lumi ehti estää, avasi makuuhuoneen oven. Tomas oli siellä nukkumassa!
    "K-kuka hän on? Lumi? Mitä sinä täällä teet?" Carolina kysyi Tomasilta, joka säpsähti hereille.
    "Se on mun ystävä. Tässä takkisi, olit jo lähdössä. Hyvää matkaa", Lumi nappasi naisen kädestä kiinni ja saatteli ovelle.
    "Lumi!"
    "Sä et oo mulle mitään sukua, jätä mut rauhaan, jooko?"

                *    *    *    *


    "Pojat?"
Pyry kohotti kulmiaan ja Tomas yritti nousta unohtaen taas jalkansa, mutta pyllähti takaisin sohvalle.
    "Kumpi soittaa taksin sairaalaan?"
    "Mitä, nytkö?"
Lumi hymyili hermostuneesti. Vuorokauden sisällä selviäisi, toteutuisivatko hänen toiveensa vai painajaisensa, mutta ainakin hän oli maailman parhaassa seurassa.
__________________________________________________________________________

Tässähän tämä :-D Hähähää, vauvan isä jäi vieläkin auki, mutta ensi osan alussahan se selviää. Yrittäkeehän selvitä koulussa tai töissä, mie taas alan olla jo niin lähtemässä sinne Espanjaan, että unohdan koko lukion kohta täysin... ai niin, ja kritiikkiä alias kommentteja toivoisin! Ja jos jäi epäselväksi, niin jääkaappiteoriahan tarkoittaa sitä, että perhe on sakki ihmisiä, jotka syövät saman jääkaapin antimia.