Psykedeelinen osakuva nyt tähän alkuun! Ja jos et bongaa, kuka tuossa hohtaa neonavaruusvaloa, niin katso käsiä. Niin ja joo, sellainen pieni ilmoitusasia: lähden syksyllä vaihto-oppilaaksi Espanjaan! Se ei ole loppu Suulille, vaan kirjoittelen osia etukäteen ja julkaisen sieltä. Olen Espanjassa muutaman kuukauden, jona aikana osia tulee harvemmin, mutta merkitystä on sillä, että niitä tulee.

Tsajaja en jaksa odottaa syyskuun 24. päivää, kun lähden uuden matkalaukun kanssa kohti Helsinki-Vantaata ja matkaan Madridiin. Matkataanpas nyt ensin kuitenkin Suulien luo:D Ai niin vielä! Vaihdoin korvaavat ihot, jotka näkyvät ainakin alkukohtauksessa ja sitten pelastuskohtauksessa, ne ovat vähän tummemmat kuin entiset. Ja vielä yksi VAROITUS: osassa on ehkä pari inhottavaa kohtausta.
__________________________________________________________________________



Lumi oli lakannut laskemasta päiviä, sillä ikkunasta näkyi aina vain hämärä sisäpiha. Hänen hiustensa blondius oli vaihtumassa keltaiseksi, mistä hän huomasi olleensa vankina jo kauan.  Hän oli oikeastaan jo tottunut koppiinsa, jonka hajua ei enää edes huomannut.

Punapäinen, värikäs varjo puikahti ovesta sisälle.



    "Max on poissa", Tomas myhäili ja keinutti Lumin käsiä omiensa sisällä.
    "Mitä?" Se ei voinut olla totta.
    "Max lähti asioille. Me ollaan kahdestaan."



Lumin mieliala hyppäsi korkealle. Hän irrottautui hetkeksi Tomasista ja melkein hyppi innosta ympäri huonetta.
    "Mitä teet? Pääsisinkö hetkeks pois täältä?"
    "En voi päästää sinua pois kokonaan, mutta voit kyllä käydä muualla talossa", Tomas harmitteli. Lumi ymmärsi, sillä hänen havaintojensa ja Tomasin kertoman perusteella Max, tumma ja ilkeännäköinen mies, määräsi ja Tomas vain hoiti pieniä hommia, kuten Lumin vahtimista tai piti yhteyttä ulkomaailmaan. Mukana oli myös joku Jere, jota Lumi ei ollut koskaan nähnyt, Tomasin sanojen mukaan "onnekseen".




    "Anteeksi." Tomas tunsi oikeasti sääliä - mutta myös himoa - kaunista pikku panttivankia kohtaan. Hän lupasi itselleen jälleen olla koskettamatta tyttöä, mutta kun Lumi katsoi häntä silmiin tarpeettoman kiitollisesti, hän antoi tämän kietoa kätensä ympärilleen. Tai sitten hän oli se, joka rutisti Lumia.




    "Ette tekään kyllä herroiksi elele", Lumi totesi nähdessään poikien olohuoneen. Tomas ei vastannut, vaan istui Lumia vastapäätä. Tomas tarkasteli tyttöä huolellisesti, eikä voinut olla miettimättä, mitä paksun hupparin ja farkkujen alta mahtoi löytyä. Hän oli itselleen vihainen siitä, että oli kiintynyt Lumiin, mutta hän ei voinut itselleen mitään, vaan hymyili tytölle typerästi.
    "Jos olisimme jossain muualla... tai jotkut muut... voisiko tapahtua jotain?"
    "Voi vaikka nytkin", Lumi vastasi.
    "Lumi... vaikka tiedät mitä tunnen sinua kohtaan, en vaan voi."
Tyttö katseli häntä mietteliäänä ja Tomas olisi halunnut nostaa Lumin valkoisen ratsun selkään ja karauttaa yhdessä auringonlaskuun. Idioottimaista.



    "Mitä sinä teet?" Tomas kysyi epäuskoisena, kun Lumi kiskoi vaatteet yltään ja istui sohvalle.
    "Sen mitä olis pitäny jo ajat sitten. Älä kiduta enää itsees, en mäkään enää pysty!"
    "Lumi, ei, satutat vaan itseäs. Mä olen paha, pahaksi sulle ja pelkät tunteet ei muuta sitä kylmää faktaa miksikään."
    "Eikö ole jo tarpeeksi kamalaa et olet sen mulkun pompotettavana, melkein yhtä vankina kun mäkin? Eikö me molemmat ansaita jotain iloa?" Lumi oli oikeassa, tai ainakin Tomas halusi hänen olevan oikeassa.



Tomas katsoi Lumin sinisiä silmiä ja vapaiksi päästettyjä kiharoita ja petti jälleen pahanpäiväisesti lupauksensa olla koskematta tyttöön.



Tästäkö laulettiin lukemattomissa lauluissa? Tomasin suupielet olivat nousseet ääliömäiseen virnistykseen, ja hetkeksi hän unohti roolit: kuka Lumi oli ja mikä hänen piti olla Lumille.




    "Tomas, mä rak..."
    "Shh, älä sano mitään, ollaan vaan näin."
    "Ei kun sitä vaan, että mennään pidemmälle, joohan, joohan?" Lumi painautui Tomasia vasten, eikä mikään ollut koskaan tuntunut niin hyvältä, ja mitäpä Tomas olisi voinut Lumilta kieltää.



Lumi toivoi voivansa sulautua Tomasiin, että he voisivat jatkaa elämää yhtenä ruumiina ja mielenä, ettei kukaan voisi enää kiskoa Tomasia hänestä irti.



    "Tomas." Mutta jostain syystä punatukkaisen apulaisen ajatukset olivat jossain muualla.
    "Tomas. Tomas! MULKKU!" Johan mies käänsi päänsä, ja Max yritti olla purskahtamatta nauruun nähdessään syyllisen ilmeen. Tomas ponnahti irti melkein alastomasta tytöstä.
    "Heti pukilla, kun silmä välttää! Mitä tyttö täällä tekee? Muistaakseni sanoin aika tarkat ohjeet, missä tytön pitää pysyä, mutta se oli näköjään sulle liian vaikeaa."



    "Tomas, katso tänne, eikö sinussa ole edes miestä tunnustamaan tekosi?" Lumi ei voinut ymmärtää, miten yhtäkkiä tilanne oli muuttunut. Nyt hän oli Tomasin ja vihaisen Maxin välissä alusvaatteissaan.
    "Musta on aika epäreilua, että hoitelet tytön ihan yksinään. Kaikki me olemme häntä halunneet, mutta kun mä lähden hetkeksi, niin pistät toimeksi. Olen tähän mennessä jättänyt tytön rauhaan, mutta nyt kun kerran aloitit, niin mulla ja Jerelläkin on sama oikeus."



Tomas kääntyi kohti Maxia.
    "Ei, antakaa Lumin olla rauhassa, mä pyydän, pyydän!"
    "Hah!" Max tuhahti, "sä et pyydä enää kuin turpiisi."



    "Mä en pakottanut, vaikka se olikin mun virhe, kysy vaikka Lumilta."
    "Lumilta, ai nytkö käytät pikku huorasta ihan nimeä? Oletko sitten ihan rakastunut, voi hellanlettas? Kuulitko, Jere, meidän pikkuinen kovis-Tomas on rakastunut? Sittenhän tämä on vielä hauskempaa. Saat katsoa, mitä lutkalle tapahtuu, ehkä opit jotain."



    "Jere, pidähän Tomas-poju aloillaan, että voin keskittyä tyttöön. Lattialle siitä!" Max komensi alastonta ja avutonta Lumia.



Lumi painautui rikkinäisille laatoille, mutta nähdessään ivallisesti puoliksi hymyilevän Maxin, hän yritti ryömiä kauemmas.
    "Älä karkaa, tai Tomas saa maksaa siitä."

Sitä Lumi ei olisi kestänyt, joten hän nyyhkyttäen lysähti paikalleen eikä vastustellut. Hän yritti leijua pois ruumiistaan, ajatteli Pyryä ja kotia, mutta se kaikki oli liian kaukana ja Max liian lähellä.



Tomas yritti pyristellä irti Jeren otteesta, kunnes Jere sihahti:
    "Pysy siinä jos haluat, että tyttö jää eloon. Joskus miehet villiintyvät tällaisissa tilanteissa, ja silloin arvokaskin soma pikku panttivanki voi vahingossa vaikka kuolla. Jos siis sillä on onnea."
    "EI! Antakaa Lumin olla, tehkää mieluummin mulle, jotain, te ette voi..."
    "Sanoin, että turpa kiinni! Nyt kun ajattelen, niin ehkä mullakin tekee mieli tyttöä."



Tomas ei voinut kuin katsella. Hän oli äsken ollut niin onnellinen - mutta se oli ollut kaikki vain julmaa harhaa. Jos hän ei olisi antanut haluilleen periksi, jos hän olisi jättänyt Lumin selliinsä, tätä ei tapahtuisi.

Lumin itku ja huudot, pakenemisyritykset, tuska... kaikki turhia. Max piti Tomasia aloillaan ja vain hymyili pilkallisesti, kun Jere vain jatkoi ja jatkoi Lumin kimpussa. Syyllisyys hakkasi Tomasia, hän muuttui jääksi ja pirstaloitui yhä uudestaan aina vain pienemmiksi paloiksi.

                *   *   *   *



    "Ovatko kaikki nyt tässä?" Feniks kysyi. Painajaismaiset viikot huipentuivat nyt tähän, ja häntä hermostutti. Syystäkin, sillä entisen ja nykyisen rakkauden tuominen saman pöydän ääreen keskustelemaan kadonneesta tytöstä ei ollut kaikkien keski-ikäisten miesten unelmatilanne.



    "No ei ole! Unohitte sitte mut kokonaan", Miia huomautti kipakasti.
    "Sanoin, että pysy huoneessasi!" Feniks tuskaili. Kyllä hän oli tiennyt, ettei tyttö tottelisi, mutta oli hän sentään yrittänyt.
    "Te ette voi jättää mua ulkopuolelle, mä olen enemmän perhettä kuin vaikka tuo", tyttö tiuskaisi osoittaen Pyryä.



    "Ai? Mitä tekemistä sulla on muka Lumin kanssa? Tää ei kuulu sulle niin tasan yhtään, mene nukkumaan, niin kuin pikkutyttöjen pitää! Mä olen tässä ainoo, joka välittää Lumista, jos saisin päättää, nii ei me täällä enää istut-"
    "Pyry!" voihkaisivat Niitty ja Touko yhteen ääneen.



Cara nousi ja työnsi tuolinsa takaisin paikalleen.
    "Anna minä hoidan Miian."
    "Ei mua tarvi hoitaa! Meinasitko saattaa takaisin mun huoneeseen ja peitellä, niin että saatte jatkaa täällä salaseuran kokousta?" Että Miia osasikin olla hankala juuri pahimmilla hetkillä.



    "Miia, usko nyt. Tämä ei ole sinun asiasi. Lumi on Feniksin ja Niityn lapsi ja näiden nuorten miesten sisko."
    "Mitä sä sitten tuolla teet? Kuitenkin on vaan kyse siitä, että te ootte aikusia ja mä en."
    "Ei ole! Haluamme auttaa sitä tyttöä ja sinusta ei ole siinä hyötyä!"
    "Ai ei hyötyä? Ihan sama, te jätätte vaan mut tahallaan ulkopuolelle, mä ymmärrä, miks te hylkäätte mut niiden kolmosten takia, enkö mä ole teidän ainoo lapsi?"



Caraa kyllästytti jo tämä tytön villi kortti eli maininta siitä, että hän oli ainoa lapsi. Miten he olivat saattaneet kasvattaa näin itsekkään ihmisen?
    "Isä, sä et voi tehdä tätä mulle. Anna mä ees kuuntelen."
Feniks nuljusi tuolillaan ja nyökkäsi lopulta väsyneesti. Ainakin Miia olisi tyytyväinen eikä kerjäisi jatkuvasti huomiota valittamalla.



    "Nyt on tämäkin välikohtaus selvitetty. No niin. Päätetään ihan demokraattisesti, mitä tehdään, niin päästään tässäkin asiassa eteenpäin", Feniks huokaisi ja Pyry tuhahteli jo kärsimättömästi hänen takanaan.
    "Kauanko tyttö on nyt ollut kadoksissa?" Cara kysyi, ja Pyry vastasi, ennen kuin hän ehti edes sanoa lausetta loppuun.
    "Kolme kuukautta ja päivän!"



    "Ja eikö hänet ole... siepattu?" Cara yritti koota kuvaa tapahtumista.
    "On, ja pyytävät miljoonaa. Mutta ymmärrään kyllä, ettei teillä ole sellaisia rahoja, ettekä te nyt voi sellaista maksaa, ei tämä ole teidän asianne-"
    "Älähän nyt, Niitty", Feniks kauhisteli, "kyllä meillä on rahaa. Itse asiassa meille jää vielä reilusti, jos teemme sen. Tytär on minulle vaikka kaikkien rahojeni arvoinen."
    "Vaikketsä oo koskaan sitä ees nähny!" kirkaisi Miia pöydän toisesta päästä ja sai vastineeksi Pyryltä murhaavan katseen.



Touko istui selkä suorana ja tuhahteli keskustelulle, joka velloi, muttei saanut mitään muotoa.
    "Ajatelkaa nyt järkevästi. Ollaan tiedetty tämä lunnasvaatimus jo kauan, viedään vain se poliisille. He löytävät Lumin kaikista parhaiten. Emme me voi alkaa ratkaisemaan tätä, antaa ammattilaisten auttaa."

Pyry ponnahti tuoliltaan.



Pyry yritti hengittää rauhallisesti, saada itsensä irti vihasta, mutta kun nuo eivät ymmärtäneet, että tämä kaikki aika valui hukkaan - ja samaan aikaan Lumi saattoi kärsiä tai lojua kuolleena. Häntä raivostutti, miten välinpitämättömiä kaikki olivat.
    "Poliisit ei maksa! Ja jos kukaan ei maksa... mitä Lumille käy? Vittu te vaan pyöritätte peukaloita varmaan sillonki. Nyt puhutaan Lumista, se on teidän lapsi tai teidän sisko, mut se ei näköjään teille minkään arvonen!"



    "Pyry kulta, rauhoitu, kyllä minäkin olisin valmis maksamaan, mutta kun minulla on tilillä lähinnä tyhjää", Niitty yritti halata Pyryä, mutta nuorukainen perääntyi irvistäen.
    "Selityksiä vaan."



    "Itse asiassa minä kyllä haluaisin maksaa. Jos se ei toimi, niin pyydetään sitten poliisi hoitamaan asia. Näin varmistamme sen, että saamme tytön takaisin teidän luoksenne", Feniks lausui hiljaa ja kohdisti sanat suoraan vihaiselle Pyrylle.
   


Feniks tarkasteli poikaa, vai miestä, kumpi 19-vuotias oli? Hän yritti etsiä Pyrystä omia tai Niityn piirteitä, mutta nuorukainen oli peittänyt merkit vanhemmistaan rooliasunsa alle. Pyry tuntui olevan vielä äkkipikaisempi kuin hän itse. Toivottavasti itsetuhoisuus ei kulkenut sen ominaisuuden kanssa samassa paketissa.
   
Kenen takia hän suostui tähän? Tuskin ainakaan nuoren naisen, jota ei edes tuntenut. Ehkä hyvittelyksi nuoruudenrakkaudelle, tai ehkä näyttääkseen Pyrylle.

                *   *   *   * 



    "Hei nyt sitten", Miia onnistui livauttamaan yhteen puristettujen huultensa välistä. Tyttö taisi vieläkin näytellä katkeraa siitä, ettei ollut päässyt Feniksin, Pyryn ja Niityn mukaan viemään rahoja.
    "Hymy huulille, kultu, tämän jälkeen tämä koko sotku on ohi."
    "Eihän ne pojat enää käy sitten meillä?"
Feniks mietti hetken: pitikö tällaistakin ajatella jo nyt?
    "Katsotaan sitä sitten."



    "Ole varovainen", Miia kuiskasi rutistaen isäänsä voimakkaasti.



    "Rakas, otathan oikeasti rauhallisesti? On luultavasti kyse järjestäytyneestä rikollisuudesta, te ette saa ottaa minkäänlaisia riskejä. Minusta olisi parempi, että ette..." Cara oli niin huolissaan. Feniks taputti vaimoaan rohkaisevasti olkapäälle.
    "Älä huolehdi. Olen takaisin viimeistään yhdeltä. Jos emme ole tulleet, soita poliisille ja kerro, mihin menimme", Feniks lisäsi viimeisen lauseen hyvin hiljaa, ettei Miia kuulisi niitä.



Cara halasi Feniksiä. He keinuivat hetken kiinni toisissaan, silittivät toistensa hiuksia ja yrittivät olla näyttämättä pelkoa toisilleen.

    "Yh, menkää muualle kutemaan!" Miia komensi sängyltään. Tytön äänessä kuului kuitenkin naurua; ehkä hän kuitenkin halusi nähdä vanhempansa yhdessä ja onnellisina, vaikkei sitä mitenkään voinutkaan myöntää.

                *    *    *    *



Sovitussa paikassa ei ollut ketään.

Sataman lahoavat vanhat makasiinit ja ruosteiset öljytynnyrit eivät pelottaneet Pyryä, mutta tämä hiljaisuus... hän tärisi lämpimässä illassa. Mutta jos Lumia pidettiin tässä kammottavassa paikassa, Pyry oli valmis vaikka kääntämään jokaisen sadoista vajoista ylösalaisin löytääkseen siskonsa.



    "Me ollaan varmaan väärässä paikassa", Pyry henkäisi niin hiljaa kuin pystyi.
    "Täällä sen pitäisi olla. Odotetaan me heitä, on varmaan liian vaarallista odottaa meitä panttiv- siis Lumin kanssa."



Pakko hänen on täällä jossain piileskellä, ajatteli Feniks ja kiersi pihaa hermostuneesti. Tämä oli yksi niistä alueista, jonne hän ei koskaan haluaisi viedä Caraa ja Miia sunnuntairetkelle. Mutta nyt hänen mukanaan eivät olleetkaan nämä rakkaat, vaan ex-vaimo, jonka hän kiertäisi mieluiten mahdollisimman kaukaa ja heidän yhteinen poikansa.

    "Minuako haet?" Feniks säpsähti, kun varjoista kuului miehen ääni.



Mies ei aikaillut. Hän ei esitellyt itseään - mitä tuskin kukaan odottikaan - vaan kysyi suoraan:
    "Minkä nimistä tyttöä etsitte?"
    "Lumi Suula", Niitty kuiskasi.
    "Minkä väriset tennarit hänellä oli katoamisiltana?"
Niitty ja Feniks katsoivat toisiaan epäuskoisina. Niitty sanoi Feniksille ääneti "en tiedä."
    "Noh, vastatkaa!"



Feniks ja Niitty puistelivat päitään onnettomina ja vilkaisivat jälleen toisiaan. Jos kaikki olikin vain tytön kenkien väristä kiinni. Se olisi naurattanut, ellei se olisi ollut niin kipeän vakavaa.
    "Vastatkaa! Ei tässä ole koko yötä aikaa. Voin antaa tytön teille vain, jos vastaatte oikein, koska muuten te olette kyttiä."
    "Olemme tytön vanhemmat!" Niitty parkaisi ja jatkoi:
    "Lumin lempiruoka on uunikala ja perunamuusi, hänen polvessaan on arpi, koska hän kaatui pyörällä ojaan 6-vuotiaana, Lumi pelkää hämähäkkejä, Lumin lukion keskiarvo on yli ysin ja olen siitä todella ylpeä... miten vielä voin todistaa, että olen Lumin äiti?"
    "Kertomalla tennarien värin", mies murahti, "ei väriä, ei tyttöä." Hän kääntyi takaisin makasiiniin.



He olivat jo lähdössä, epäonnistumisesta lannistuneina, kun seinän takaa kuului monta terävää naksahdusta ja kilahduksia.

Kun he huomasivat miehen jälleen oviaukossa, oli jo liian myöhäistä.



    "Niitty, PyYRHhh..."



Kuului monta laukausta, enemmän kuin ne kaksi, jotka tappamiseen olisi tarvittu. Pyry ei pystynyt juoksemaan, hän oli jäätynyt paikalleen ja vain katsoi lamaantuneena, kun punatukkainen mies ampui luodin toisensa jälkeen hänen vanhempiinsa. Aina, kun jompikumpi yritti liikkua, hän laukaisi aseen uudelleen.

Kunnes tuli hiljaista.



    "Enää sinä jäljellä, kovis. Tai et kyllä siltä vaikuta. Tiedätkö, meikki ja saappaat eivät tee miestä, vaan pellen. Mikä väri?"
Pyry tiesi kaiken Lumista.
    "Pi-pinkit, joissa on v-valkosta."
    "Bingo..." mies sormeili edelleen pistooliaan, ja hän kääntyi yhtäkkiä kohti Pyryä se pystyssä ja laukaisi.

Pyry ulvahti tuskasta, joka tanssi hänen vasemmalla kädellään, mutta kaatuessaan hän ymmärsi, että häntä ei ollut ammuttu muualle. Miksi?



Pyry nosti katseensa ja näki ampujan tulevan jälleen hänen luokseen. Hän ei pystynyt kiemurtelemaan mihinkään, sillä käsi tuntui repeävän irti. Halusiko mies leikkiä hänellä. Pyryn silmät eivät ehtineet edes kostua pelosta, ennen kuin hänen päähänsä osui raskas jokin.

Ampuja, murhaaja, Lumillekin tuttu hirviö nimeltä Jere nappasi Feniksin kouristuneelta ruumiilta takin, jonka taskusta löytyi sopivasti miljoonan euron sekki. Ei tyhjä reissu, Jere naureskeli.



Feniks ei edes yrittänyt hengittää. Hän oli kokenut tämän aiemminkin, mutta nyt häntä oli ammuttu ainakin viisi kertaa. Mies oli ollut tarkempi kuin hän itse 15 vuotta sitten. Kun näkökenttä alkoi tutunoloisesti sumeta, Feniks antoi periksi.

                *    *    *   *


Isä.



Isä, herää. Se on nyt ohi.



Saku hipaisi isänsä kättä hellästi ja lähetti puhtaanvalkoisen kipinän, kuin pikkuisen höyhenen,  ilmaan. Feniks heräsi.




Saku hymyili edessään seisovalle hengelle rohkaisevasti.

Saku, isä, se olet tosiaan sinä. Kuudellatoista elävien vuodella ei ollut enää merkitystä.




Saku ojensi kättään - anna minä opastan sinut perille, niin kuin sinäkin kerran opetit minut kävelemään - ja kun enkelipojan ja kuolleen isän henkien kädet yhdistyivät, näkyi vain kirkas välähdys ja aamuaurinko oli vienyt heidät mennessään.

Ja he olisivat yhdessä ikuisesti.


                *   *   *   *



He luulivat saapuneensa liian myöhään, mutta hälytys ammuskelusta satama-alueella oli tehty vasta aamulla. Kun ambulanssi kaartoi tapahtumapaikalle, laukauksista oli saattanut kulua jo tuntikausia. Nainen ja vanhempi mies olivat kuolleita, mutta nuorukaisen pulssi tuntui.
    "Paarit! Tämä kaveri meneekin eri osoitteeseen kuin nuo kaksi!"



Viiden kuukauden kuluttua




Tytöstä oli päästävä eroon. Heillä oli ollut lunnaat jo viikkotolkulla, enää piti päästä siitä blondista todistusaineistosta eroon ja viedä sekki Sveitsiin.    
    "Huomenna me viedään tyttö Venäjälle."
    "Miksi?" Jere halusi tietää. Miksei? Hän oli osoittanut ihailtavaa lojaaliutta lunastaessaan lunnaita.
    "Siellä tytöstä saa rahaa. Ja eipähän ole enää meidän ongelmamme, kun ottaa huomioon sen saastan tilankin... siitä pitää päästä mahdollisimman nopeasti eroon, jos tajuat, mitä tarkoitan."
    "Ei, älkää tehkö enää pahaa Lumille..." mutta Tomasta ei enää kuunneltu.



Max huokaisi syvään ja kurtisti tuuheita kulmiaan. Tomasista oli nykyään pelkkää haittaa. Max ihmetteli, miten pieni siepattu tyttö oli muuttanut niin hyvän apulaisen pelkäksi täriseväksi ja itkeväksi nyhveröksi.
    "Jere, käy tukkimassa sen paskiaisen turpa nyt kerrankin niin, ettei se ihan heti taas vikise."



    "Lyö vaan mua, mutta Lumiin älä koske." Tomasin leuka työntyi ulospäin uhmakkaasti ja mies tuijotti kiinteästi Jereä silmiin.

Ja Jerehän teki työtä käskettyä.

            *    *    *    *



Lumin ainoa kontakti sieppaajiin oli enää ruoka-annos kerran päivässä - jos Max siis muisti. Hän ei ollut nähnyt Tomasia sen... sen jälkeen. Tuntui, kuin Lumin minuus ja käsitys koko maailmasta olisi revitty silpuksi. Hän ei ollut enää minkään arvoinen, ei noille miehille eikä itselleenkään. Varsinkaan, kun-

Ovi avautui.



Mutta se olikin vain Max.



    "Tyttö", Max tiuskaisi.
Lumi ei vastannut. Hän ei halunnut katsoakaan enää mieheen, hän ei pystynyt, hän tunsi jälleen Maxin päällään ja rimpuili ajatuksissaan irti, turhaan.
    "Illalla lähdet pois. Tuossa vaatteet, jotka mahtuu päällekin. Ei sinua voi alusvaatteissa viedä mihinkään."



Lumi kiskoi ylleen punaisen paidan ja vyötäröltä joustavat farkkuleggingsit. Nekin olivat hieman liian kireät, joten maha pingottui näkyvästi esiin. Lumi voi huonosti jo koskettaessaan punaisen trikoon verhoamaa kumpuaan. Hän ei vieläkään halunnut uskoa tätä kaikkea todeksi, hän toivoi heräävänsä kotoa. Mutta harvoin nähdään yli puolen vuoden mittaisia unia.

Lukko kalahti jälleen, ja nyt Lumi ponnahti ylös kuin vieteri. Oliko se tosiaan?



Molempien silmät levisivät kauhusta, kun he näkivät toisensa.
    "Lumi!" Tomas sopersi vaikeasti, kipeän kuuloisesti:
    "Miten ne shaattoivat? Shinun pitää pääshtä shairalaan, tämä on jo liikaa."
    "Mitä ne teki sulle? Sä tarvit apua, sä..."



Tomas näytti kauhealta. Hänen koko kasvonsa... Lumi häpesi sitä, ettei uskaltanut edes katsoa Tomasia yökkäämättä. Mitä he olivat tehneet miehelle? Miten joku saattoi?
    "Älä mushta välitä", Tomas mutisi turvonneiden huuliensa välistä.



    "Lumi, mä en tienny, että shä olet rashkaana. Mä olen niin pahoillani, josh olishin tienny, niin."
    "Parempi että et. Tomas, sun pitää ihan oikeasti päästä sairaalaan."
    "Shun pitää pääshtä poish. Kuule. Shut viedään tänään poish. Ja mulla on aikaa nyt vaan hetki, ennen kun Jere löytää mut taash. Voitko luvata yhden jutun?"
    "Tietenkin! Mutta mihin se liittyy?"
    "En voi kertoa, mutta luota muhun. Ole niin kiltti. Sano, että lupaat."
    "Lupaan."
    "No niin. Shun pitää tehdä justh niin kun mä shanon. Eli kun mä shanon jotain, shä teet shen heti. Et jää katshomaan, mitä muuta tapahtuu, vaan teet sen mitä käshken ja keshityt vaan shiihen."



Lumi nyökkäsi ja ojensi kätensä varovaisesti Tomasta kohti. Tomas halasi häntä tiukasti, vaikka uikahtikin, kun Lumin vatsa osui miehen kylkiluihin. Osa on varmaan murtunut, Lumi ajatteli kauhuissaan. Tomas silitti hänen hiuksiaan.

Kun hän lähti, Lumin hiuksiin jäi verta ja kyyneliä.




Mitä Tomas voisi pyytää? Lumi tiesi, että hänen piti luottaa Tomasiin, mutta häntä pelotti. Itsensä puolesta, Tomasin puolesta ja jopa vauvan puolesta: olihan se mahdollisuus, että se oli Tomasin. Ajatus sellaisesta lapsesta sai Lumin jopa silittämään mahaansa.

                *    *    *    *



    "Minä haen tytön", Jere ilmoitti. Ilta oli kylmä ja sateinen, ja sadepisarat kirvelivät Tomasin runnelluilla kasvoilla. Kaikki tai ei mitään.



    "Ei mua tarvi hakea. Se teidän Max heitti mut jo ulos", Lumi tokaisi. Häntä pelotti, pelotti kauheasti varsinkin Jeren läheisyys. Jo miehen näkeminen sai hänet tärisemään ja melkein itkemään, mutta hän halusi olla Tomasin nähden rohkea.



Jere tökki tylsistyneesti kynsinauhojaan.
    "Itse ritari Tomppa saakin saattaa neidin autolle."



Tomas ei katsonutkaan Lumiin, ja Lumin sydän muljahti inhottavasti. Jos Tomas olikin noiden puolelle, jos koko heidän juttunsa olikin vain sairasta leikittelyä hänellä? Lumi ei tiennyt, mihin uskoa.

Tomas näytti peukaloaan hetken ajan, ja Lumi vastasi siihen hymyllä.



He kävelivät kohti hopeanväristä autoa, kunnes Tomas kääntyi äkkiä ja katsoi Jereä, joka oli juuri yrittämässä sytyttää tupakkaa.
    "Lumi. Muishta."
Lumi nyökkäsi.
    "Nurkan taakshe ja eteenpäin-" Tomas selitti hädissään. Jere nosti katseensa.
    "Juokshe!"



Lumi noudatti käskyä. Mutta kun hän kuuli laukauksen ja Tomasin huutavan kivusta.
    "Juokse!" Mitä tahansa tapahtui, hänen piti totella. Joten Lumi käänsi katseensa takaisin eteenpäin ja yritti muistaa, miten juostiin. Hän oli ollut niin kauan sisällä, ja vatsa oli tiellä.




    "Perkeleen kusipää..." Jere mumisi ja potkaisi maassa makaavaa entistä liigalaistaan murtuneisiin kylkiin.
    "Luuletko, etten saa sitä sinun tyttöäsi kiinni? Kannatti tuollaisen tempun takia uhrata henkensä." Toinen potku, mutta enempää Jere ei petturille tuhlannut. Hän latasi aseen uudelleen ja kiirehti Lumin perään. Ei raskaana oleva teinityttö voisi ehtiä kauas.



Kannatti. Vai kannattiko? Kerrankin, kun tuntuu, että elämääni tulee jotain hyvää, kerrankin kun teen jotakin oikein, tämäkö on siitä palkinto?


Harmaa sateinen yö levittäytyi Tomasin ympärille. Hän kuunteli kilpajuoksun ääniä, jotka loittonivat kauemmas, kuten Tomasin tajuntakin. Kun viimein oli hiljaista, Tomas ymmärsi, ettei ollut kuullut laukausta. Nyt hän oli varma, että kannatti.
_____________________________________________________________________________

Diippadai, siinäpä se. Viimeistelyksi on enää kommenttien vuoro. Ja hei! Huonoa kommenttia ei ole olemassakaan: "Joo luin" on myös ihan mukava, ihan kaikenlaiset kommentit lämmittävät mieltä. Vaikka tietenkin pitkän kommentin jälkeen olen tosi onnellinen :--D

 

Niin ja vielä loppukevennys (koska ehkä se nyt vaan on tarpeen) enkeli-Sakun terveellisen rajoja koettelevasta egosta.