Piti kerätä rohkeutta monta kuukautta, että uskalsin tulla kertomaan tämän teille. Tarina olisi mennyt näin:

Ronja olisi saanut puukotuksessa vähäisiä vammoja, mutta joutunut kuitenkin muutamaksi päiväksi sairaalaan. Hänen raskautensa olisi paljastunut Liirille ja Samille, jotka päättäisivät tietysti tukea tytärtään. Ronjan vammat olisivat vaatineet leikkausta, jossa tapahtuisi komplikaatio, jonka seuraksena sekä Ronja että vauva menehtyisivät.

Onni olisi joutunut viettämään sairaalassa pidemmän ajan ja ollut jonkin aikaa koomassa. Hän heräisi vasta, kun Ronjaa ei enää olisi, ja masentuisi tapahtumista pitkäksi ajaksi. Onnista tulisi entistä hiljaisempi ja synkempi, mutta hän kuitenkin jaksaisi rämpiä eteenpäin ja opiskella lakiakin. Onnin naissuhteet eivät tulisi kestämään, ja hän omistaisi elämänsä oikeusjärjestelmän kehittämiselle, ettei kukaan joutuisi enää kokemaan samaa kuin hän.

Mila pakenisi Suomesta Venäjälle väärennetyllä passilla ja tutustuisi siellä järjestelmälliseen rikollisuuteen. Hän hurmaisi miehiä, ajaisi omaa etuaan ja lopulta saisi pojan, jonka isän hän tappaisi. Mila ja poika muuttaisivat takaisin Suomeen, jossa lasta odottaisi yksinäisyys ja perhehelvetti. Pojasta tulisi perijä ofc!

Liir ja Sami muuttaisivat isosta talostaan pienempään ja yrittäisivät elää kahden tyttären menetyksen kanssa sekä pitää Onnia jokseenkin järjissään. He toipuisivat kuitenkin, sillä heillä olisi toisensa.

Mutta mitä minä puuhailen nykyään? Muutan Sveitsiin! Tutkinto alkaa olla kandia vaille valmis, joten menen ensin kesäksi Sveitsiin töihin, sitten käyn Suomessa puurtamassa loput opinnot pakettiin ja lähden Itävaltaan vaihtoon seuraavaksi kevääksi. Lisäksi pyörin samoissa politiikkaympyröissä kuin ennenkin ja kirjoitan sitä samaa kässäriä. Jos sen koelukeminen jotain kiinnostaa, niin kommentoihan alle :) Se on aika paljon timanttisempaa tavaraa kuin Suulat!

Anteeksi ihan kauheasti, mutta tuskin tämä kenellekään enää suuri menetys oli. Jos haluatte tutustua minuun ja Alppimaiden seikkailuihini, niin ihan uusi blogini löytyy täältä.

Kiitos teille kaikesta ja ihanaa loppukevättä sekä -elämää! <3 Tämä oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti!

Nämä sanat on pitänyt loihtia Vuodatukseen jo kuukausia, mutta en ole vain pystynyt. On tullut niin syyllinen olo siitä, että minäkin monien muiden lc-kirjoittajien lisäksi lopetan tarinani kesken. Sellaisen, jota luetaan paljon, kommentoidaan ahkerasti ja seurataan vuosia.

Minulla oli valmiiksi suunniteltuna monta sukupolvea tästä eteenpäin. Jos jotakuta kiinnostaa, voin laittaa tänne tiivistelmää siitä, mitä olisi käynyt. Luovuttaminen on monen asian summa: vanha tietokone prakaa ja pelin käynnistäminen kestää tunteja, minusta on tullut erään kansainvälisen nuorisojärjestön puheenjohtaja, opiskelu vie mennessään ja jostain pitää rahaakin elämiseen (krhm siis reissaamiseen) saada.

Nykyinen elämäni on aika täynnä reissaamista, olen viettänyt puolesta vuodesta 60 päivää ulkomailla. Olen ihan huipputyytyväinen opiskelemaani alaan, järjestötoimintaan ja jopa puolueeni politiikan toteuttamiseen (!!!!!?), mutta hitto, aikaa se vie. Ja se aika, minkä olen Suulille käyttänyt, tarvitaan nyt asioihin, joilla on mielestäni enemmän merkitystä kuin Sims-henkisen sepustuksen suoltamisella. Tämä oli ihan superhauskaa ja olen onnellinen, jos pystyin viihdyttämään Suulilla muitakin kuin itseäni. Mutta ensi syksynä aion kantaa pikkuisen korteni moneen isoon kekoon: ponnistella ympäristöystävällisemmän Suomen eteen Vihreissä, vähentää ennakkoluuloa ja rasismia järjestämällä isoa Barentsin nuorten leiriä ja kenties pureutua jopa Lähi-idän kriisiin akateemisessa mielessä. Ja on tässä yksi käsikirjoitusprojektikin meneillään...

Aion siis vielä jättää osan mittaiset jäähyväiset! Luvassa on vielä suuria tunteita ja pari isoa yllätystä, enhän minä nyt niitä voi jättää paljastamatta. Olette ihania, kiitos ja anteeksi <3

Ihanaa kevättä :)

Heippa!

Kuuntelen vanhaa Panic! at the Discoa ja kirjoittelen, vaikka pitäisi opiskella ihmis- ja yhteiskuntafilosofiaa. Se jaarittelu ei kuitenkaan ole koskaan napannut, joten tämä järjestely on winwin: Suulille osaa ja minulle kivaa tekemistä! Tuhannesti kiitoksia edellisen osan kommenteista, olettepas ihania :) Erityistattis Yavalle, jonka latausvinkeistä on otettu tässä osassa vaari!

Pusuvaroitus, their number is simply too damn high!
____________________________________________________________________

    "Mitä nyt?" Sami säpsähti. Oliko hän nukahtanut? Näköjään, kun takasta oli tulikin sammunut. Sami oli pompata sulkemaan pellin, mutta Liir ehti ensin. Täh, Liir? Eikös miehen pitänyt olla töissä?

    "Prinsessa Ruusunen pääsee loikoilemaan riippumattoon", Liir tokaisi kasvot peruslukemilla, mutta sitten hymy repesi alaspäin taipuneiden suupielten välistä.
    "Tää Ruusulaakson kesä on pelkkää sadetta! Sommaren är kort, det mesta regnar bort!"
    "Niin?"
    "Että vuokrasin sellasen jonku loma-asunnon Portugalista. Lennotkin on kaikille, mutta saa nähdä, käyttääkö kaikki omansa" ja kummatkin tiesivät hyvin, kehen epämääräinen "kaikki" viittasi.

    "Ajattele. Kylmää kaljaa-"
    "Liir sä oot yli neljäkymmentä, sun pitää sanoa olut", Sami nauroi.
    "Okei, olutta. Huojuvia palmuja. Korkea tähtitaivas, lämpimät yöt, sinä..."
    "Voi ku me oltas päästy tällaselle ihan kahestaan."
    "Mehän päästään periaatteessa. Eihän noille tarvi ku sanoa että ruoka on jääkaapissa, syökää", Liir nappasi Samin syleilyynsä ja kutitteli hieman miestään kyljistä. Sami nauroi hiljaa - jessus, ääni muistutti vielä kymmenien vuosien jälkeenkin ihan pulun kujerrusta!

*

    "Onni, älä nyt, ne tuli jo töist-"
    "Ne kourii toisiaan. Tiiät kyllä. Kattoo tyhmästi silmiin. Näin", Onni tuijotti intensiivisesti Ronjaa. Tytön iiriksiä ympäröi vihreänkeltaista valoa loistava sädekehä; tuuheat ripset reunustivat suuria silmiä. Onnin suupielet nykivät, ne tahtoivat pompata kattoon ihan vain Ronjan katselemisen ilosta.

    "Hei, älä nyt", Ronja yritti sanoa tosissaan, muttei voinut, koska Onnin innostunut hymy sai hänetkin ilahtumaan. Tyttö väisti kuitenkin pojan huulia ja taivutti selkäänsä taaksepäin niin paljon kuin pystyi, mutta Onni saavutti hänet silti.

    "Ha", Onni kuiskasi ja tuli niin lähelle, etteivät Ronjan silmätkään enää tarkentaneet tämän kasvoja. Onni voitti, mutta onni (tai Onni) oli sentään Ronjan puolella! Nimiväännökset puoliveljestä eivät Ronjan mielestä koskaan menettäneet hauskuuttaan tai huonouttaan, ne olivat aina yhtä köpöjä hihityksiä.

    "Kop kop!" eno huikkasi onneksi suljetun oven takaa. Ennen-pelkästään-sisarukset pomppasivat toisistaan eroon kuin sähköpaimeneen kätensä - tai oikeammin huulensa - törkänneinä ja katselivat ympärilleen, ennen kuin tajusivat, ettei heitä ollut nähty.
    "Sisään!" Onni mutisi niin hiljaa, ettei eno takuulla kuullut, mutta ovi avattiin silti.

    "Jaa, Ronjakin on täällä? No onpa hyvä, mulla olikin asiaa teille molemmille", Liir huikkasi jo ovella seisoessaan.
    "Mitä pahaa me ollaan taas tehty?" Ronja naureskeli, mutta Onni kuuli tytön äänessä hermostusta. Varmasti Ronjakin pelkäsi, että heidät oli nähty. Eno ei kuitenkaan takuulla Ronjan huolta hoksannut.

    "Mitä pahaa te muka ootte koskaan tehny?"
    "Syöty karkit ennen karkkipäivää?" Ronja naurahti Onnin nähden helpottuneena.
    "Eihän teillä mitkään kesätyöt ole vielä alkamassa?"
    "Eei kai, entä Onni sulla?" Ronja kysyi, vaikka totta kai hän tiesi vastauksen. Onni pudisti päätään viattoman näköisenä.
    "Haluaisitteko lähteä Portugaliin?"

    "Joo joo joo eno kiitos!" Ronja riemastui ja hypähti halaamaan Liiriä, joka hämmennyksissään jopa lähes väisti huollettavansa kosketusta. Ei hän juuri koskaan tyttöjä tai Onnia kosketellut, koko lausekin kuulosti ihan perverssiltä... Sami oli hoitanut kaikki lohduttamiset ja nukuttamiset alusta asti, Liir oli korkeintaan taputtanut lapsia päälaelle tai työntänyt heille laiskasti vauhtia keinussa.
    "Kiitoskiitoskiitos millon lähetään!" tyttö intoili kuin viisivuotias. Liir muisti tuon vaiheen niin kivuntarkasti yhä: piti esittää niin kypsää ja aikuista, mutta se täyskasvuista esittävä naamio karisi niin helposti.

    "Mikäs siskolles tuli?" Sami hymähteli. Sana "sisko" särähti pahasti Onnin korvaan, ja poika teki kaikkensa pitääkseen iloisen ilmeen kasvoillaan. Sami huomasi poikansa vakavuuden ja läpsäisi hellästi tätä poskelle.
    "Kyllä sä pari viikkoa pärjäät vanhojen pierujen kanssa etelässä!"
    "E-ei se siitä", Onni nikotteli.
    "Vaan mitä?"
    "Että... kiitos. Tosi hieno yllätys." Nyt Onnin sanoissa oli jo oikeaa intoa ja pontta, ja vaikkei tämä hyppinytkään ympäri huonetta Portugalin kansallislaulua hoilaten, Sami tiesi Onnin ilahtuneen. Sellaisia varautuneita ja hitaasti lämpeneviä he vain olivat.

*

Sitten oli vielä se tympeä tapaus.

    "Mitä nyt?" Mila kysyi tylsistyneesti, mutta irrotti kumma kyllä katseensa televisiosta.
    "Mitäs sä katselet?"
    "Vaikka pornoa tai gorea, sehän olis kivaa. Suolia ja sen sellasta. Nami. Oho, menit kalpeaksi. Et taida tykätä?"

    "En oikeastaan", Sami mumisi ja istahti sohvalle, ei kuitenkaan ihan Milan viereen. Se olisi ollut varmasti Milalle liikaa, eikä Samikaan mitenkään läheisyyttä kalpean tyttärensä kanssa hinkunut. Se oli pakko myöntää.
    "Me ollaan isin kanssa-"
    "No hyi hitto, käytä miehestäs etunimeä. Älä lässytä."
    "Liirin-"
    "Sen nimi on Oliver. Täytyy olla ihan vitun tyhmä ettei opin eliniän aikana."
    "Oliverin kanssa mietitty, että lähdetään lomalle Portugaliin. Kaikille on jo liput. Miltäs kuulostaa?"

    "Portugali..." Mila makusteli maan nimeä suussaan mietteliään oloisena. Ohikiitävän hetken ajan tyttö näytti lähes normaalilta, hyväntahtoiselta, mutta sitten hänen hailakansiniset silmänsä porautuivat suoraan Samiin ja hän kysyi:
    "Vitun köyhä paikka."
    "Siellä on hienoja rantoja. Ja se meidän huvila on ainakin hinnan perusteella oikein mukava."
    "Ai että ihan huvila? Voi että, söpöillä vanhoilla homoilla on ihan huvila."

    "Että kai sä lähet?" Sami kysyi toivoen totisesti saavansa kieltävän vastauksen. Hänen onnekseen Mila katsoi Samia kuin halpaa makkaraa ja naurahti kolkosti.
    "En todellakaan!"
    "Jäätkö sä sitten yksin tänne vai?" Voi ei, tätä Sami ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Milahan voisi laittaa kaikki paikat paskaksi. Vaikka tuskin tyttö niin tekisi, hänhän vietti täällä itsekseen päivät pitkät.

    "Totta kai. Ei kai kukaan teitä nyt jaksa katella enempää ku on pakko."
    "Minne matka?"
    "Tupakalle".

Toivottavasti Mila muuttaisi pian pois kotoa.

*

    "Tervetuloa!" mustatukkainen nainen levitteli käsiään Onnille ja Ronjalle, jotka olivat juuri tulleet ovesta sisään.

    "Tä? Anne?" Ronja kysyi typertyneenä. Täti vain nauroi käheästi.
    "Kuka muukaan!"
    "Mitä sä täällä teet?"
    "Liir ja mä tehtiin Samille pikku källi. Vaihdettiin mun nimi Milan lippuun, ja istuin ihan koneen perällä, ettei Sami nähny mua. Tai tekään. Ja tulin tänne bussilla, te taisitte ottaa taksin. Ha! Yllätän isänne vielä niin, että se saa sydänkohtauksen!"

    "Mutta hei, mahtavaa nähä teitäkin! Voi Onni, sä se et veny ikinä pituutta! Söisit vähän enemmän."
    "Pojat voi kasvaa vielä intissäki", Onni yritti, mutta täti vain hekotteli ja rutisti häntä niin, että kylkiluut vonkuivat ja taipuivat.
    "Miten meni eka vuosi lukiossa?"
    "Siinähän se-"
    "Sami tulee, mee piiloon!" Ronja huudahti ja Anne luikahti kylppäriin.

    "Oi kato, tuolla takana on biitsi", Ronja hehkutti silmät loistaen. Onnia ei polttava aurinko kiinnostanut - hänen ihonsa punoitti jo parin minuutin ulkosalla odottelusta lentokentällä - mutta ajatus Ronjasta pelkissä bikineissä kyllä saisi hänet rannalle palovamman uhallakin.
    "Mennäänkö terassille?"

    "Vau. Se on vaan meidän", Onni henkäisi. Ranta alkoi lähes siitä, mihin aurinkoterassi loppui, ja palmut kaartuivat talon katon ylle kummaltakin puolelta. Niiden väliin oli jopa viritetty riippumatto. Onni katsahti sitten taakseen kysyäkseen Ronjalta, eivätkö he olleetkin päässeet paratiisiin, mutta Ronjaa ei näkynyt enää missään. Sen sijaan eno marssi ovesta  hiukan närkästyneenä.

    "Voi ei", eno harmitteli, "se asuntoäijä on tainnut huijata meitä vähän. Se puhui niin huonoa englantia..."
    "No?"
    "No ei täällä ole neljää makkaria kun kolme. Haluaiskohan Anne ja Ronja mennä samaan? Se vois olla ehkä vähän kiusallista Ronjalle... tai en tiiä."
    "Mä voin mennä Ronjan kanssa", Onni ehdotti puolitosissaan.

    "Voisitko? Oikeasti?"
    "Totta kai."
    "Miten kaikki vaatteenvaihdot ja muut?"
    "Kyllähän me ollaan toisemme nähty ja toinen voi vaihtaa vaikka vessassa."
    "Mutta siinä on parisänkykin..."
    "Ei se mitään. Nukutaanhan me aina samassa teltassakin."
    "Kiitos Onni, tuo on reilu teko. Tätikin saa nyt omaa rauhaa. Toivottavasti tuo ei haittaa Ronjaa."

Ei takuulla haittaa ja minua vielä vähemmän, Onni ajatteli, ja teki kaikkensa, ettei vain alkaisi virnistellä ääliömäisesti enon nähden.

Ronja läiski huolimattomasti aurinkorasvaa näön vuoksi vähän jalkoihinsa ja rintakehälleen. Hänen ihonsa oli kylläkin niin tumma, ettei se kärähtänyt koskaan, mutta kohta tulisi kuitenkin joku nillittämään uv-valon vaarallisista ja kauheista vaikutuksista. Sekin asia erotti hänet kaksossiskostaan, luojan kiitos. Ronjan mielestä oli jo tarpeeksi paha, että hänellä ja sillä ääliöllä oli samat vanhemmat ja syntymäpäivä, enempää yhtäläisyyksiä hän ei kaivannut. Nyt hänelle oli kuitenkin suotu viisitoista milatonta päivää, joista jokaisesta hän oli valmis kiittämään kaikkia maailman jumalia ja epäjumalia.

    "Tännekö sä jo katosit?" kysyi Onnin ääni. Ronja oli kyllä kuullut askeleet, muttei jaksanut kääntää päätään henkilöidäkseen tulijan.    
    "Heti vaan ihosyöpää hankkimaan."
    "Katosit nopeempaa ku valo."
    "Tänä kesänä mä en jää olmiksi!" Ronja julisti.
    "Säkö kalpea, kato mua."

    "Sä oot söpö kalpeana, mä näyttäsin kamalalta."
    "No kiitos", Onni puhahti.
    "Ei ku oikeesti, oot tosi sulonen!"
    "Vakuuttaa hurjasti ku et jaksa ees kattoa mua."

    "Jaksanpa", Ronja puuskahti ja loikkasi ylös pyyhkeeltään, katsoi Onnia viiden sentin päästä silmiin ja pussasi pojan hikistä nenänpäätä.
    "Sulla on kunnon taisteluvarustus päällä. Epäreilua että sä saat katella mua uikkareissa ja itelläs on vittu pitkät farkut!"

    "Saat katella mua vaikka alasti yöllä", Onni virnuili, "me ollaan samassa huoneessa."
    "Tä, miten ne sellasen virheen on tehnyt?"
    "Se välittäjä huijas tai jotain. Parisänky! Eno ja isi on samassa kerroksessa mutta kyllähän me osataan tää salassa pitää."

    "Osataanko", Ronja kysyi silmät suurina huolestuneena. Onni oli juuri alkamassa rauhoitella tyttöä, kun tämä purskahti nauruun, joka tukehtui suudelmaan. Ronjan huulet ja kieli kutittelivat Onnin kaulaa, ja hetkeksi Onni unohti tukahduttavan kuumuuden, korventavan auringon ja vanhempien haukankatseen.

Ihan pikkuiseksi tuokioksi vain. He kuitenkin säpsähtivät pian erilleen, kun luulivat kuulleensa huudon. Se osoittautuikin vain nappisilmäiseksi lokiksi, joka laskeutui rantakivikkoon ja kirkaisi uudelleen. Mutta tällä kertaa kovin erilaisella äänellä, ihan kuin se olisi aiemmin huutanut...

*

    ..."Pöö!" Anne loikkasi veljensä eteen oven vierestä ja nautti suunnattomasti nähdessään kaiken vähänkin värin pakenevan Samin kasvoilta.
    "M-mitä? Anne!"
    "Oho, neljässäkymmenessäkahessa vuodessa oot oppinu siskos nimen. Sillee pikku hiljaa."
    "Pöljä!" Sami huudahti, "mitä sä täällä teet?"
    "Latkin teidän kanssa viiniä pari viikkoa."

Sami tuijotti siskoaan typertyneenä, kunnes älysi halata tätä. Olivathan he nähneet paljonkin viime vuosina, mutta lähinnä vain perhejuhlien aikaa vanhempiensa luona. Silloin piti pönöttää kraka kaulassa pöydässä, kehua isän valitsemaa viiniä (vaikka se maistuisikin hyönteiskarkotteelta) ja käskeä lapsia maistamaan kaikkea. Tai ehkä siitä huomauttelun aikakaudesta oli jo päästy.

    "Miten sait lomaa?" Sami ihmetteli.
    "Enhän mä nyt oo ollu edes töissä, kun alotan elokuussa osastonjohtajana. Antaapa kaikki vastavalmistuneet köyhät tekee kesän töitä, meillä vanhoilla on muutaki tekemistä."
    "Vanha! Sä?" Liirin otsalle ilmestyi syviä ihmetyksen ryppyjä.
    "Niin. Me ollaan vanhoja."
    "Älä höpise, ethän sä oo edes neljäkymmentä."
    "No kyllä mulle ikivanha olo tulee ku katon noita!" Anne julisti ja viittasi rannalle, jossa Onni ja Ronja väsäsivät hiekkalinnaa viskoen santaa toistensa päälle ja varsinkin hiuksiin.
    "Nekö viihtyy vieläkin toistensa seurassa?"

*

Samilla oli niin paljon sanottavaa Liirille, ettei hän osannut lainkaan muodostaa ajatuksista sanoja, saati sitten ääneen lausuttuja rimssuja. Tämä onnellisuus tuntui liian suurelta samalla lailla kuin nuorena: silloin hän oli ollut ihmeissään ihastuksen voimallisuudesta, nyt puolestaan koko ympäröivän maailman rauhasta, täydellisyydestä ja hyvyydestä. Oliko tämä sitä, että he olivat päässeet hetkeksi Milasta eroon? Eihän niin olisi saanut ajatella, mutta ei Sami voinut mitenkään sanoa kaipaavansa tyttöä. Koko perhe hymyili nyt vapautuneesti, kun ei tarvinnut pelätä, milloin ja kenet seuraava ilkeä kommentti lävistää.

    "Älä nyt näytä noin huolestuneelta!" Liirkö luuli, että Samin neutraali ilme johtui murheista? Vielä mitä! Sami syöksähti miehensä syliin.
    "Pöljä, mähän olen... onnellinen!"
    "Onko se... se on tosiaan niin vaikeaa tajuta. Ja sanoa." Liir ymmärsi. Niinhän se oli. Tarvittiin niin paljon hyviä asioita, että huomasi, etteivät asiat enää voisi olla paremmin.

    "Haittaakohan niitä junnuja-"
    "Hyi mikä sana", Sami heitti epäolennaisen välihuomatuksen, jonka tiesi ärsyttävän Liiriä. Ihan pikkuisen vain.
    "Että ne on samassa huoneessa."
    "Miksi haittais?"
    "Niin no ei Ronjaa ainakaan vaivaa koskaan mikään. Se pärjää kyllä. Mutta Onnilla saattaa keittää ehkä."

    "No eikä. Mutta ainakaan niillä ei ole näin hauskaa", Samin kasvot leijuivat yhtäkkiä aivan Liirin silmien edessä. Liir katseli harmaisiin, suuriin peileihin, eikä nähnyt ryppyjä niiden ympärillä. Harmaako tylsä? Ei varmasti missään värissä ole niin paljon vaihteluita kuin siinä; vuorokaudenajat ja mielentilat vaihtoivat Samin silmien väritystä samaan tapaan kuin kameleontti. Vakaa kuin graniitti, pehmeä kuin pilvet, vakava kuin syksyisen järven jähmeä pinta, sitä hänen Saminsa oli.

*

    "No niin, ne laittoi oven lukkoon", Onni ilmoitti. Ronja ei irrottanut katsetta peilikuvastaan, mutta hymähti kuitenkin:
    "Hyvä. Tai emmä kyllä sitä haluu ajatella."
    "Nehän on ihan..."
    "Sulosia? Voi Onni, etkö sä vieläkään uskalla sanoa sulonen. Tai ihana!"

    "Voi että minun ihana söpö pupupallero pulle-" Onni tukki Ronjan taukoamattoman lässytysräpätyksen omalla suullaan. Ronja näykkäisi kostoksi Onnin huulta sen verran kipeästi, että Onni lähes uikahti. Kauhea nainen!

Onni pukkasi Ronjan matalalle sängylle ja he kaatuivat niin kovaa, että patjan jouset vingahtivat. Onni pälyili ensin hädissään ovelle, mutta nähdessään Ronjan pyörittelevän silmiään huvittuneesti hän jatkoi tytön puheen estämistä. Saattoivatpa hänen kätensä hieman vaellellakin...

Voi miten Onni halusi Ronjaa, voi miten Ronja halusi Onnia. He olivat suudelleet toisiaan salaa koulumatkalla ja kähmineet kaupungin toisella puolella ostoskeskuksessa jo ihan tarpeeksi kauan. Piilottelu alkoi jo kyllästyttää, eivätkä he pystyneet saamaan tarpeeksi toisistaan vain satunnaisilla, vainoharhaisen vilkuilun täyttämillä varastetuilla hetkillä.

    "Psh, joku tulee!" Ronja sähähti, mutta pussasi Onnia vielä muutaman sekunnin. Sitten hän ponkaisi ylös, suoristeli mekkoaan ja hymyili säteilevän viattomasti Annelle, joka pyyhälsi sisään ja pyysi heitä pelaamaan korttia. Liiristä ja Samista ei ollut kuulemma mihinkään, ne vain kuhertelivat kahdestaan kuin vastarakastuneet teinit.

Pah, Ronja ajatteli, niillä kääkillä ei ollut tästä huumasta tietoakaan.

*

    "Kato nyt tota!" Ronja henkäili. Meri oli tyyntynyt kokonaan, vain mainingit kohahtivat muutaman sekunnin välein rantahiekkaan. Ronja ei ollut koskaan nähnyt niin kirkasta taivasta ja ilma, sekin henki lämpöä jo nyt aamulla. Tai no aamu ja aamu, he olivat heränneet vasta kymmeneltä. Aurinkokin oli kiipinyt jo korkealle.
    "Ai onko kaunista?"
    "No on!"
    "Niin on", Onni myönsi, "tässä", hän suuteli Ronja niskaa, "ja tässä", huulia.

    "Tyhmä", Ronja kiljahti kun Onni nosti hänet käsivarsilleen kuin pikkulapsen, "et sä jaksa."
    "Sä oot ihan laiha."
    "No niin oot säki."
    "Shh, hiljaa nyt, pilaat elämäni romanttisimman hetken."

He katsoivat merta, mutta pian Onnin lihakset alkoivat täristä. Hän ei halunnut vain särkeä tätä lumousta ja palauttaa Ronjaa maahan, vaan raahautui takaisin makkariin ja laski tytön hellästi sängylle. Hauikset huusivat hoosiannaa, mutta onneksi jotkin typerät rakkaushormonit estivät niitä jomottamasta.

Sisällä olisi muuten ollut viileämpää kuin terassillta, mutta Onnin vartalo lämmitti Ronjaa. He kiskoivat vaatteita päältään itse ja toisen avustamana, ne putoilivat lattialle ja Onni lähes kompastui Ronjan mekon olkaimiin.

Aamu oli hyvää aikaa, se oli kuin kokonaan uusi todellisuus. Onnin silmäripset olivat vielä hieman haukotuskyyneleistä kosteat. Pojan unisuus lähes maistui, mutta Ronja heräsi hetki hetkeltä enemmän. Sydän pamppaili niin kovaa, että tuntui kuin se yrittäisi loikkia kurkkuun asti ja suusta ulos. Kyllä, Onni, sinä osaat, löydä nyt ne liivien hakaset!

Yllättävän nopeaa ja helppoa, Ronja ajatteli. Eivät he jaksaneet lopulta edes kierähtää sängylle, viileä laattalattia riitti. Tätäkö hän oli stressannut ja vähän pelännyt, sehän tuntui vain mukavalta-

    "Mitä täällä tapahtuu!"

Onnin silmät levisivät niin valtaviksi ja valkeiksi, että Ronja luuli hänen saaneen jonkin kohtauksen tai sitten uskomattoman orgasmin. Vaikka ei hän takuulla niin hyvä saattanut olla.

Ei helvetti, hehän olivat alasti. Ja Onnilla seisoi.

    "Ei voi olla totta!"
    "Isi, me-"
    "Saatana."
    "Ei me..." ei me mitä? Ei Ronja voisi keksiä mitään, mikä parantaisi tilannetta. Siispä hän - varmaan ensimmäistä kertaa elämässään - sulki suunsa eikä ladellut turhanpäiväisyyksiä tai lohkaissut jotain tyhmää vitsiä. Sami tuijotti heitä vihaisena, kunnes käänsi katseensa. Ehkä isä ei kestänyt katsella alastomuutta, ehkä hän yritti kieltää totuutta. Ronjalla ei pätkääkään kiinnostanut, mitä isä ajatteli, hän oli huolissaan vain siitä, miten heille kävisi.

Sami pyörähti ympäri ja liukeni huoneesta toljotettuaan aivan liian pitkältä tuntuneen tovin. Ronja ei uskaltanut katsoa Onnia, kauhu risteili hänen päässään. Oliko tämä nyt kaiken loppu? Pakotettaisiinko heidät erilleen? Vai pakenisivatko he kotoa? Mitä kaikki ajattelisivat? Tämähän oli sairasta, he olivat vain tuudittaneet itsensä toiseen uskoon. Veli ja sisko, hyi.
    "Älä pelkää", Onni kuiskasi niin tärisevällä äänellä, että ei siitä voinut kuin huolestua lisää.

*

    "Säkö oot TÄÄLLÄ! Koko päivän hain ja hain ja Anne sano että menit jonnekin ja-"
    "Shh, Sami, miks sä säksätät niinku Ronja?"
    "Älä ees puhu siitä!"
    "Mistä?"
    "Tytöstä!"
    "Rauhotu, tuu vaikka viereen."
    "Ylös siitä nyt!"

    "Mikä sulla on?" Liir uteli. Hän ei ollut koskaan nähnyt Samia noin suunniltaan. Ei edes silloin, kun he kuulivat Milan olevan psykopaatti ja kyvytön myötätuntoon.
    "Voi luoja... tai ehkä mun uskontopohjan mukaan enemmän saatana..."
    "Kulta", täh, nimittikö Liir joskus miestään noin hellästi, "Milako?"
    "Ei kun Ronja ja Onni! Pani! Lattialla! Lapset vie vielä multa järjen, tein kaikkeni ja silti niistä tuli kaikista sairaita!"

    "Siis mitä?" Liir ei voinut uskoa korviaan. Samin otsa rypistyi vielä lisää ja suupielet venähtivät kerrassaan surullisesti alas.
    "Menin käskemään niitä syömään. Siellä oli ihan hiljaista, ajattelin ettei ne ole siellä, avasin oven ja... siellä ne... pani."
    "Ei voi olla totta. Eikä me olla huomattu mitään." Tältä tuntuisi varmaan, jos lyötäisiin pesäpallomailalla päähän. Täysiä. Jonkinlainen paineaalto humahti Liirin läpi. Niin tietysti! He olivat olleet täysiä idiootteja. Nyt Liir muisti sen susimaisen, ahneen virneen, joka oli levinnyt Onnin korvasta korvaan, kun hän oli päässyt siskonsa kanssa samaan huoneeseen.

    "Tämä selittää kaikki ne muka kirjastossa käynnit ja uudet harrastukset. Näytelmäkerhot. Se oli kaikki paskaa! Ne valehteli järjestelmällisesti koko ajan."
    "Kuinka kauan?"
    "En mä tiiä. Joskus syksyllähän Onnilla oli se tyttö, mikäs sen nimi oli, no kuitenki. Vittu!" Sami kirosi. Liirin suu mollotti auki, mutta sieltä ei löytynyt sanaakaan sanottavaksi, joten Sami ajatteli taas ääneen.
    "Mä en taho vielä vaariksi! Ei ne kuitenkaan osaa mitään ehkäisyjuttujakaan. Ja mitä kaikki ajattelee?"

    "Shh, kuuntele nyt itsees. Se oli sun pelko: mitä kaikki ajattelee? Ja lopulta sillä ei ollut mitään väliä. Enemmän sulle oli haittaa siitä, ettet antanu itelles lupaa rakastaa. Eihän ne mitään sisaruksia ole, sattumalta vaan samojen ihmisten kasvattamia. Ne olis saattanu rakastua joka tapauksessa."
    "Miten sä osaat suhtautua noin?" Sami tivasi surkeana.
    "Mieti nyt meitä. Ei me voida marssia niiden luo ja sanoa, että te ette saa rakastaa. Äiti ei hyväksy homoutta vieläkään, mutta silti mä oon mitä oon. Jos me ei hyväksytä niitä nyt, niin ne vaan jättää meidät. Mä tiiän. Niinhän mäki tein."

Samin silmien matta musta muuttui pikku hiljaa kiiltäväksi kuin se tuikkisi yötaivaan tähtien valoa. Liir ei nähnyt kunnolla, piru ikänäön periköön, mutta enemmänkin tunsi, miten Samin kasvojen uurteet silenivät ja kurttu silmien välissä loiveni. Sami hengitti viimein.
    "Ehkä mä vaan säikähdin. Se tuli niin yllätyksenä."
    "Onhan tässä oikeitaki huolenaiheita. Esimerkiks se, miten Mila suhtautuu. Mutta ei se oo tämän ajan murhe."

    "Nii. Mutta oikeestaan... en mä osais kuvitella parempaa Onnille. Ronja on aina saanu pojan parhaat piirteet esiin. Ronja kyllä pärjäis kenen kanssa vaan, mutta ehkä silläki on hyvä olla joku jarru."
    "No niin. Huomaat, että kaikki järjestyy."
    "Meneeköhän ne ihan punaseksi, jos mä kysyn käyttikö ne kortsua?"
    "Älä nyt kiusaa raukkoja."
    "Kiusaan! Ne meinas saaha mulle halvauksen! Tai sydänkohtauksen. Tai aivoverenvuodon, minkä vaan! Ei tuollasia pommeja saa herkille ihmisille virittää."
    "Vooi", Liir taputti hellästi miehensä selkää. Kovin tasaisesti tuntui Samin sydän vieläkin lyövän.

*

Onni mulkoili tennareidensa kärkiä ja huolimattomasti lomitettuja nauhoja. Hän ei uskaltanut nosta katsettaan Ronjaan tai edes vilkaista tämän sileitä, ruskettuneita sääriä, joku vielä huomaisi. Vaikka eihän sillä enää mitään väliä ollut.

Anne ja Ronja olivat lähteneet päiväksi isän kanssa sattuneen välikohtauksen jälkeen muutaman kilometrin päähän isommalle rannalle, ja Onni oli jäänyt yksin. Ei vanhempiakaan ollut näkynyt missään. Hän oli vain poukkoillut hermostuneena riippumaton ja aurinkotuolin väliä, polttanut nenänsä eikä ollut jaksanut keskittyä edes kirjan lukemiseen, se oli jo harvinaista.

    "Eiköhän meidän pitäs vähän puhua." Onni säpsähti: missä välissä eno oli hiippaillut noin lähelle? Hän analysoi miehen äänensävyä jopa selvästi ylitulkiten, mutta siitä ei irronnut kerrassaan mitään erityistä. Ei mitään kolkkoa, järkyttynyttä tai aavistuksen viileää. Eno oli yhtä etäisen lämmin kuin aina ennenkin.

Vanhempien huolestuneet ilmeet lähes naurattivat Ronjaa. Siinä he istua nököttivät kaikki punaisen, lasisen design-pöydän äärellä ja mittailivat toisiaan katseillaan. Ei typerää läppää, ei hermostunutta hihitystä, ei haukotteluja, ei ällöttävän söpöjä rakkaudenosoituksia. Tämä oli niin kummallinen tilanne heidän perheessään, ettei sitä oikein edes tajunnut todeksi.

Hassua, miten rakkaus näytti olevan niin kauhea asia.

    "No, pitääkö meidän nyt sitten olla pahoillaan?" Ronja uteli kyllästyttyään vaivaantuneeseen tuppisuuna kököttämiseen. Onnin suu aukesi hämmästyksestä: miten Ronja uskalsi.

    "Tiiän, että se oli väärin-" Onni valitsi paljon nöyristelevämmän linjan.
    "Onni, ei se ollut väärin. Olettehan te kyllä aika nuoria vielä... siihen..." Samin posket helahtivat hiukan punertaviksi.

    "Anteeksi, että reagoin niin huonosti. Taidettiin säikähtää kaikki...", Sami yritti hymyillä, mutta suupielet nykivät.
    "Me juteltiin tästä Samin kans, eikä meillä ole mitään oikeuttaa estää teitä. Ei se meidänkään suhde mikään kaikista tavallisin oo ollu", Liir jatkoi siitä, mihin hänen miehensä verbaalinen tie tyssäsi.
    "Niin. Eli onnea ja olkaa varovaisia!"

    "Kiitos!" Onni henkäisi, eivätkä Liir ja Sami olleet koskaan nähneet häntä niin tyytyväisen ja, no, nimensä mukaisen näköisenä.

Hän ja Ronja... se jatkuisi. Onni oli koko päivän pelännyt, uskaltaisiko hän vastustaa vanhempiaan ja valita Ronjan perheen sijaan, mutta sitä valintaa ei ollut tarvinnut tehdä. Hän oli ylireagoinut, niin kuin aina, mutta niin oli kyllä isäkin. Jessus, miten he olivat säikähtäneet isin äkillistä vihaa aamulla! Mutta olihan se nyt ollut noloin ja inhottavin kuviteltavissa oleva tilanne, jäädä sillä lailla rysän päältä kiinni. Olipahan ollut melkoinen eka kerta.

    "Entä Mila?" Ronja kysyi.
    "Niin", Onni säesti aivan turhaan.
    "Se onkin... vaikeaa. Ehkä on parempi, että se ei sais tietää. Se voi tulla mustasukkaiseksi, niin kuin sillon lapsena. Jospa vaikka alotatte 'uuden harrastuksen' tai jonkun projektin, että olette vähän enemmän poissa kotoa. Tiiän, että se on epäreilua ja hankalaa, mutta ihan teidän oman turvallisuuden takia. Kohtahan te jo muutatte pois kotoa, voi kauhea!" Sami tunteili.

    "Kiitos, isi!" Ronjan pelko vaihtui huojennukseksi, tärinä innostukseksi. Heillä oli tulevaisuus! Tietysti vanhemmat ymmärsivät! Hetken Ronjasta tuntui pahalta, kun hän mietti, miten paljon kivisempi tie onneen Liirillä ja Samilla olikaan varmasti ollut, mutta hienosti oli sekin kamppailu päättynyt.
    "Noh, miten me voitais teitä estää? Teette miten haluatte. Mutta mä sitten en halua vaariksi ennen viittäkymppiä! Pidätte siitä kanssa sitten huolen."

    "Mikäs perhekokous täällä on? En kai mä häiritse?"
    "Saako tädille kertoa?" Ronja kysyi.
    "Teidän asiahan se on."
    "Sä oot loukussa täällä kahen pariskunnan kanssa!" Ronja kiljahti ilosta.

    "Ohoh. Sori että tämä mun ja Onnin juttu nyt tuli teille vähän yllätyksenä, ollaanhan me lähisukua ja ikäeroakin löytyy", Anne kiusasi, "mutta äh, vitsi vitsinä, onnea teille!"
    "Mutta mieti, Ronja, tosissaan kenelle kerrot. Ei teidän kavereidenkaan välttämättä tarvi tietää."
    "En mä nyt ihan vajaa ole. Eikä ole pelkoa, että kukaan kertos Milalle, kuka sille nyt puhuu vapaaehtosesti?"

    "Olihan päivä", Sami huokaisi, kun Anne ja nuoripari olivat häipyneet yläkertaan pelaamaan taas pokeria.
    "Nyt kun miettii, niin oltiinhan me tosi tyhmiä. Ne oli aina kahestaan poissa tai jomman kumman huoneessa ihan hiljaa. Muka yhessä läksyjä... ja Ronja käytti aina Onnin vaatteita."
    "No mutta onhan se aina käyttäny."
    "Niin, no. Minusta tilanne kaipaa viiniä."
    "Ja kakkua."
    "Ja suklaata."

    "Vaan meille."

Kummallista, Sami ajatteli suudellessaan Liiriä, lääpin nyt yhtä aikaa sekä miestäni että poikani appiukkoa. Ja tyttäreni. Kuinka kummaa on kaikkialla!

*

He jaksoivat hissutella kesän ja syksyn, koska silloin vielä pystyi lähtemään ulos. Syödä jäätelöä puistossa, kuherrella elokuvissa, kävellä ympäriinsä käsi kädessä. Mutta talvi varasti varovaisuuden. Olihan isossa talossa piilopaikkoja, ja Milakin huiteli yleensä omilla teillään (ketään ei kiinnostanut, mitä ne olivat). He oppivat pidättelemään hengitystään kriittisillä hetkillä ja irrottivat jopa kummankin sängyn seinästä, etteivät liikkuvat jalat kitisisi rasituksen alla.

Jokainen kaapattavissa oleva hetki käytettiin hyväksi. Nopea suihku yhdessä aamulla tai se hetki, kun vanhemmat lähtivät yhdessä kauppaan. Onni ja Ronja olivat kasvaneet yhteen, mutta nyt he sulautuivat todella yhdeksi. He ajattelivat itsestään Ronnina, yhtenä täytenä henkilönä. He eivät pystyneet olemaan päivääkään erillään toisistaan. Yliopistohaun jo mentyä he alkoivat toden teolla etsiä asuntoa. Heidän olisi varmaan lähdettävä Ruusulaaksosta, että he saisivat todella uuden alun. Kukaan ei tietäisi, että he olivat olleet ennen sisko ja veli.

Ronja tiesi, että heidän pitäisi kertoa suunnitelmistaan vanhemmille. Sehän olisi vain reilua. Isi varmaankin tulisi surulliseksi kuullessaan, miten kauas he aikoivat muuttaa, mutta olivathan he loikoilleet kotona jo yhdeksäntoista vuotta. Ja isi kyllä tiesi heidän pärjäävän, olihan heillä toisensa.

Siitä yhdestä jutusta Ronja ei kyllä ollut kertonut Onnillekaan.

    "Mitäs kokkaat?"
    "Leivon, kulta, niiden ero opetettiin jo seiskalla."
    "No leivot sitten. Miksi oot noin äkänen?"
    "Enhän mä oo- no okei, oon vähän. Hermostuttaa vaan. Yritän lepytellä porukat pannarilla, että ne ei järkyty uutisista."

    "Kyllähän ne tietää, ettei me voida tänne jäädä. Sitä paitsi ne on varmasti ylpeitä meistä."
    "Mutta Onni, mäkään en oo ihan varma siitä. Entä jos me ei päästä sisään? Entä jos sä et saakaan lykkäystä?"
    "Kyllä saan. Ja jos mä en pääse ni tuun sulle henkilökohtaseksi hovimestariksi. Teen aamupalaa sänkyyn."

    "Älä höpötä."
    "Millon sä oot epäonnistunu missään? Tai mä? Hyvin se menee."
    "Mutta kun.." Ronja ei uskaltanut kertoa, ei kerta kaikkiaan. Hän tiesi, että Onni murehti ja huolehti paljon enemmän kuin miltä vaikutti. Ehkä hän oli vain kuvitellut koko jutun. Ei kannattanut sanoa vielä mitään, kun ei ollut varma.

    "Mutta pannari on kyllä aina hyvä idea", Onni myönsi.
    "Ehkä se nyt onnistuu vähän paremmin", Ronja muisteli edellistä yritystään, betoninkovaa ja yhtä harmaata levyä.
    "Kyy-yllä." Silitys selkään.
    "Opetellaan sitte uudessa kodissa laittamaan kunnolla ruokaa."

    "Uudessa? Mikäs tässä on vialla?" Milan ääni säikäytti Ronjan. Miten se osasikin liikkua portaat noin hiljaa! Vai oliko se paska vakoillut kylppärissä tai muussa sopimattomassa paikassa?
    "Mitä sä täällä meidän kuolevaisten parissa teet?" Ronja naurahti.
    "No en tiiä, ei teidän lässytystä kestä kukaan. Voi hellanlettas, kun on suloiset ja suuret suunnitelmat! Te ootte kyllä niin tyhmiä. Ei ne koskaan toteudu."
    "Et sä voi estää", Ronja lähes lipsautti hänen ja Onnin huonosti pidetyn salaisuuden, joka kuitenkin näytti menneen täydestä Milaan.

    "Mitä? Ai teitä elämästä happily ever after?"
Iso, jäinen möntti muljahti Ronjan vatsaan.
    "Luulitteko tosissaan, etten mä huomais? Että olisin jotenki rajottunu idiootti, joka ei tajua muita ihmisiä? Te ootte aina aliarvioinu mua, pitäny jotenkin jälkeenjääneenä. Ei psykopaatti tai sosiopaatti sitä tarkota. En mä oo mitenkään vammanen. Itse asiassa oon keskivartoa huomattavasti älykkäämpi, eikä mitkään tunteet hidasta mun päättelykykyä niinku teillä."

Onni ei kuullut ollenkaan vaalean siskonsa sanoja, hän vain tuijotti tämän käteensä puristamaa keittiöveistä. Helvetin terävää sellaista, hän oli itse teroittanut ne eilen illalla. Heillä oli pitänyt olla tänään paistia ruokana. Milan vartalo oli aivan rento, kuin hän olisi pidellyt kädessään voileipää eikä kaksikymmentäsenttistä terää.

Mila nosti veitsen ja katseli sitä hellästi. Sellaista ilmettä Onni ei ollut koskaan hänellä nähnyt. Onnia oksetti, hän otti vaistomaisesti askeleen kohti Ronjaa. Suojellakseen?
    "Voi, oonko mä jotenki ikävä tämän puukon kanssa? Te ette tiiä huonosta ja epäreilustä käytöksestä mitään. Ootte syrjiny mua siitä asti, kun opitte mönkimään lattialla - mä kävelin jo sillon - ja nyt ootte muuttamassa kahestaan poiski."
    "M-miten sä tiiät?" Miten Ronja uskalsi edes sanoa jotain?
    "Ha, salaisuus. Muka. Te ootte ollu yhessä siitä asti, kun Onni jätti Kean. Te ootte pahoja ihmisiä, kiusaajia, enkä mä. Tämä on vaan ihan oikein..." Mila kohotti veistään.

    "Ei, älä!" Ronja huudahti, "me voidaan selvittää tää puhumalla! Oon tosi pahoillani!"
    "Etkä ole. Sä oot aina pitäny mua kummajaisena. Ehkä vähän pelänny. Sillon, kun meillä oli ne leikit yöllä..." Mila nautti pelosta siskonsa kasvoilla. Hän kontrolloi tilannetta täydellisesti. Absoluuttinen valta, mikä uskomaton tunne!
    "Pyydän anteeksi! Tutustutaan toisiimme-"
    "Pöh, älä puhu paskaa. En mä susta välitä. Olet tekotäydellinen vittupää, jolle kaikki on aina niiiiin söpöä ja ihanaa ja kivaa. Oot surkea. Onnin mä oon aina halunnu. Väistä nyt, niin sulle ei käy mitään. Saat kunnian kattoa, mitä Onnille käy."

Ronja ei liikahtanutkaan, vaan toivoi, että Onni ehtisi pakenemaan. Kävihän Onni monta kertaa viikossa lenkillä, kyllä jalan pitäisi nousta. Hassua, miten hän pystyi vieläkin hymyilemään ajatukselle hikoilevasta Onnista kollareissa ja t-paidassa. Hänen kultansa.

Mila ei ilmeisesti kestänyt siskonsa kasvoilla häivähtävää autuasta hymyä, vaan survaisi tätä kylkeen. Tajusipa viimein väistää.

    "Ei, Mila, ei, MITÄ SÄ TEIT RONJALLE!"
    "Vähemmän mitä sulle teen."

Sohva. Onni oli peruuttanut sohvaan eikä oviaukkoon. Voi hyvä luoja. Mila oli jo aivan vieressä, Milan silmät kiilsivät - ne olisivat olleet kauniit silmät ilman sitä yliluonnollista paloa - veitsi oli pitkä. Adrenaliini terävöitti aistit, huone näytti kulmikkaalta ja kirkkaalta. Onni yritti syöksähtää lattialle, Mila oli nopeampi - miten hänestä olikin tullut niin vikkelä...

Onni lakkasi laskemasta iskuja tajutessaan, että niitä oli jo tarpeeksi, niitä oli liikaa. Ei kannattanut yrittää käpertyä kerälle, hän ei enää jaksanut sitä, se kulutti turhaan voimia. Turhaanhan kaikki enää oli.

    "Onni, kuuletko, soitan apua, sä jaksat!"

Onni kuuli kyllä, muttei pystynyt vastaamaan. Hän yritti, mutta aivan kuin ääni olisi kuplinut ulos hänestä. Lämpimat norot, ehkä virrat, Onni ei tiennyt, hän ei pystynyt katsomaan... ne valuivat paksun hupparin alla kastellen hänen selkänsä märäksi. Miten veri saattoi olla niin lämmintä, vaikka hänellä oli niin kylmä? Hän yritti vetää henkeä, mutta viiltävä kipu pysäytti aikeet ja hengenveto vaihtui tukahtuneeksi kakomiseksi. Silmät eivät auenneet, Ronjan käsi tuntui kaukaiselta ja epäolennaiselta, kuten Ronjakin. Ääni käski hengittää, mutta yrittäminen sattui, miksi yrittää? Kipu haipui pois.
_____________________________________________________________________

Eihän Suulilla nyt hyvänen aika voi onni (Onni?) kestää. Palautetta toivoisin mitä nöyrimmin tästäkin osasesta :)

PS

Onni näyttää kaikesta huolimatta sittenkin tykkäävän toisestaankin siskostaan sillä lailla. No huhhuh!

PPS tarkkasilmäiset huomaa, miten tahattoman koominen juttu Samin boksereissa lukee ;)

Kaikkea parhautta teille uudeksi vuodeksi! Pitäkää rento ja kiva ilta :) Toivottavasti vuosi on edellistä parempi ja tuo tullessaan kaikkea mukavaa, ja älköön kenenkään Simssi kaatuko kymmenientuhansien ladattujen raskaan taakan alla. Suulat jatkunevat vankasti ensi vuonna, eli täällä on loistokamaa (tai kökköä, miten sen nyt ajattelee) tarjolla vuorenvarmasti myöskin vuoden vaihduttua. 

Ensi osaa olen kuvaillut ahkerasti ja leikkinyt kaikilla löytämilläni uusilla törkeän hienoilla poseilla. Sadepäivälle iso kiitos linkistä! Sieltä löytyi oikea poseaarre. Mutta vähän maxis-söpöilyä nyt kuitenkin kiellon päälle:

On ne vanhoinakin niin söpöjä että järki lähtee... en tapa Liiriä ja Samia koskaan!

Hei! Nano ohi ja nanokrapulastakin selvitty, enemmän tai vähemmän. Lomakin meni jo alkamaan 9. päivä, yliopistossa on kuin onkin hyviäkin puolia. Siispä hakekaa teetä ja fiilistelkää tätä viattoman teinidraaman määrää :) Kiitos hyvien geenien kaikista sukeutui melko somia nuoria, jea! Melkein kyrsii (tai siis oikiasti kyrsii todella), ettei Onni ole minkään sortin Suula.
___________________________________________________________________________

    "No niin, huomenna on sitten ensimmäinen lukiopäivä. Joko jännittää?", sanat tulivat jotenkin vääristyneinä Liirin huulilta. Iltapalapöydässä oli vallinnut raskas hiljaisuus, edes Ronja ei kiusoitellut veljeään kuten tavallisesti tai selittänyt kurjasta kesätyöstään jäätelömyyjänä. Niinpä Liir oli joutunut rikkomaan puhumattomuuden latteuksillaan. Ei hän ollut puhemiehiä, ei vieläkään, eikä osannut olla lasten kanssa, vaikka ne nyt 16-vuotiaita olivatkin.

Herranjumala, kuusitoista! Sen ikäisenä Liir oli itse ottanut turpaansa Barossalta ja suudellut Samia ensimmäistä kertaa. Hän muisti sen vieläkin aivan selkeästi: Pyry-enon hautajaiset, Barossan nyrkit, Sami odottamassa häntä huoneessaan. Yksi niistä harvoista muistoista, joiden kaivelu ei satuttanut. Liir hymyili itsekseen lämpimästi, ja Onni loi häneen kummastuneen, totisen katseen.

    "Sais loma vielä jatkua", Onni mutisi. Hän tutkiskeli käsiään; pyjaman hihat olivat jäämässä auttamatta liian lyhyiksi, taas. Lapsenpyöreyttä oli enää kasvoilla, jotka Onni kovasti pyrki peittämään sysimustilla, suoristetuilla hiuksillaan. Pojassa oli niin paljon Samia, että Liir joskus lähes kutsui Onnia isänsä nimellä. Sussusta muistuttivat vain Onnin pistävänsiniset silmät, mutta niissä ei ollut samaa häijyä kiiltoa kuin Sussulla. Luojan kiitos.

    "Et oo tosissas!" Ronja huudahti. Johan tyttö olikin ollut varmaan viisi minuuttia hiljaa.
    "Mä vaikka kävelen käsillä kouluun ja otan pitkän matikan kuhan ei enää tarvi myydä yhtään kolmen pallon jätskiä!"
    "Sä oot saanu syyä jäätelöä koko kesän, en valittais sinuna", Onni huomautti, johon Ronja vain tuhahti:
    "Säkin oot, käyt kiskalla varmaan viis kertaa päivässä."
    "No en nyt niin usein!"
    "Joka päivä kuitenki."
    "Perhe-etuuksia", Onni virnisti.

    "Nii no erästä verisukulaista ei siellä kyllä oo näkyny", Ronja pyöräytti silmiään kohti yläkertaa.
    "Suostuko se muuten menemään siihen pöpilään?"

    "Ronja!" Samin torut kuulostivat täydessä hampaattomuudessaan lähes kehuilta.
    "No mitä? Ei se tänne mitään kuule. Eikä sillä kiinnosta."
Se oli totta, Milalla oli vääristynyt tunne-elämä eikä hän välittänyt enää siskonsa seurasta. Ennen Mila oli pompottanut ja kiusannut Ronjaa, mutta nykyään tyttö viihtyi omissa oloissaan yläkerrassa, ja hyvä niin. Toisinaan he lähes unohtivat Milan olemassaolon ja tunsivat olevansa ihan oikea, ehjä perhe, jossa kaikki rakastivat toisiaan. Mutta sitten Mila rahjusti jääkaapille ja tokaisi ilkeyksiä tielleen sattuville.
    "Meillä on Milan kanssa vielä se kouluasia vähän... vaiheessa", Sami tunnusti, "mutta menkääpä te yläkertaan."
    "Aye, sir",  Ronja teki armeijan tervehdystä etäisesti muistuttavan eleen ja kohotteli koomisesti kulmiaan. Onni hihitti ja punastui.

Voi noita typeryksiä, Samin omia lapsia. Sami oli sisaruksista hurjan ylpeä: se ei riittänyt, että kummallakin oli yli ysin keskiarvo. Ei, Ronja oli vielä lentisjoukkueensa kapteeni ja ryhtyisi pian valmentamaan pieniä. Ronja oli synnynnäinen johtaja: kannustava, iloinen ja rento.

Onni taas soitteli huoneessaan kitaraa ja piirsi valokuvantarkasti. Liir oli aina auttanut ja tukenut poikaa taiteellisissa pyrkimyksissään, ja joskus Onni oli jopa ilmoittanut haluavansa arkkitehdiksi niin kuin Liir. Hyvä sellainen hänestä epäilemättä tulisikin.
    "Sami?" Liir kysäisi lempeästi ja laski käden miehensä olalle.
    "Mitä mietit?"

    "Noita kahta vaan."
    "Välillä musta tuntuu, että Ronja on Sansa vol kakkonen. Paranneltu versio. Yhtä nätti mutta paljon parempi luonne."
    "Mitähän siitäki vielä tulee."
    "Ihan mitä vaan", Liir hymähti.
    "No kyllä siitä jotain mahtavaa tulee ku mustaki tuli lopulta maisteri", Sami sanoi epäuskoisena. Hänestä, stripparista! Nykyään hän opetti historiaa ja filosofiaa lukiossa, onneksi ei siinä oppilaitoksessa, johon Ronja ja Onni huomenna menisivät. Julkihomo isä opettajana olisi varmaan teinille kaikista kauhein skenaario, mitä voisi kuvitella. Aknekin saattaisi jäädä siinä hirveydessä kakkoseksi.

    "Sullaki on huomenna eka päivä", Liir piteli hellästi Samin päätä käsiensä välissä, "mun ekaluokkalainen."
    "Ai niin! Pitää varmaan valmistella tunteja..."
    "Mä puhun Milalle. Mulla ei oo huomenna oikeestaan mitään, yks tarkastus vaan iltapäivällä."
    "Haluutko sen erikoiskoulun esitteen? Se on mulla, öö, jossain", Sami virnisti.
    "Vähän veikkaan, että paperinpala ei Milan mieltä muuta."
Sami nyökkäsi surullisesti ja suuteli Liiriä kevyesti, ennen kuin lähti tonkimaan kesän ajan pölyä kerännyttä moniste- ja kansiopinoaan ja etsimään tuntipäiväkirjaansa.

Milan ovi retkotti kumma kyllä auki. Liir ei kuitenkaan viitsinyt marssia sisään ilmoittamatta itsestään.
    "Kop kop."
    "Ei suulla voi koputtaa", Mila tokaisi irrottamatta katsettaaan ruudusta. Hän sammutti näytön, kun Liir asteli varovaisesti sisään hänen valtakuntaansa. Ei enon tarvinnut tietää, mitä hän katseli tai teki vapaa-aikanaan.

    "Se on sitten loman loppu huomenna."
    "Kelle on, kelle ei. Ethän sä oo viittiny ees mitään lomaa pitää, teet vaan töitä ja pistät Samin pyykkäämään. Niin, kiva kotitonttu sulla! Ja kiva kuunnella ku te panette tuolla seinän takana. Hyi vittu. Menkää hoitoon."
    "Mila, sun pitää mennä johonki kouluun", Liir jätti täysin huomiotta syytökset ja loukkaukset, joita kaunis, vaalea tyttö sylki suustaan.
    "Miks?"
    "Ei kouluttamattomille ole töitä."
    "Oonko mä koskaan sanonu että tahon töitä?"

    "Sä olet vielä alaikänen, ja mä oon sun huoltaja. Sun pitää mennä kouluun. On vaikka mitä vaihtoehtoja kaikenlaisille ihmisille. Voisit käydä koulua, joka on tarkotettu sunlais-"
    "Mä en saatana mee mihinkään laitokseen!"
    "Ei se mikään suljettu paikka ole, vaan sisäoppilaitos jossa sun tarpeet otettas huomioon ja sua ymmärrettäs." Milan kanssa väittely oli tympeää ja ikävää, ja Milan sähisemät loukkaukset satuttivat aina, vaikka Liir hoki itselleen, ettei niistä pitänyt välittää. Mutta silti tyttö tähtäsi ja osui kipeästi aina niihin arimpiin paikkoihin.
    "Niin, te vaan siivootte mut pois niin täydellisestä elämästä. Vammaset laitokseen, pois silmistä, pois mielestä."
    "Tahon, että sä löydät oman paikan yhteiskunnassa. Me ollaan yritetty kaik-"
    "Niin varmaan ootteki, mutta ei tollasista lussuista paljon irti saa. Äiti olis arvostanu mua, mä oon itsenäinen."

Liirin kaikki tahdonvoima meni siihen, että hän puri kieltään ja esti itseään sanomasta, että Sansa oli arvostanut tyttäriään lähes abortin verran, muttei ihan niinkään paljon. Hän ei lähtisi tähän Milan julmaan peliin, hän ei halunnut raastaa toisia ihmisiä henkisesti riekaleiksi.

    "Mutta niin! Päästän sut takasin imemään Sam-"
    "Siisti vähän suutas. Tai voi olla että tuo tietokone lähtee."
    "Voi, et sä uskaltais."
    "Katotaanko? Mutta joo. Mä en mee sinne vitun laitokseen. Jätä mut rauhaan tai käy huonosti." Se ei ollut pikkutytön katteetonta uhkailua, minkä näki Milan laskelmoivilta kasvoilta. Liir ei tosiaan halunnut ottaa selvää siitä, mitä Milan "huonosti" tarkoitti. Tyttö oli jo pienenä listinyt akvaariokaloja ja repinyt sammakoilta raajoja sekä muksinut armotta toisia lapsia koulussa niin, että hänet oli siirretty erityisluokalle. Liir nyökkäsi kireästi Milalle ja poistui tytön huoneesta niin nopeasti, että se näytti pakoon juoksemiselta.

Mila hymyili tietäväisesti loittonevalle, tatuoidulle selälle. Eivät ne häntä mihinkään pakottaisi, ei niillä ollut mitään konsteja siihen. Mila oli kyllästynyt olemaan kummajainen, silmätikku, kun hän oli syntynyt hallitsemaan. Hänelle ei riittänyt se, että hän oli saanut kaikki tarkkailuluokan idiootit tanssimaan pillinsä mukaan kuin marionetit.

Ei, päätavoitteessaan hän ei ollut koskaan onnistunut, eikä tajunnut vieläkään, miten joku niin typerä ja hyväuskoinen hölmö kuin Ronja oli pystynyt ottamaan sen paikan, joka kuului hänelle. Paikan Onnin siskona ja parhaana ystävänä, henkilönä, joka sai aina olla Onnin vierellä. Ronja oli kääntänyt Onnin vuosien saatossa häntä vastaan, aivan varmasti oli. Saatanan Ronja.

*

    "Siis onko tää koko talo teidän?" Kea hämmästeli ja pyörähteli parvekkeella.
    "Ja poreamme? Onko sun porukat oikeesti näin rikkaita?"
    "No emmä tiiä rikkaita, toinen on arkkitehti ja toinen opettaja. Mut eno suunnitteli tämän talon ite niin se tuli paljon halvemmaks ku se saa tukusta kaikkia tavaroita ja niin."
    "Eno? Tä?"
Ronjaa nauratti tytön hämmennys. Hän oli saanut selittää monimutkaiset perhesuhteensa niin useasti, että litania luonnistuisi vaikka unissaan. Ei hän lainkaan perhettään hävennyt, oli pikemminkin siitä ylpeä eikä peitellyt taustaansa. Uudessa koulussa oli enimmäkseen vanhoja kavereita, mutta oli luokalle putkahtanut yksi uusi tyttö, tämä Kea, jonka kanssa Ronja oli heti tullut hyvin juttuun.

    "Mun porukat kuoli, ku olin pieni, ja eno adoptoi mut ja mun kaksossiskon. Sitte se muutti yhteen isin eli Samin kans-"
    "Ei vittu! Onko... isäs... historianope?"
    "On joo, Lehtolan yläasteella ja lukiossa kai kans."
    "Se opetti mua! Voi ei, toivottavasti se ei näe mua täällä. En ollu mikään niinku hiljasin oppilas enkä hyvä hissassa todellakaa. Se ei ikinä uskaltanu komentaa ja me vähän kiusattiin sitä siitä."
    "Se on aika rauhallinen ja hiljanen."

    "Vittu... oikeesti. Me aina mietittiin että onko se homo vai ei. Sanottiin sitä homo samiensiks. Tajuutko, Sami eli samiens! Se ei välittäny yhtään ku me vittuiltiin sille."
    "Mennäänkö sisälle?" Ronja ehdotti. Yhtäkkiä hän tunsi pikkuisen vihan piston Keaa kohtaan. Tyttö säksätti nopeasti ja eloisasti kuten hän itsekin, mutta Ronjaa inhotti, kun hän ajatteli Keaa Samin tunneilla. Ei Ronja halunnut ketään homofobisia paskoja ystävikseen. Hänellä oli ihan tarpeeksi kavereita muutenkin.

Ja olihan Kea ihan liian kauniskin. Pähkinänruskeiden silmien ripset olivat pitkät ja kaartuivat kauniisti kohti täydellisiksi nypittyjä kulmia. Hiusten laittamiseen oli mennyt varmaan tunti aikaa, ja yhtäkkiä Ronja tunsi itsensä karkeatekoiseksi ja lapselliseksi lävistetyn ja muodokkaan Kean rinnalla.

    "Ootko sä ollu jossain partiossa ku osaat sytyttää takan?" Kea naurahti, ja Ronja tunsi punan kohoavan poskilleen ja niskaansa. Onneksi sitä ei hänen tummasta ihostaan kovin hyvin erottaisi.
    "En, mutta mä oon tehny tähän tulet aika monta kertaa."
    "Nätti huone."
    "Tää on niien makuuhuone."
    "Aika naisellinen."
    "No en nyt sanois", Ronja kiisti. Harmi, että sängyssä oli nyt vaaleanpunaiset lakanat. Hän ei saanut itseään kuulostamaan kovin uskottavalta.

    "Miltä tuntuu ku on kaks isää?"
    "Miltä tuntuu ku on isä ja äiti?" Ronja tiuskaisi. Hänen suhtautumisensa Keaan oli muuttunut hetkessä lämpimästä jäiseksi. Että hän inhosikin ihmisiä, jotka takertuivat Ronjan vanhempia koskeviin asioihin. Ihan kuin sukupuolella olisi ollut jotain väliä. Ronja mietti jälleen kerran, kuinka paljon kielteisyyttä Liir ja Sami olivat joutuneet elämässään kestämään. Kea sentään oli utelias ja ennakkoluuloinen, muttei varmaan tarkoittanut pahaa.
    "Ei mutta miten ne on osannu kasvattaa tytön?"
    "Ihan hyvin kai."
    "Kyllähän sä ainaki meikkaat. Mutta niin Samienski meikkas."

Voi luoja, että tuo ihminen oli rasittava. Ronja pyöräytti silmiään niin, että Kea varmasti huomasi, ja ehdotti:
    "Mitä jos tehtäs vaikka läksyt yhessä?"
    "Hah, no ei varmasti! Nythän on perjantai, lähetään vaikka johonki?"
    "Ei voi ku autan enoa paikkaa katon."
    "Ai. No, nähään maanantaina!" Kea huikkasi.

    "Aurinkoista ja korkeapainetta, kesäinen ilma jatkunee vielä viikonlopun yli", säämies hihkui iloisena. Onni hymähti: hyvä ilma kököttää sisällä piirtelemässä. Aurinko vain kärventäisi hänen ihonsa punaiseksi ja kutiavaksi. Ronja varmaan inttäisi huomenna heti aamulla, että rannalle olisi päästävä. Ehkä Onni menisikin mukaan, mutta levittäisi pyyhkeensä sen ison männyn alle ja lukisi siellä kirjaa.
    "Moi", kuului vieras naisääni aivan vierestä. Onni säpsähti; televisioruudulla suutaan aukoi vieläkin mies. Hän kääntyi ympäri ja näki kalpean, mustatukkaisen tytön.  

    "Ai hei", Onni sopersi. Hänen korviaan ja niskaansa kuumotti. Tyttö sai hänen pulssinsa kohoamaan eksponentiaalisesti - hä, käyttikö hän naisia ajatellessaan matemaattisia metaforia? Naurettavaa! Tyttö hymyili, musta huulikoru väikkyi täyteläisillä huulilla. Onni mietti, miltä tuntuisi suudella toista huulilävistettyä. Tarttuisivatko he ikuisiksi ajoiksi toisiinsa kiinni, kunnes lääkäripäivystys heidät pihdeillä erottaisi?

    "Mä oon Kea", tyttö esitteli itsensä ja istahti röyhkeästi sohvalle. Toiseen päähän, tosin. Onnin sydän olisi varmaan hypännyt innostuksesta ja kauhusta ulos rinnasta, jos tyttö olisi hivuttautunut yhtään lähemmäksi.
    "Tiiän. Sä oot mun luokalla."
    "Ai? En oo varmaan nähny sua ton letin takaa. Mutta mä tykkään että miehillä on vähän pitempi tukka", Kea kehräsi ja läheni Onnia muutaman kymmentä senttiä, hiljalleen. Onni yritti muistaa hengittää, mutta tytön kalmankalpeat kasvot ja suuret silmät vetivät häntä puoleensa niin, ettei muuhun voinut keskittyä.
    "Mennäänkö yhtä matkaa kotiin?" Kea kysyi, ja Onni hämmentyi niin, ettei saanut lähes minuuttiin edes vastattua.
    "Tää on mun koti."
    "Siis ootko sä Ronjan veli?"
    "Joo."
    "Onko teillä eri äiti?"
    "Ja eri isä."
    "No mitä helvettiä?"

Kea katsoi Onnia silmät ymmyrkäisinä. Ronja ei ollut puhunut mitään siitä, että se luokan söpöin emopoika oli hänen veljensä! Vaikka Ronja vaikuttikin vähän takakireältä pikku miss täydelliseltä, Onnissa oli varmasti syytä roikkua enemmänkin tässä kummallisessa talossa.
    "No, mä taidan tästä lähtee. Mitä teet tänään?"
    "Ai niinku illalla?"
    "No niinku illalla", Kea matki, vaikkakin hyväntahtoiseksi. Onnin kasvojen puna syveni silti.
    "Rehellisesti sanottuna korjaan kattoa Ronjan ja enon kans", Onni mutisi ja Kea purskahti nauruun. Kun hän noukki nahkatakkinsa lattialta, Onni ei saanut katsettaan irti pyöreästä pepusta ja vilahtavasta vaosta. Pelkkä näky sai hänen farkkujensa etumuksen pullottamaan. Onni peitti seisokkinsa kiireesti tv-lehdellä, kun Kea kääntyi vielä moikkaamaan hymyillen.

Onni ei tiennyt tytöstä muuta kuin nimen ja sen, että tämä oli päässyt lukioon juuri ja juuri sisään 6,5 keskiarvollaan. Sen Kea oli kuuluttanut koko luokalle heti ensimmäisenä päivänä. Kea oli äänekäs, tahditon ja käyttäytyi tunneilla häiritsevästi. Yhtäkkiä Onni näki kapinana ja rohkeutena sen, mitä oli aina ennen ajatellut lapselliseksi häiriköinniksi.

Ja Kean vartalo... Onnin ilme oli varmaan todella typerä, kun hän antautui kuvittelemaan tyttöä. Suuret, pystyt rinnat, pyöreät pakarat, kapea vyötärö. Ja Kea antoi sen kaiken näkyä: lyhyitä shortseja, syviä kaula-aukkoja. Ihan kuin tyttö olisi pukeutunut päivä päivältä paljastavammin vain hymyilläkseen tietäisesti Onnille, joka etsiytyi aina portaikkoon heti Kean perään katsellakseen keinuvia lanteita.

Oli Onni ennenkin naisista haaveillut, mutta ne olivat olleet filmi- tai pornotähtiä. Hän ei ollut koskaan ollut ihastunut oikeaan tyttöön tällä lailla. Ronjasta hän tietenkin piti ja joskus jopa katseli, miten tämän rinnat pomppivat, kun Ronja hyppeli portaita ylös. Mutta ei siskostaan saanut ajatella sillä tavalla. Se oli väärin. Eikä Onni ollut koskaan tunteitaan näyttänytkään, hän oli piilottanut ne ja yrittänyt unohtaa. Nyt hän voisi todella päästää irti Ronjasta, sillä eivät he koskaan toisiaan saisi, ja kohdistaa halunsa kaikella järjellä ajateltuna parempaan kohteeseen. Ehkä tunteetkin sitten joskus seuraisivat himon perässä.

*

    "Onnea! Äijä on nyt sitte kuulemma varattu?" Mikko läimäisi Onnia vähän liian kovaa selkään. Se ei tuntunut enää kaverilliselta, vaan ehkä jopa hiukan kateelliselta. Onni katsoi kaukaisuuteen eikä huomioinut ystäväänsä ollenkaan. Ei hän osannut vastata, eikä halunnut.
    "Hei, oikeesti onnea", Mikon ääni pehmeni hiukan, "se on tosi nätti."
Onni nyökkäsi epäröiden.

    "Mikä sulla on?" Mikko tivasi, kun Onni vain tuijotteli eikä edes siirtynyt räystään suojaan sateelta.
    "Ei mikään", Onni puisti päätään, rypisti kulmiaan vähän liian myöhään vaikuttaakseen uskottavalta eikä näyttänyt vieläkään edes huomaavan, miten kylmä tihku kasteli hänen hiuksensa ja hupparinsa.
    "Kerro nyt, en mä jaksa kattoa sua naama norsunvitul-"

    "Jumalauta Mikko! Ei mulla mikään oo."
    "Onhan! Sulla on kaunis tyttö ja se limoo sun kans koulussa. Kyllä se on kaikille aika selvää, että ette pysty pysymään irti toisistanne..."
    "Ai? Säkö oot kateellinen?"
    "No... en!"
    "Onhan niitä tyttöjä."
    "Hyvähän sun on sanoa. Sulla ei ollu mitään ennen tätä ja sitte vaan jotenki saat sellasen täydellisen. Onhan meille muille tietenki jotain muttei mitään niin..."
    "Onhan Ronja ja ne tosi nättejä kyllä."
    "No Ronjaan et koske", Onni tokaisi hiljaa.
    "Tä? Et sä nyt voi siskos puolesta määrätä."

*

Oliko se tosiaan niin näkyvää? Mikko ei missään nimessä saanut arvata hänen tunteitaan. Hänhän voisi kertoa eteenpäin, vaikka Onni sitä epäilikin. Olihan Mikko kuitenkin hänen... läheisin ystävänsä Ronja lukuun ottamatta.

Paitsi että sen jälkeen, kun Onni oli joutunut kertomaan seurustelevansa Kean kanssa, Ronjasta oli tullut etäinen ja äksy. Vaikka heidän tuntinsa loppuivat usein samaan aikaan, Ronja ehti tehdä koululta pikaisen paon jo ennen kuin Onni edes etsi hänet silmiinsä väkijoukosta. Kotona Ronja kökötti suljetun oven takana hiljaa. Ihan kuten Mila! Onni vietti kaiken aikansa olohuoneessa ja keittiössä odottaen aterioita. Pelkästään saadakseen vaihtaa edes pari sanaa tai katseen siskonsa kanssa, mutta Ronja vain pyyhälsi aterian ääreen, lusikoi sen nopeasti suuhunsa tuijottaen pelkästään annostaan ja kiirehti takaisin yläkertaan erakon luolaansa. Isä oli jo alkanut kysellä, mitä heidän välillään oli tapahtunut.

    "Voisitko sä istua enää yhtään kauempana?" Kea naljaili hyväntahtoisesti, mutta se vain ärsytti Onnia. Eikö hän nyt hitto vie saanut edes hetkeä itselleen, ajatella vain?

Onni ei hievahtanutkaan. Hän ei tiennyt, eikö hän halunnut vai uskaltanut liikkua.

    "Kato miten ihana kuu", Kea kujersi.
    "Täysikuu", Onni mutisi niin epäselvästi, ettei Kea varmasti edes erottanut tavuja toisistaan. Tämäkin pirun änkytys ja mumina oli peräisin hänen isältään, isäkin änkkäsi aina ja muuttui punaiseksi. Joskus jopa enon nähden. Vaikka nekin olivat tunteneet toisensa iät ajat! Kai se oli vain hyväksyttävä, että hänen sosiaalinen kyvyttömyytensä oli perittyä. Harmi vain Kea oli rääväsuinen ekstrovertti. Mutta ulospäinsuuntautunut kyllä Ronjakin oli. Hänen seuransa ei kyllä koskaan saanut Onnia kiusaantuneeksi ja araksi, päinvastoin: Ronja sai hänet tuntemaan itsensä paljon rohkeammaksi kuin hän olikaan.

Kea raahautui lähemmäs tikkuisella penkillä ja irvisti, kun puu pisteli hänen paljaita reisiään. Kuunvalossa tytön jalat näyttivät hohtavan valkoista, kelmeää valoa. Onni halusi koskettaa ihoa, muttei uskaltanut. Kuin sanattomasti sopimuksesta Kean pieni käsi laskeutui hänen kämmenelleen ja ohjasi sen Kean reidelle. Sisäreidelle. Ylös. Onnin hengitys kävi työlääksi.

Harmi, että Kealla oli housut jalassa. Pikkuruiset, mutta kuitenkin. Reisien sisäpinnat olivat niin lämpimät... Onni yritti työntää sormiaan vieläkin lähemmäs, mutta shortsit olivat liian tiukat. Kea naurahti.
    "Vai oot sä panoa vailla."
Se ei ollut kysymys, vaan toteamus. Onni jäätyi. Eihän hän sellaiseen vielä pystyisi! Ei hän osaisi! Ei hänellä ollut mitään kortsujakaan mukana. Kea olisi varmasti ihan liian kokenut ja hyvä. Ja Onnilla oli niin lyhytkin... täällä oli liikaa valoa, tästä saattaisi vaikka mennä joku!

    "Ei ehkä vielä", Kea huomautti nauraen huomatessaan Onnin liikkumattomuuden.
    "Oisko se sun eka kerta?" tyttö tivasi. Onni ei viitsinyt vastata, Kea ihan varmasti vain nauraisi hänelle. Kyllä hän tiesi, ettei tämä ollut mikään neitsyt. Kean aiemmat poikaystävät olivat olleet rutkasti vanhempia. Niillä kasvoi jo partakin. Tosin niinhän Mikollakin kasvaisi, ellei Mikko ajaisi sitä neuroottisesti heti, kun  se pukkasi tummat pikku päänsä pojan poskille.

Kean suudelma muuttui yhtäkkiä kuin sormia napsauttamalla. Siitä tuli paljon vaativampi ja syvempi. Tyttö nojautui Onniin kaikin voimin ja tuuppasi Onnin makuulleen penkille. Kean kädet painautuivat käskevästi Onnin olkapäille; Kea määräsi tahdin, nopeuden, kaiken. Se tuntui paljon enemmältä kuin pelkkä suudelma, vaikka heillä olikin vaatteet päällä. Tosin Kea vaikutti haluavan niistä eroon. Hän nykäisi Onnin hupparin vetoketjun auki.

Kea imi Onnin kaulaa alhaalta, aivan solisluiden vierestä. Voimakkaasti ja vaativasti. Se kävi melkein kipeää. Tyttö näpräsi Onnin nännejä ohuen t-paidan läpi. Onni ei ollut koskaan kokenut mitään sellaista: se täytti koko kehon lämpimällä tunteella, joka keskittyi etenkin yhteen paikkaan. Siihen kovaan, jota vasten tyttö nojasi varmasti aivan tarkoituksella. Onni voihkaisi aivan hiljaa.

    "Oot puhunu Onnista koko päivän! Unoha se jo hetkeksi. Veljet on sikoja. Anttiki jättää aina sen likaset vaatteet ympäri kämppää ja vittu ne haisee!"
    "Okei", Ronja myöntyi. Hän ei todellakaan halunnut avautua tunteistaan Onnia kohtaan, mutta tuli silti vahingossa puhuneeksi muka-veljestään jatkuvasti. Pojan nimi vain karkasi hänen huuliltaan.
    "Niin millon meillä on se leiri Norjassa?"
    "Kai ens kuussa."

    "Ajattele, nähään Mette ja Stine ja kaikki ne..." punatukkaisen tytön ääni haipui, kun hän huomasi, minkä vuoksi Ronja kivettyi paikalleen.
    Ilmat iskeytyivät sekunnin murto-osassa Ronjan keuhkoista. Se tyttö oli Onnissa kiinni kuin vampyyri, imi ja nuoli ja hinkutti itseään Onni-paran vartaloa vasten. Mutta ei se ollut ollenkaan pahinta. Onni näytti todella nauttivan, hänen lantionsa keinui ja hän hengitti niin raskaasti, että sen kuuli tänne asti.

    "Onpa kiva hei!" Ronja hihkaisi luonnottoman korkealla äänellä, "muistakaa jättää kortsut sit siihen maahan että pikkulapset saa puhaltaa niistä huomenna ilmapalloja!"
    "Ronja, älä", kaveri yritti hillitä, mutta Ronja vain tuhahti halveksivasti.
    "No mitä? Täällähän on ihana nuoren rakkauden ilmentymä. Tosi romanttista! Täysikuu ja kaikki! Enää puuttuu vaan jotku kukkahattutädit lenkkeilemässä tästä ohi ku akti on parhaimmillaan."

    "Susta on hyvää vauhtia tulossa sellanen", Onnista irtautunut Kea tuhahti, "huomaa ettet oo ikinä saanu keltään. Tai antanu. Helppohan se on olla kateellinen. Veljes on kuule tosi hyvä!"

Ronjan sydän upposi jäiseen veteen. Hän tunsi jokaisen lyönnin. Kea siis tiesi, millainen Onni oli sängyssä. He olivat jo tehneet sen.

    "Mieluummin tylsä ku huora." Ronja ei keksinyt kerta kaikkiaan yhtään loukkausta, hän oli liian shokissa. Onni. Naimassa Keaa. Nainut jo! Arka, ujo, fiksu Onni ja rämäpäinen, typerä Kea. Mitä Onni näki tuossa lehmässä? Ronjaa kadutti se, että hän oli tutustunut edes Keaan ja tuonut tämän kotiin. Ehkäpä Kea ja Onni eivät olisi ajautuneet yhteen, jos Ronja olisi heti huomannut, millainen ääliö Kea oli.

Kean suurin vika oli se, että tämä oli vienyt Onnin.

Onni ei ehdinyt sanomaan mitään kummallekaan tytölle, ennen kuin Ronja jo käänsi kiukkuisena selkänsä. Tuntui uskomattoman pahalta nähdä Ronja vihaisena ja pettyneenä. Ja oliko siskon silmäkulmissa välkkynyt kyyneliä? Ehkä kalpea valo vain teki Onnille tepposet.
    "Ronja, oota..." Onni sopersi, mutta eihän Ronja kuullut. Tai ei halunnut kuulla. Kumpikin skenaario jysäytti häijyn, kylmän tunteen Onnin vatsaan. Onnin hartiat lysähtivät. Äsken hengitys oli kulkenut kiihottuneesti ja katkonaisena, nyt hän oli unohtanut vetää ilmaa keuhkoihinsa varmaan ainakin minuutiksi.

*

    "... ja iskällä on talo Kanarialla, voitas mennä sinne joululomalla! Eikö?"
Tä, oliko Kea puhunut jotain? Kanaria? Aivan! Hiekkarantoja, tulivuoria, tajuttomasti turisteja ja rantabaareja, joihin Kea pääsisi kiskomaan kännit ja iskemään humalaisia brittejä. Ei kiitos. Eikä hän näkisi silloin Ronjaa ainakaan viikkoon.
    "Öö, eikö lentoliput ole aika kalliita?"
    "Iskällä on rahaa, sillä on kans baari siellä! Tai no ravintola se muka on mutta kaljaa siellä kaikki kittaa."

    "Pitää kysyä isiltä", Onni mutisi. Hän toivoi koko sydämestään, että isi kieltäisi moiset huvit. Silloin hänen ei tarvitsisi kieltäytyä Kean hullusta ideasta itse, vaan hän voisi vierittää syyn isin niskoille.
    "Pitää kysyä ja pitää kysyä! Sä oot kuustoista! Varataan vaan lennot ja mennään."
    "Eikö siihen tarvi olla täysikänen?"
    "No eikä tarvi!"

    "Varmasti tarvii", Ronjan halveksiva ääni tuhahti ovelta. Kean ilme synkkeni, mutta Ronjan kasvoja Onni ei edes uskaltanut vilkaista. Hän ei halunnut nähdä niillä vihaa.
    "Mitä säki maailmasta tiiät?" Kea tivasi, "ei ne kympit sua älykkääksi tee."
    "Onneks sä voit aina loistaa kutosen keskiarvolla. Täytyy kyllä sanoa että Onni on tehny tosi hyvän valinnan elämässä. Onnittelut! Tehän sovitteki ihan loistavasti yhteen!"

Ronja syöksähti omaan huoneeseensa, sillä hän ei kestänyt enää näytellä ivallista ja kovaa. Negatiiviset tunteet... ne pystyi niin helposti kärjistämään vihaksi. Hän oli niin vihainen, eikä osannut määritellä, miksi. Kyllähän Ronja tiesi, että hänen tunteensa Onnia kohtaan olivat yksipuolisia, typeriä ja epäreiluja.

Hän todella halusi olla iloinen Onnin puolesta, muttei pystynyt siihen. Ronja oli yrittänyt olla tuntematta kateutta Keaa kohtaan, mutta epäonnistunut. Hän oli luullut olevansa värikäs, hauska ja jopa nätti, mutta ei: kuvankaunis ja persoonallinen Kea oli vienyt koko potin.

*

    "Kop kop", Onni sanoi hiljaa Ronjan ovella. Se ammotti ihme kyllä avonaisena. Ronja ei varmaan olisi sisällä, mutta enää Onni ei uskaltanut noin vain hyppiä siskonsa huoneessa. Se tuntui väärältä. Ennen he olivat nukkuneet vähän väliä toistensa sängyissä, yhdessä tai erikseen. Ronjan huone oli Onnin ja toisinpäin, ja kaikille tavaroille päti sama kommunismi myöskin. Mutta enää Ronja ei käyttänyt Onnin huppareita harkkoihin mennessään tai Onni ikuisuuslainannut Ronjan elokuvia.

    "Mitä asiaa", Ronja tiuskaisi tukahtuneesti.
    "Haluaisin vaan... pyytää anteeksi", Onni kertoi Ronjan selälle. Kiharat valuivat villeinä alaselkään asti. Ne olivat vain astetta tummempia kuin Ronjan käsivarsien paljas iho.

Ronja ei vastannut. Onnin läsnäolo tuntui nykyisin niin erilaiselta, väärältä, inhottavalta. Vielä muutama kuukausi sitten hän ei edes osannut ajatella Onnia mitenkään erityisenä persoonana, vaan osana kotia. Tärkeimpänä osana. Ilman Onnia Ronjalla oli aina tylsää ja kurjaa, ja hänen näennäinen itsevarmuutensa karisi.

Nyt Ronjan koko keho oli aivan jännittynyt eikä hän pystynyt katsomaan Onnia silmiin.

    "Kuule, mistä sä pyydät anteeksi?"
    "Öö..." Onni aloitti, muttei pystynyt vastaamaan mitään järjellistä. Ronja ei vieläkään katsonut suoraan häneen, vain tuijotti jonnekin alas, kauas, hänen ohitseen.
    "Ai sitä että sä seurustelet?"
    "Että olen ollu sulle inhottava. Ja että Kea sano rumasti."
    "Mitä, voiko ihanassa Keassa olla jotain vikoja?" Ronja puuskahti. "Ja mikset sä puolustanu mua! Niin no Kea on sulle varmaan tärkeempi! Oottehan te ollu kohta kolme kuukautta yhessä!"

    "Totta kai sä olet tärk-"
    "No niin varmaan! Kyllä sun käytöksestä huomaa ketä sä arvostat eniten. Mitä sä näät siinä! Se on epäkohtelias, tyhmä, polttaa, juo... se on pannu tyyliin kaikkia jolla on oma auto! Mistä tiiät ettei se nytki petä sua jonku amis-corollan takapenkillä!"
Onni katsoi kauhuissaan Ronjaa. Ei tämän pitänyt mennä näin. Hänen pitäisi halata Ronjaa ja kertoa, että hän välitti Ronjasta enemmän kuin Keasta. Mutta hänen raajansa eivät liikkuneet sitten millään.
    "Onni, sä oot ihan vitun pässi! Onneks teitä on sitte Kean kans kaks. Saakaa kauniita lapsia jii än ee! En ois ikinä uskonu että sä otat kenet tahansa jakorasian jolta saa vaan pillua mutta turha luulo!"
    "Ronja, en mä-"
    "PILLUA!" Ronja julisti uudelleen, "Onni haluu PILLUA! Kuka antaa- ai, sinä läski siellä? Annappa Onnille PILLUA! Onni tyk-"

Onni ei kestänyt kuunnella enempää, vaan syöksyi ulos.

Anteeksi? Vai anteeksi! Anteeksi, että seurustelee? Anteeksi sitä, ettei Ronja enää merkinnyt mitään Onnille? Saatanan anteeksi! Ei se mikään taikasana ollut. Eivät he ennenkään olleet toisiltaan anteeksi totisina pyydelleet. Kaikki oli muuttunut, eikä ollenkaan paremmin.

Eikä Ronja tiennyt, mikä häneen oli äsken mennyt. Huutaa nyt tuolla lailla muutenkin säikylle Onnille... tällä tavalla heidän välinsä eivät korjaantuisi koskaan, eivätkä varsinkaan lämpenisi. Kaiken lisäksi pillusta huutamalla Ronja oli saanut inhottavia ajatuksia päähänsä: Kean pää Onnin haaroissa, Kea voihkimassa, Kea ojentautumassa alastoman Onnin päälle... eikö Onni yhtään tajunnut, millainen tyttö Kea oli? Ei kiltti ollenkaan, eikä uskollinen.

    "Mitä meteliä te piditte siellä ylhäällä?" Liir taivasteli Ronjalle.
    "Ei mitään."
Jaa, no ei sitten. Ei hän enempää tivaisi Ronjalta. Ronjasta nyt vain lähti joskus ääntä, se nyt oli ollut selvää jo viisitoista vuotta sitten.
    "Mikä sinua ja Onnia vaivaa?" Liir töksäytti, kun ei osannut kysymystään hienovaraisemmin muotoilla. Hän ja Sami olivat jo viikkokausia ihmetelleet ovien paiskontaa, mykkäkoulua ja sitä, miten ennen niin läheiset sisko ja veli eivät enää edes mahtuneet saman ruokapöydän ääreen.

    "Teidän Onnilla on tyttöystävä", Ronja tokaisi, kun oli joutunut kestämään enonsa vihreiden silmien tuikeaa katsetta riittävän kauan. Eno nytkäytti päätään, muttei hellittänyt tuijotustaan. Vieläkö pitäisi lisää kertoa?
    "Tiedetään. Mitä sitten?"
    "Se tyttö on typerä."
    "Makunsa kullakin. Ja ihan mukavalta se minusta vaikuttaa."
    "Se haukkuu isiä."

    "Ei sun tarvi meitä puolustaa", eno murahti, "tiiän, että teillä on välillä meidän takia hankalaa. Kaikki ihmiset ei ole niin suvaitsevaisia. Ehkä se tyttö on saanut vähän konservatiivisemman kasvatuksen. Mutta ei se minua ja Samia haittaa, niiden ihmisten vahinkohan se asennevamma on. Ei meidän. Ei sun tarvi olla meistä huolissaan."
    "En mä sitä tarkottanu."
    "Asiat pitää kohdata niin kuin ne on."
    "Etkö sä nyt aio yhtään ymmärtää?"
    "Mitä sä yrität sanoa? Olen mies, mulle pitää vääntää rautalangasta."
    "Onnilla ei ole enää aikaa mulle."
    "Niin se menee. Et sä enää mikään lapsi ole, Ronja, anna Onnille mahdollisuus omaan elämään. Väistämättä menette erillenne. Et voi olla kateellinen sen tyttöystävälle, se on lapsellista ja typerää. Ryhdistäydy nyt vähän. Ette te voi olla ikuisesti yhdessä."

Liir rypisti hieman kulmiaan, kun Ronja mulkaisi häntä kiukkuisesti ja pongahti ylös pöydästä. Eihän tyttö ollut syönytkään mitään! Liir antoi Ronjan kuitenkin mennä.

Että teini-ikäiset olivatkin hankalia. Onni oli murjottanut viime aikoina yksin huoneessaan ja kuunnellut jotain epämääräistä meteliä ja örinää yöhön asti. Välillä se mustatukkainen tyttökin piileksi Onnin luona niin myöhään, että Sami oli jo pari kertaa huomauttanut tytölle kotiintuloajan jo varmasti ylittyneen. Ja se tyttökin oli vain nauranut. Ja Ronja taas! Tyttöä ei juuri kotona näkynyt, ja jos näkyi, niin oikeana myrskynmerkkinä.

Siitä oli lähemmäs kolmekymmentä vuotta, kun Liir oli itse ollut noin nuori. Kuusitoistakesäinen! Silloin hän oli ollut auttamattoman ihastunut naapurin Samiin. Taisivatpa he suudellakin ensimmäistä kertaa silloin... siitä oli niin kauan, hän oli ollut niin luottavainen ja viaton. Se oli ollut ennen sitä kaikkea surua ja tyhjyyttä, ennen katkeruutta ja väärinkäsitysten suota. Liir hymyili vähäsen: hyvin tässä oli kuitenkin käynyt.

*

Ronja paiskasi oven kiinni ja aikoi heittäytyi sängylleen hengittämään tyynyyn, mutta Mila törötti hänen ja pelastavan sängyn välissä.
    "Ja mitä sä täällä teet?"
    "Tulin toivottamaan tervetulleeksi kerhoon", Mila väläytti karmivan, vinon hymyn, joka kuoli sekuntien murto-osissa. Kylmänväreet huilasivat pitkin Ronjan selkärankaa.

Mila tarttui Ronjan käteen. Ronjan sormet lähes musertuivat kuristavaan, kylmänhikiseen otteeseen.
    "Eli siis! Tervetuloa! Me olemme hyljeksityt, syrjityt ja väärinymmärretyt. Emme saa koskaan munaa, varsinkaan Onnin. Sillä sitähän sinä haluat! Ei se sperma niin hyvältä maistu, sisko hyvä. Aika iljettävää limaa oikeastaan. Sitä se Onnin läski huora nyt syljeskelee suusta, ei se maistu edes sille."

Ronja mykistyi. Miten Mila kehtasi puhua jotain noin ällöttävää! Ja miksi Mila nyt halusi hänet nähdä, kun yleisin havainto Milasta oli vain sulkeutuva ovi ja sen raosta työntyvä keskisormi. Mila oli täysi kummajainen ja sekopää.

    "Mulla on sentään kavereita. Ei Onni mikään mun elämä oo", Ronja valehteli liukkaasti.
    "Ai, onko? Enemmän sä oot täällä suklaata syöny ku nähny niitä KAVEREITAS. Kato nyt peiliin! Oot varmaan viis kiloa läskimpi ku ennen. Ja sulla on finnejä naamassa. Voi voi voi, et sä ole ollenkaan kaunis. En tajua, mitä Onni ennen näki sinussa. Oot typerä pelleilijä, jolla on huono iho ja pienet tissit. Jos mä en saa Onnia niin et saa säkään. Eli siskoja tässä ollaan."
    "Ulos!" Ronja kivahti. Hän ei halunnut tuon vaalean olennon koskettavan häntä tai puhuvan hänelle enää lisää.

    "Toki, toki, kaikki ajallaan. Mutta mieti nyt! Olitte paita ja peppu kuusitoista vuotta, ja sitten se vaan otti jonkun tyhmän lutkan. Kannatti! Sä oot melkein yhtä tyhmä miltä näytät. Öitä! On sulla sentään vielä märät unet!"

Mila oli ihan täysin sekaisin, Ronja mietti ja pudisti päätään epäuskoisena. Eno luuli häntä lapselliseksi typerykseksi, joka vain halusi Onnin seuraa ja loukkaantui, kun ei sitä saanut. Ja Mila... oli sanoinkuvaamattoman iljettävä. Ronjaa puistatti, kun hän ajatteli siskonsa sanoja. Halusiko Milakin Onnin? Hän ei ainakaan poikaa ikinä saisi!

Tai mistä sitä ikinä tietää. Kelpasihan Keakin Onnille. Ehkä Onni olikin tämän sotkun suurin idiootti.

*

Ronjan syytökset kaikuivat Onnin kallossa voimistuen hetki hetkeltä. Pahinta ei ollut lainkaan kuulla Keasta, sillä kyllä Onni Kean menneisyydestä tiesi. Ja siitä, että menneisyys saattoi ihan hyvin olla nykyisyyttäkin. Kea saattoi ihan hyvin olla uskoton, ja kai Onnin se pitäisi hyväksyäkin. Kealla oli syynsä käydä vieraissa, koska Onni ei ollut vielä seksiin pystynyt. Ehkä hän vain oli niin paska jätkä, ettei mistään tullut mitään.

Ronjan pettyneet ja raivokkaat kasvot olivat piirtyneet Onnin verkkokalvoille. Ronja oli todella loukkaantunut. Hänellä siis oli ollut tunteita Onnia kohtaan... mutta Onni oli mokannut kaiken. Ronja oli tykännyt hänestä, mutta hänpä oli viisaana poikana ottanut typerän kakkosvaihtoehdon ja menettänyt kaikki mahdollisuutensa Ronjaan!

    "Tulee kylmä siinä lattialla", isin hiljainen ääni neuvoi. Onni ponnahti ylös.
    "Mikäs miestä painaa?" Sami kyseli.

    "Mistä tietää, että on rakastunu?" Onni kysyi. Isi sen ainakin tietäisi. Välillä tuntui, ettei isin ja enon rakkautta täydellisempää voinut olla.
    "Et sitten isompia asioita ajattele? Miten olis vaikka Lähi-idän rauha iltapuhteeksi?"
    "Ei kun ihan tosi", Onni vakuutteli. Sami värähti huomatessaan poikansa ennen silkoisella otsalla pari kevyttä juonnetta ja silmien alla pussit.

    "No, yritän vastata. Ajattelet sitä koko ajan, etkä vaan haaveillen. Vaan olet siitä huolissaan ja tekisit mitä vaan, että sillä on asiat hyvin. Vaikka lähtisit sen elämästä, jos sillä olis parempi ilman sinua. Tulet iloiseksi, kun kuulet sen äänen. Saatat saada perhosia vatsaan, jos vain ajattelet sitä. Teillä on ihan oma maailma."
    "Älä nyt ala lässyttämään", Onni yritti hymyillä, mutta hänen hartiansa tärähtivätkin. Itkua! Voi ei, ei hän voisi isin nähden ruveta märsäämään kuin... ei voinut sanoa pikkutyttö, sillä hän oli itkeskellyt lapsena paljon enemmän kuin Mila ja Ronja.

    "Asioilla on tapana järjestyä", Sami rohkaisi ja halasi poikaraukkaansa. Oliko kaikkien pakko kärsiä rakkauden takia? Miksei helppoja ihmissuhteita ollut olemassakaan? Samia hirvitti ajatellakin, että Onni joutuisi käymään läpi saman helvetin kuin hän itse. Voi kun hän voisi suojella poikaansa sellaiselta.
    "Kyllä sen tietää, ketä rakastaa. Ja jos ei tiiä, niin ei rakasta."
    "Tiesitkö sä aina?"
Sami mietti hetken.
    "Tiesin."

Vielä sänkyyn kömmittyäänkään Onni ei pystynyt rauhoittumaan. Kea lähetti hänelle vähän väliä viestejä, joiden värinähälytys säikytti Onnin joka kerta. Eikä hän osannut vastata sydämiä kuhiseviin merkkijonoihin, kiintymyksenosoitukset hirvittivät häntä. Kenen amiksen autossa tyttö nyt istui viinapullon kanssa kuunnellen musiikkia ihan liian kovalla ja nuuska huulessa? Kenen vanhemman pojan huulet imivät Kean valkeaa kaulaa?

Ja itkikö Ronja nyt huoneessaan hiljaa? Ajatteliko Ronja häntä, ja mihin sävyyn? Oliko hän ylitulkinnut Ronjan eleitä? Jos Ronja ei pitäisikään hänestä? Jos heidän välinsä menisivät entistäkin pahempaan solmuun?

*

    "Ronja." Leipä pysähtyi matkalla Ronjan suuhun. Onni! Harvinaista herkkua, tosin ei kovin hyvää sellaista. Onnista oli viime aikoina kuulunut vain musiikin pauke. Elossa siis, eikä Ronja enempää hinkunut tietää.

    "No kerro." Ei Ronjalla enää huvittanutkaan syödä. Hän innostui jostain syystä Onnin läsnäolosta niin, ettei vatsassa ollut tilaa kuin jännitykselle. Hänenhän piti olla vihainen! Mitä tämä tällainen oli!

    "Älä mökötä", Onni naurahti ja tarttui Ronjaa käsistä, "ei sulla ole syytä olla koko ajan möksö."
    "No? Saan mä olla", Ronja puolustautui. Onnilla oli uusi paita, joka nuoli hänen hoikkaa vartaloaan. Ronja ei saanut siitä silmiään irti. Paita tosin ei sopinut lainkaan yhteen pojan kirkkaansinisten silmien kanssa. Huomasi, että Ronjan pukeutumisneuvonta ei ollut ulottanut lonkeroitaan Onnin vaateläjään pitkään aikaan. Mutta näköjään Onni pystyi johonkin itsekin.

    "Me erottiin", Onni muljautti sanat ulos suustaan. Ronja yritti olla hymyilemättä ja sanoa vilpittömästi:
    "Voi ei. Olen pahoillani."
    "Ei se mitään", Onni vakuutteli. Hän heilutteli Ronjan käsiä ilmassa. Ihan kuin pienenä. Näin he olivat lohduttaneet toisiaan tavallisen halaamisen lisäksi. Tuntui hauskalta, kun yhdistetyt kädet heiluivat yhdessä luoden ilmavirran.

    "Se oli virhe koko suhde. Mun sydän ei ollu siinä matkassa", Onni tunnusti. Ronja tiesi, miten suurta ponnistusta Onnilta vaati avautua jollekulle. Hän oli aina ollut Onnin uskottu. Jos joku oli sanonut Onnille ilkeästi koulussa, Onni oli luottanut sen vain Ronjalle. Tai jos Onni oli tehnyt jäynän ja piilottanut legon isin tohveliin, Ronja oli ainoa, joka koskaan sai kuulla tunnustuksen. Eikä Ronja milloinkaan pettänyt Onnin luottamusta.
    "Missä sun sydän oli?"    
    "Yllättävän lähellä." Enempää Onni ei uskaltanut vielä vihjata.

Avainta käännettiin ovessa. Isi!
    "Mennään vessaan", Ronja sihahti ja nappasi häkeltyneen Onnin mukaan käsipuolessaan.

    "Niin missä se oli?" Ronja tivasi.
    "Mikä niin?" Onni teki hassun kädenliikkeen ja hänen suupielensä nykivät.
    "Sydän!" Ronja huusi niin, että hän kuuli isin tipauttavan kaukosäätimen lattialle. Ronja syöksähti lukitsemaan oven.

    "En mä nyt oikein tiiä..."
    "Onni! Meillä on ihan liikaa asioita kertomatta. Alotatko sä vai alotanko mä?"
    "Alotan alotan, ihan kohta alotan", Onni mumisi leiskahtaen aivan punaiseksi.
    "Tahotko sä oikeesti kuulla?" Kuiskaten, ettei isi vain kuulisi. Ronja nyökkäsi odottavasti hymyillen.
    "Se on... täällä", Onni läheni Ronjaa. Ruodusta karanneet kiharat kutittivat jo hänen kasvojaan.

Ronja nojautui kohti Onnin huulia. Kyllä! Näin tämän piti mennä! Veljen, ei vaan nuorukaisen, ihastuksen, huulilävistykset hankasivat ihanasti. Ronja oli haaveillut tästä kauan, niin kauan. Onnin suudelma ei suinkaan ollut Kean pilaama, vaan onnimainen: ujo ja rauhallisesti kiihtyvä. Voi kun he eivät irtautuisi koskaan. Aivan kuin Onni olisi lukenut Ronjan ajatukset, sillä hän rutisti tyttöä äkkiä ja sulki hänet syliinsä. Ronjakin kietoi käsivartensa Onnin ympärille.

Ei tämä voi olla väärin, Ronja ajatteli, kun silitti Onnin sysimustia hiuksia ja pieniä korvia. Eiväthän he olleet mitään sukua toisilleen, ulkonäöstäkin sen pystyi hyvin päättelemään. Heidät oli vain kasvatettu yhdessä - ei, vaan he olivat kasvaneet yhteen. Eihän tälle voinut mitään, heillä ei ollut vaihtoehtoja.

Sami katsoi uutisia tietämättä lainkaan, miten intohimoisesti hänen poikansa ja tyttärensä suutelivat oven toisella puolella.

_______________________________________________________________________

Jeejee, romanttisiin tunnelmiin lopetellaan! Vähän joulumieltä näköjään Suulillakin, kun kukaan ei pahemmin itkeskellyt tai pohtinut itsetuhoisuuksia. Mutta kommentoida saa ja pitää entiseen malliin - oikeastaan tietenkin enemmän hohohoho, kissa kiitoksella elää. Mahtavaa joulua allihopa:)

Ai niin, salama iski Keaan! Paha saa palkkansa, muahaha!

Heil Suomi eiku oi terve Suomenmaa!

Vanha Lirppa...

... ja random tirppa (minussa EI ole aineksia tulevaksi kansallisrunoilijaksi!)

Mitäs muuta... Nano vie rutkasti aikaa, joten tässä kuussa ei osaa varmaankaan tule. Pelailen kuitenkin eteenpäin, joten joulukuussa saattaa tulla pari tai jopa kolmekin osaa, pysykääs kuulolla siis! Tänään viimeksi luonnostelin tragediaa espanjan normatiivisen kieliopin luennolla. Resiprookkipronominit eivät mitenkään pärjää mielenkiintoisuudessa tarinan juonimiselle. Luvassa on siis tulevaisuudessa verta ja suolenpätkiä sekä kreisiä menoa. Ja rakkautta. Ja kauniita naisia. Ja miehiä yläosattomissa!

Masentavaa mukavaa marraskuuta siis kaikille!

Hejssan!

Huu, mitä kuuluu? Mie täällä yritän raivata aikaa laiskottelulle julmalla tahdilla täyttyvästä kalenterista: poliittista broilerointia (olen nykyään vinoutunut yksilö), espanjan ja valtio-opin opintojen nyhertämistä, uuteen liikuntalajiin hurahtamista sekä tuttavuuksien solmimista. Nanowrimokin lähestyy hurjalla vauhdilla. Yritän saada ulos tässä kuussa pari osaa, että sitten marraskuussa saan naputella koneelle vain sekopäistä road trippiäni. Tai sitten ajastan teille Suulia. Sen näkee sitten :)

Nyt tuli sukupolvenvaihdos (nyyhnyyh uliuli), yritän eläytyä Milaan, Ronjaan ja Onniin yhtä paljon kuin "vanhempiinsa". Mutta jos teksti on kökköä, niin antakaa anteeksi...
_______________________________________________________________________

Ronja hiipi vanhempiensa huoneeseen niin hiljaa kuin osasi. Kummankin silmät olivat kiinni, he jopa hymyilivät unissaan. Hassua nähdä eno hymyilemässä. Yleensä eno vain luki jotain lehteä, jossa oli hienojen talojen kuvia, ja hätisti Ronjaa ja Onnia pois kimpustaan äkäisesti. Kyllä Ronja tiesi, ettei eno oikeasti ollut vihainen, hän vain tahtoi tehdä töitään rauhassa. Mitä eno sitten töikseen tekikään.

    "Isi?" tyttö kysyi aralla äänellä. Isi ei kuitenkaan evääkään väräyttänyt. Ronja oli jo kääntymässä pois, mutta hän ei pystynyt. Ajatus palaamisesta sai kuumat kyyneleet kihoamaan hänen silmiinsä.
    "Isi!" Ronja ulisi epätoivoisena. Entä jos kumpikaan ei heräisikään? Pelko osoittautui turhaksi, kun eno kömpi sängystä kovin unisen näköisenä. Ronja tunsi syyllisyyttä enon herättämisestä, mutta ei hän vain voinut mennä takaisin sänkyynsä.

    "Ronja! Mikä sulla on?" eno kyseli.
    "Se on siellä enkä mä voi nukkua", Ronja sopersi.
    "Mikä? Miten niin et?"
    "No se!" Ronja ulisi kyyneleet valuen.
    "Kulta, ei siellä ole mitään. Mene nyt takaisin sänkyyn. Kello on viisi! Herranen aika, anna toisten nukkua rauhassa."

    "Mutta... se tekee mulle pahaa!"
    "Mikä se?" Liir tivasi.
    "No se! En mä voi..." Ronja puhkesi lohduttomaan itkuun.
    "Ronja! En voi auttaa, jos et sano, mikä sua vaivaa. Eikö me voida jutella tästä aamulla? Mene nyt takaisin, ei siellä mitään ole. Ymmärsitkö?"
    "Sä et ymmärrä! Se on siellä koko ajan!"
    "Liir, anna mä hoidan tän. Nuku sä vaan", Sami mutisi ja vääntäytyi pedistä vastahakoisesti.

    "Shh, kulta, rauhotu", Sami sanoi ja halasi Ronjaa. Tyttö ripustautui häneen aivan paniikin vallassa. Sami silitti Ronjan pikkuista, tärisevää vartaloa.
    "Mennään yhessä kattomaan, ettei siellä ole mitään."
    "Se on siellä koko ajan", Ronja mutisi.

    "Kato nyt, ihan rauhallista", Sami vakuutteli pehmeällä äänellä. Ronja ei kuitenkaan uskaltanut astua omaan huoneeseensa, vaan pysytteli porrastasanteella hiljaa.
    "Eiköhän mennä kumpikin nukkumaan ihan rauhassa? Eikös?"
    "No ei!"

    "En mene!" Ronja huusi.
    "Shh, herätät Milan! Ja Onninkin vielä. Enokin on jo hereillä. Jos ei saa unta, niin sitten ollaan hiljaa eikä häiritä toisia."
    "Kyllä mä saisin unta, mutta se ei anna..." Ronja hiljensi äänensä kuiskaukseksi ja katsoi ympärilleen pelokkaana. Sami huokaisi raskaasti ja tarjosi tytölle vaihtoehtoa, joka kyllä uhraisi hänen omat yöunensa. Hänhän oli tottunut valvomiseen, hän pärjäisi kyllä. Oli vain välillä niin rasittavaa huolehtia kolmen ipanan kaikista tarpeista lähes yksinään.
    "Mene enon viereen nukkumaan, mä menen sohvalle."

Askeleet loittonivat ovelta. Mila ei vieläkään uskaltanut avata silmiään, ties vaikka isi hiiviskelisi vieläkin hänen huoneessaan. Tai siis hänen ja Ronjan yhteinenhän se oli, mistä Mila ei pitänyt yhtään. Piti kestää siskon jatkuvaa lörpöttelyä ja leikkimistä Onnin kanssa. Mila puristi suunsa viivaksi ja käänsi kylkeä. Sentään tänä yönä Ronja ei ollut tässä huoneessa hänen riesanaan.

*

    "Mitä sä katot?" Liir kysyi Onnilta retkahtaessaan sohvalle. Hän ei ollut saanut yöllä enää unen päästä kiinni sen jälkeen, kun Ronja oli puikahtanut Samin paikalle ja pyörinyt levottomasti siihen asti, kunnes oli pomppinut aamiaiselle yöllisen episodin autuaasti unohtaneena. Liir ei voinut ymmärtää, miten lapset pystyivät niin täydelliseen anteeksiantoon itselleen.
    "Lätkää! Jos sä vihaat vitun nar-"
    "Hei, eipä kiroilla", Liir huomautti pojalle hajamielisesti.

    "Se on laulu, ei se ole kiroilua", Onni julisti kahdeksanvuotiaan ylpeydellä. Liir hymähti.
    "Siinä sanotaan oikein ruma sana."
    "Mutta siinä haukutaan Jokereita. Se on pakko olla hieno laulu."
    "No ehkä sitten juu. Nukuitko hyvin?"
    "Joo. Miksi niin?" poika ihmetteli.
    "Ajattelin vaan. Jokos te söit aamupalaa?"
    "Ajat sitte! Isi paisto lettuja", Onni julisti iloisesti ja loikkasi sohvalta kuin kissa kuullessaan kevyet askeleet portaikosta.

    "Ronja! Mennään ulos!" Onni kiljahti syöksähtäessään lähes-siskonsa kaulaan. Liir hymyili lapsille. Oli ihanaa nähdä, miten hyvin arka, mutta ystävällinen Onni sekä sähköjänis Ronja tulivat keskenään toimeen. Oikeastaan ei ehkä voinut puhua toimeentulosta vaan symbioosista, lapset olivat toisilleen kaikki kaikessa.

Oli ehkä hieman surullista, etteivät kaksoset olleet keskenään niin läheisiä kuin Ronja ja Onni, mutta ehkä tytöt vain olivat niin erilaisia. Liir näki Milassa paljon Sansaa, mutta epäsosiaalisena versiona. Ei Mila kuitenkaan pahantahtoinen ollut, vähän hankala vain.

*

    "Mila!" Kuullessaan nimensä tyttö säpsähti ja pudotti haavin kädestään.
    "Mitäs neiti puuhaa?" Sami uteli hämmästyneenä. Mila oli sorkkinut akvaariota haavilla - mutta miksi? Lapsia oli monesti kielletty koskemasta akvaarioon ilman vanhempien lupaa, ja yleensä he noudattivatkin sääntöjä. Sami kyllä halusi, että lapset oppisivat vastuuta lemmikkejä hoitamalla, mutta kaloja vain oli niin helppo ruokkia liikaa tai stressata lutraamalla vettä.

    "En mitään! Mee pois!"
    "Mila. Mitä teit sillä haavilla?"
    "En mitään."
    "On rumaa valehdella", Sami yritti sanoa rauhallisesti, mutta pieni määrä suuttumista hiipi jo hänen ääneensä. Jostain syystä hänen ja Milan persoonallisuudet eivät sopineet yhteen lainkaan: Sami oli hiljainen ja vieläkin aika pelokas, Mila taas hiljainen mutta töykeä ja liiankin itsevarma.

    "Et sä voi käskeä mua, et ole mun isä!"
    "Huoltaja olen ja kyllä voin. Jätä kalat rauhaan, ne hermostuu siitä, että niitä sörkkii. Muista, että katsoa saa, muttei koskea."
    "Älä lässytä", Mila tiuskaisi niin kipakasti, että Sami lähes säikähti. Tyttö kääntyi kantapäillään 180 astetta ja kirmasi portaisiin. Sami ei saanut sanottua mitään portaissa juoksemisesta, hän oli liian hämmästynyt.

*

Liir katseli keskiyön uutisia, kun Ronja hiippaili alakertaan. Hän huomasi lapsen vasta, kun tämä niiskahti äänekkäästi.
    "Eikö sun pitäis olla jo sängyssä?"
    "En voi! Se on siellä?"
    

Liir pyöräytti silmiään. Hän oli kyllä lukenut lastenhoito-oppaista, että lapsilla saattoi olla mielessään vaikka mitä kummallisuuksia mielikuvitusystävistä lähtien, mutta Ronjan käytös kyllä vaikutti epänormaalilta. Ehkä tämä oli rangaistus siitä, että tyttö oli ollut niin helppo tapaus tähän asti? Mistäpä Liir tiesi, hän ei tosiaan osannut olla lasten kanssa. Luojan kiitos ne kasvoivat nopeasti.

    "Sulla on ihan täysin turvallinen huone. Ei siellä ole mitään. Voidaan mennä vaikka kattomaan, eik-"
    "Ei mennä sinne!" Ronja kiljaisi.
    "Hys! Nyt on yö, nyt ollaan hiljaa. Pitäis nukkua."
    "Mikset sä nuku?"
    "Eno, öö, ei jaksanu vielä kiiveta yläkertaan", Liir mumisi. Oi voi, hän oli huono esimerkki kaikin tavoin.

    "No niin, nyt mennään yhessä nukkumaan. Tule, Ronja", Liir pyysi. Tyttö jäi kuitenkin kädet lanteilla mököttämään alakertaan.
    "Tuletko?"
    "En!"
Liir lähti kiipeämään rappusia katsomatta taakseen mutta kuuli piskuisen jalkaparin kipityksen takaansa.

    "Taasko sä kitisit niille!" Mila sähähti, kun Ronja hiipi takaisin heidän huoneeseensa. Ronja vain nyyhkäisi heikosti vastaukseksi.
    "Kai sä tiiät, ettei täällä mitään oo! Kyllä mä sen tiiän."
Ronja oli niin kauhuissaan, ettei pystynyt vastaamaan. Se oli täällä, se oli täällä ihan koko ajan!

Kyyneleet sumensivat taas Ronjan näkökentän, ja se vauhkoonnutti hänet entistä hirveämmän pakokauhun valtaan. Nyt hän ei näkisi, milloin se tulisi. Tai mistä. Ronja yritti pitää silmänsä auki, mutta ne lupsuivat kiinni. Hänen päänsä ponnahti tyynyltä kerran pari, kun hän retkahti levottomaan uneen.

*

    "Sami?" Liir kysäisi heti rojahtaessaan levolle. Sami hyräili verkkaisesti iloista sävelmää ja taputti jalallaan mukana: hän ei tainnut olla lainkaan maan pinnalla.
    "Kulta, kuuletko?"
Sami säpsähti.
    "Öö juu toki!"
    "Ronja tuli taas itkien alakertaan joku vartti sitten. Yritin rauhottaa sitä mutta se vaan parku ja puhu taas 'siitä'".

    "Tiiän, että lapsilla on noita kaikkia mörköjä sängyn alla ja muita pelkoja, mutta... musta tämä vaan on jotenkin niin outoa. Ennen se oli niin reipas tyttö."
    "Ainahan Ronja on ollu vähän herkkä", Sami huomautti.
    "No ei vaikka Onniin verrattuna. Ja Onni nukkuu yöt ihan rauhassa."
    "Niin, nykyään", Sami huokaisi. Ennen Onni oli aina könynnyt öisin heidän väliinsä nukkumaan, mistä etenkin Mila oli ollut todella kateellinen. Kun Sami ja Liir olivat tarjonneet samaa mahdollisuutta Milallekin, tyttö oli vain kiukutellut ja kieltäytynyt. Mila ei ollut koskaan tyytyväinen.

    "Jos varattais Ronjalle aika psykologille? Sanotaan vain, että se on kiltti ihminen, joka osaa auttaa. Ronja kyllä menisi sinne nätisi. Siitä voisi ihan oikeasti olla apua", Sami ehdotti. Liir katsoi häntä hieman epäilevästi.
    "Jessus, Liir, et kai sä pelkää psykologeja?" hän naurahti.
    "No... kyllähän se vähän kallonkutistusjutuilta kuulostaa."
    "Me oltas kummatki tarvittu psykologia sillon aikanaan."
    "Ei mieltä voi ymmärtää."
    "Sä olet arkkitehti, oot liian matemaattinen miettimään sellasia."
    "Enkä!" Liir leikkinärkästyi.
    "Mä soitan huomenna psykologille", Sami sanoi ovelasti, "mutta huomiseen on vielä pitkä aika, ehitään vaikka mitä." Hän rutisti punatukkaista miestään hellästi olkapäistä ja kääntyi katsomaan tätä. Liir suuteli Samia hymyillen.

*

    "Hei, oliko meille aika kolmelta?" Sami kysyi oven avanneelta naiselta. Tämä oikein uhkui ammattitaitoa ja tyyneyttä, toivottavasti vaikutus lievittäisi Ronjankin hermostuneisuutta. Tyttö oli livahtanut vessaan heti, kun he olivat päässeet vastaanotolle, eikä ollut vieläkään tullut takaisin.
    "Hmm, Suula? Onko sulla mukana tytön Kela-kortti? Tarvin muutaman tiedon."
    "Hetki", Sami sanoi ja kaiveli hermostuneena taskujaan. Huh, onneksi lompakko löytyi. Hän ojensi kortin naiselle ja yritti nostaa suupielensä rauhalliseen hymyyn, mutta onnistui vain näyttämään tekopirteältä.
    "Ja sinä olet..."
    "Huoltajan kumppani."
    "Olisi hyvä, jos huoltaja pääsisi mukaan tällaisiin."
    "Oliver on töissä ja minä olen hoitanut Ronjaa vauvasta asti kotona."

    "No sieltähän se neiti tulee!" Sami hymähti, kun Ronja asteli reippaasti vieraaseen huoneeseen ja istahti hänen viereensä. Aivan kuin viime yönä ei olisi taaskaan tapahtunut yhtään mitään. Ronjan käytös oli oikeastaan aika huolestuttavaa; ehkä tytössä oli sittenkin jotain vialla?
    "Et sanonu että on kiire. Miks me ollaan täällä?"

    "Hei, minä olen Erja. Etkö sinä olekin Ronja?"
    "Juu. Täytän ens viikolla kaheksan!"
    "Onnea!"
    "Mitä varten mä tulin tänne enkä pianotunnille?" Ronja uteli kääntyen nyt Samin puoleen.

Sami kiemurteli sohvalla epämukavasti, kun psykologi tutki häntä katseellaan.
    "Erja - olihan se Erja - osaa auttaa sen yöjutun kanssa."

    "Minkä yöjutun?" Ronja mutisi tukahtuneesti.
    "Kulta, Erja kuuntelee paremmin ku mä ja eno. Se osaa neuvoa ja auttaa, me ei oikein osata, vaikka yritetään tosi kovasti."

    "Mä kyllä yritän nukkua yöllä, mutta se tulee aina", Ronja vain lopulta tokaisi pitkän hiljaisuuden päätteeksi. Sami vilkuili Erjaa, joka kuitenkin vain hymyili kärsivällisesti.
    "Miltä se näyttää?"
Ronja väänteli käsiään ja peitti niillä lopulta kasvonsa, muttei sanonut sanaakaan. Sami taputti tytön olkapäätä, minkä takia Ronja pomppasi sohvalla parikymmentä senttiä kauemmas hänestä.

    "Olisi parempi, jos kertoisit. Sitten saamme häädettyä sen pois", Erja teki Ronjalle tarjouksen. Sami nyökkäili Erjalle, joka kuitenkin keskittyi tarkkailemaan Ronjaa.

Tyttö vain heilutteli jalkojaan monta minuuttia hartiat lysyssä ja silmät kosteina. Sitten hän alkoi puhua värisevästi ja heikosti:
    "Mä en pelkää juuri mitään, en ees parveketta ja hämähäkkejä niinku Onni. Mutta se... Mä tiiän, ettei mörköjä tai sellasia ole olemassa. Kerran Onni sano, että sen kaapin vieressä on mörkö, mutta se oli vaateläjä." Tyttö piti tauon.
    "Mutta ku se on oikee", hän sanoi ja jatkoi pitkään. Sami katsoi tyttö sivusilmällä puoliksi kauhuissaan, puoliksi ylpeänä tyttärensä rohkeudesta puhua. Tytön kertomus vain oli niin... kammottava.

Sami pyysi Ronjaa lähtemään raaputtamaan autonikkunoista jäätä ja jäi itse vielä hetkeksi psykologin luokse. Hän paloi halusta tietää, mitä mieltä ammattilainen oli Ronjan karmaisevista näkemyksistä. Samin rintaa puristi, kun tytön sanat kaikuivat hänen mielessään kolkosti: teräaseita, hakkaamista, varjoja, jatkuvaa pelkoa. Oliko Ronja psykoosissa? Voisiko siihen saada toimivat lääkkeet?
    "Minusta tuntuu, että tytön pelot ovat todellisia."
    "Mutta... mahdotonta! Meillä on täysin rauhallista."
    "Onko hän nähnyt ohjelmia, jotka eivät sovi hänen ikäiselleen? Tai oliko hänellä varhaisia ikäviä kokemuksia ennen adoptiota?"
    "Ei, tytöt tuli Li- siis Oliverille ihan muutaman kuukauden ikäisenä, eikä heillä sitä ennenkään ollut mitään... traumoja."
    "Ei hän ole keksinyt noita tarinoita. Tuonikäisten lasten aiheettomat pelot ovat abstraktimpia: kuolema, mielikuvitusolennot, mitä näitä nyt on. Ronjan pelot kuulostavat kokemuksilta."

Samista tuntui, kuin häntä lyötäisiin jäisellä nyrkillä vatsaan.
    "E-ei voi olla."
    "Tämä täytyy selvittää. Tyttö ei voi jatkaa noin. Voi olla, että sosiaalipuolelta joku tulee tekemään tarkastuksen kotioloihinne."
    "T-tuo on na-naurettavaa!" Samin änkytys hiipi taas puheeseen, kun hän oli järkyttynyt.
    "Mutta tietenkin toivon, ettei niin tarvitsisi tehdä. Voisitteko varmistaa, että Ronjalla todella on turvalliset olot huoneessaan?"
    "R-Ronja nukkuu kaksosensa k-kanssa", Sami puolusteli, "j-ja ne toki riitelee joskus, mutta e-eei kai niillä sen vakavampaa."
    "Tulkaa ensi viikolla uudelleen, niin katsotaan. En epäile, että teillä olisi perheessä mitään hullusti", Erja sanoi kylmästi ilmeellä, joka kertoi hänen ajattelevan juuri päinvastaista.

*

Kello oli kolme yöllä. Onnia vähän hirvitti, miten hän oli hereillä sellaiseen aikaan. Hän kävi nopeasti vessassa ja avasi jo oman huoneensa oven, kun kuuli ihmeellistä ääntä tyttöjen huoneesta. Onni empi hetken omalla ovellaan, mutta uskalsi kuitenkin kurkata muutaman metrin päähän.

Hän ei ymmärtänyt näkemäänsä, se vaikutti ihan liian kauhealta ollakseen totta. Onni katsoi hiljaa suu auki, kunnes se nousi ylös. Entä, jos se näkisi Onnin? Ajatus pelotti Onnia hirvittävästi, ja hän livahti omaan huoneeseensa, sulki oven ja raahasi vielä tuolin sen eteen. Ehkä tuoli pidättelisi sitä hetken.

Onni tuijotti seinää, jonka takana Ronja kärsi. Hän yritti hengittää rauhallisesti, sisäänulos sisäänulos hidasta, ja mietti, mitä tekisi. Se oli näyttänyt syventyneen Ronjan hakkaamiseen, Onni saattoi olla huoneessaan lähes rauhassa.

Jokainen pienikin rasahdus tai ääni sai Onnin säpsähtämään ja lähes puhkeamaan itkuun. Hänelle tuli pala kurkkuun, kun hän ajatteli Ronjaa. Miten hän voisi auttaa? Isille olisi ainakin pakko kertoa, vaikka Onni pelkäsikin, ettei isi uskoisi. Onni keinui sängyssään puolelta toisella ja lopulta kaivautui peiton alle ja nukahti, vaikkei olisi uskaltanut.

*

Sami istuutui pöydän ääreen ja katsoi ulos kuunnellen samalla, ettei puuro kiehuisi yli. Oli marraskuu, pimeää kuin helvetissä, mutta lunta ei ollut satanut vielä lainkaan. Sami oli niin syventynyt kuolleen pihan tarkkailuun, ettei kuullut Onnia ennen kuin poika sanoi hiljaa huomenta.
    "Huomenta! Eihän sun vielä tarvis olla hereillä?" Sami ihmetteli. Eivät kai Ronjan öiset vaikeudet tarttuisi nyt Onniinkin?
    "Heräsin vaan", poika mumisi.

Onnia selvästi painoi jokin. Poika oli kyllä aina rauhallinen ja hieman syrjäänvetäytyvä, mutta nyt hän väänteli käsiään rauhattomana ja heilui hassusti tuolillaan.
    "Onni, onko sulla huono olo?"
    "Eeei."
    "No... olisko sulla jotain kerrottavaa?"
Poika näytti mietteliäältä, sitten pelokkaalta ja lopulta nyökkäsi arasti.

    "Se on Mila."
    "Mikä se?" väsynyt Sami ei ottanut poikansa mutinasta mitään tolkkua.
    "Se Ronjan se. Se joka lyö Ronjaa."
    "Mitä?"
    "Älä sitte usko", Onni alkoi murjottaa.

    "Minusta tuo oli aika rumasti sanottu Milasta. Ei Ronjan "sitä" luultavasti ole olemassa, Ronja näkee pahoja unia."
    "Ei, isi, ei!" Onni huudahti.
    "Ymmärrän että olet Ronjasta huolissaan. Mutta älä syytä Milaa, se ei ole kilttiä."
    "En minä syyt-"
    "Onni, en ole vihanen."

    "Mutta mä olen!" Onni huusi ja kipitti yläkertaan. Poika sanoi mennessään vielä jotain, joka kuulosti kuin hän olisi sanonut "mä näin sen", mutta Sami ei voinut olla varma.

Sami hieroi uupuneena kasvojaan: yksi lapsi ei saanut nukuttua, toinen puhui mitä sattuu ja kolmas oli kylmä kuin jää. Mikä niihin kaikkiin oli yhtäkkiä iskenyt?

*

    "Mikä sun silmässä on?" Mila uteli Ronjalta. Ronja ei vastannut, ei edes katsonut kaksossiskonsa suuntaan vaan sörkki voileipäänsä.
    "Onko sulle sattunu jotain?"

    "Onko joku satuttanu sua?" Mila jatkoi tivaamista. Ronja pudisti päätään ja peitti käsillään kasvonsa.
    "Miks sun silmäs on ihan musta? Se on tosi ruma", Mila sanoi ja naurahti kolkosti.
    "Ei satu!"

    "Hei, rauha nyt! Mitä täällä tapahtuu?" Sami kyseli. Lapset kyllä nahistelivat aina aamuisin, tämä ei ollut mitään uutta.
    "Ronjalla on musta silmä!" Mila ilmoitti tomerasti.
    "Eikä ole!" Ronja kiisti.
    "No on, kato vaikka!"

    "Rauhotutaanpa ja syödään nyt ihan nätisti. Ei puututa toisten ulkonäköön."
Mila katsoi Samia huvittuneesti, Onni pelokkaasti ja Ronja ei ollenkaan. Sami yritti olla vilkuilematta lapsia karjalanpiirakan syömisen lomassa, mutta ei voinut olla huomaamatta kolmikon jännitteitä.

    "Ronja, odota hetki", Sami pyysi, kun lapset olivat lähdössä pöydästä. Tyttö suki hiuksiaan kasvojensa peitoksi ja jäi seisoskelemaan keskelle keittiötä.
    "Kulta, miten yö meni?"

    "Ihan hyvin", Ronja mutisi ja katsoi Samia silmiin. Samin sydän jätti lyönnin välistä, kun hän näki tytön turvonneen posken ja mustan silmän. Sami yritti hymyillä Ronjalle rohkaisevasti, mutta suupielet eivät vain jotenkin taipuneet ylöspäin.

    "Voi kulta", Sami henkäisi halatessaan pikkuista Ronjaa, "me kyllä saadaan tämä painajainen loppumaan." Tyttö rutisti Samia takaisin ja nyökkäsi sitten luottavaisesti.
    "Onnilla on suklaata, puolet siitä kuuluu sulle. Se taisi mennä jo yläkertaan", Sami yritti saada tyttöä pois luotaan, ettei Ronja näkisi, miten pahoin Sami voi. Onneksi Ronja kuitenkin hyppeli silmin nähden rentoutuneena kohti herkkuja.

Olivatko Onnin muutaman viikon takaiset sanat totta? Eivät ne voineet olla! Eiväthän lapset pystyneet tekemään niin toisilleen. Sisaret varsinkaan! Ei Mila ollut mitenkään väkivaltainen, tyly vain. Eihän?

    "Nyt on karkkipäivä, karkit löytyy Onnilta. Mene säkin sinne siskon ja veljen kanssa", Sami päätti tökkiä kepillä jäätä Milan suhteen.
    "Ei kiinnosta."
    "No, joka tapauksessa mene ylös, isi kattoo nyt uutiset." Niin, tai Sillan uuden jakson boksilta.
    "Isi saa mennä yläkertaan, nyt tulee Yogi."
    "M-mila kuule..." Sami ei saanut sitä kauheaa ajatusta puettua sanoiksi.

    "No sano nyt mitä aiot, vai ekkös pysty ku änkyttämään?" Että Sami ärsytti tytön röyhkeys. Hän oli todella yrittänyt kasvattaa Milastakin toiset huomioon ottavan, mikä ei ollut näköjään onnistunut lainkaan. Miten Onni ja Ronja sitten olivat kilttejä ja ystävällisiä?
    "E-että" Sami piti tauon ja piiskasi itseään sanomaan sen, mitä ajatteli, "ethän sä ole lyönyt Ronjaa?"
    "Olen. Se ei osaa olla hiljaa."

Ilma pakeni Samin keuhkoista.

*

    "En mä enää jaksa leikkiä nukeilla", Ronja vinkui Onnille.
    "No?"
    "Me leikitään aina niillä."
    "Luulin että tykkäsit niistä."
    "En mä enää."

    "Kaikki leikit on ihan tyhmiä", Ronja puuskahti.
    "Ai. No pelataanko sitte jotain?"
    "Pelitki on tyhmiä?"
    "Etkö sä halua olla mun kanssa?"
    "Säkin oot tyhmä."
    

Onnin alahuuli alkoi täristä. Ronjan kiukku laantui - ei hän ollut Onnille edes suuttunut! Hän oli nykyään koko ajan pahalla tuulella, koska ei pystynyt kertomaan kenellekään. Kukaan ei ymmärtänyt, koska hän ei voinut edes kertoa.
    "Haluutko suklaata?"
    "Onni, et sä oikeesti ole tyhmä. Anteeksi", Ronja katui.

    "Suklaa auttaa kaikkeen", Onni lohdutti, vaikka tiesi, että Ronjan mustelma ei parantuisi suklaata mussuttamalla. Eikä se, mitä öisin tapahtui. Mutta ainakin hän voisi tehdä siskonsa iloiseksi päivällä.
    "Ei se hammaspeikkoihin auta. Se vaan tekee niitä lisää", Onni huomautti hymyillen.

Yhtäkkiä Onnikin halasi Ronjaa tiukasti. Miksi kaikki nyt halusivat rutistaa häntä? Jos eno vielä halaisi, niin Ronja olisi kyllä todella ymmällään. Eno kun halasi vain isiä ja sitäkin aika harvoin, ja jos ne sai kiinni halaamasta tai pussaamasta, kumpikin muuttui ihan punaiseksi. Hassua. Aikuiset olivat niin hassuja.
    "Pelataanko ristiseiskaa?" Onni kysyi.
    "Pöljä", Ronja nauroi, "ei sitä ole mitään järkeä pelata kahestaan ku tietää toisen kortit."
    "No mennään herättämään eno!"

*

Onnin sanat ja Ronjan mustelma kummittelivat Samin mielessä vielä illalla, ja hän löysi itsensä lastenhuoneiden ovien edestä. Ensin hän kurkisti Onnin oloja: poika kuorsasi vienosti omassa pedissään ja lattialla ajelehti Aku Ankan taskukirjojen laivasto. Sitten Sami kurkkasi vielä tyttöjen huoneeseen - ja jähmettyi kauhusta.

Tytöt eivät nukkuneet. Ei. Sami ei ollut uskoa silmiään, muttei pystynyt hieromaan niitä, etteivät tytöt näkisi liikettä oviaukossa. Se, mitä Sami uskoi näkevänsä, oli niin väärää, ettei hän pystynyt puuttumaan siihen.

Samia oksetti. Hän tärisi terassilla vilusta ja inhosta. Miten he pystyisivät jatkamaan? Miten tuollainen oli mahdollista? Miten pieni lapsi...

    "Näytät kalpealta", Liir huomautti, "et kai sä oo tulossa kipeäksi?" Sami kohautti olkiaan ja yritti estää kyyneliä tunkemasta esiin.
    "Hyvää yötä", hän sanoi tukahtuneella äänellä ja sammutti valot.
    "Hei, mä luin vielä!"
    "Sori." Sami kuunteli Liirin hidastuvaa hengitystä ja lopulta unista tuhinaa, muttei pystynyt nukahtamaan. Hän tuijotti kaunista huonetta: kauniita, kalliita tapetteja, laatuparkettilattiaa ja tauluja. Miten näin somien seinien sisällä saattoi tapahtua jotain sellaista?

*

    "Sami! Anna mä nyt ees kusen rauhassa!" Liir naurahti miehelleen, kun tämä kiirehti kylpyhuoneeseen, vaikka ovi oli kiinni.
    "Älä mee vielä töihin. On pakko puhua, pakko!" Sami puolikuiskasi kiihtyneenä.
    "Onko joku huonosti?"
Sami näytti taistelevan jotain näkymätöntä uhkaa vastaan. Miehen silmiä ympäröivät tummat renkaat ja hän näytti muutenkin vähän riutuneelta - ei tosin lähellekään niin pahalta kuin joitakin vuosia sitten.

    "On. Mä... en ollu varma tästä ennen, mutta nyt olen."        
    "Mitä?" Liirinkin hymy venähti pelonsekaiseksi odotukseksi. Sami todella oli huolissaan.
    "Se... siis se Ronjan se... on Mila."
    "Mitä?"
    "Onni näki sen... joskus y-yöllä. Ja mä m-menin tyttöjen luo viime yönä", Sami nielaisi, "ja näin."
    

Liir ei oikein pystynyt uskomaan Samia.
    "Näit mitä?"
    "Liir, vittu, tämä on ihan liian vaikeaa jo muutenki! Usko mua. Mila... uhkaili Ronjaa ja löi sitä. Ja pelotteli."
    "Siis... oliko se Ronjan silmä Milan takia?"
    "Ja ne muutki kaikki pienet mustelmat ja muut mitä sillä on viime aikoina ollu. Liir, se on totta. Me käytettiin Ronjaa turhaan psykologilla! Ja muutenki kovisteltiin sitä. Se on pelkkä uhri. Liir, mä vien Milan sinne. Ollaan ihan kuin ei tiedettäis tästä, jooko? Tää pitää hoitaa jotenki järkevästi."

Sami katsoi miestään vielä hetken surullisena, mutta jätti Liirin sitten tuijottamaan tyhjyyteen.

Miten tämä oli mahdollista? Liir kyllä uskoi Samia, Sami tiesi aina lasten asiat paljon paremmin kuin hän. Miksi hänellä ei ollut ollut tällaisesta aavistustakaan? Ja miksi hänen ja Samin kohdalle piti aina osua jotain sairasta, mille he eivät itse voineet mitään?

*

    "Miks mun piti tulla tänne?"
    "Juttelet yhen kivan tädin kanssa."
    "Ei mulla oo yhtään kivaa tätiä."

    "No onhan Anne-"
    "Ei se ole mun täti."
    "Anne kyllä on, mutta tämä täti ei ole", Sami huokaisi. Tuntui pahalta jutella Milan kanssa, Samia karmi, mitä tuo suloinen pikku tyttö teki yön pimeydessä. Toivottavasti tämä oli vain jokin todella kauhea erehdys - ehkä tytöillä oli jonkinlainen peli meneillään? Tai Mila oli saanut katsella viime aikoina liikaa kauhuelokuvia?

    "Mä en tänne jää", Mila ilmoitti seuraavaksi.
    "Kyllä jäät. Olet tehnyt tuhmia juttuja, ja me halutaan tädin kanssa selvittää ne." Samia ällötti lässyttää Milalle, mutta hän ei pystynyt sanomaan sitä, mitä oikeasti ajatteli. Hän ei pystynyt sanomaan Milalle mitään, mikä viittaisi hänen tietävän. Sami pelkäsi pientä tyttöä - omaa lastaan.
    "No niin, täti tulee. Mene tuonne sohvalle, jooko?" Ihme kyllä Mila totteli.

    "Muista puhua totta!" Sami huikkasi lähtiessään. Toisin kuin Ronjan kanssa, nyt häntä ei hermostuttanut ollenkaan tytön puolesta. Enemmänkin Sami toivoi, että psykologi kestäisi Milaa, mutta toisaalta heidäthän oli koulutettu tulemaan toimeen kaikenlaisten hiipparien kanssa.

    "Mikä sä olet?" Mila tivasi psykologilta heti, kun tämä oli istahtanut.
    "Hei, olen Erja. Entä sä?"
    "Miks mun pitää olla täällä?"
    "Haluan jutella ja tutustua sinuun. Mikä nimesi nyt oli?"
    "Mila Suula", tyttö sanoi muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen.

    "Hauska tutustua. Toivottavasti sinua ei haittaa, ettei isäsi päässyt mukaan."
    "Ei mulla ole isää."
    "Eikö tuo ollut isäsi?"
    "Se väittää että se on mutta ei se oo."
    "No, Mila, käykö, jos kysyn sinulta kysymyksiä."

Mila jökötti paikallaan eikä nyökännyt. Erja alkoi silti kysellä. Mitä tämä oli? Miksi hänet laitettiin tällaiseen kuulusteluun? Isi oli aivan perseestä. Ja eno. Ne olivat juonineet tämän, vaikka Mila halusi vain olla Onnin kanssa.

Ronja omi Onnin eikä tajunnut edes, mitä teki. Vaikka Mila kuinka puri ja löi, Ronja ei silti ymmärtänyt. Typerä tyttö. Kaikki oli typerää paitsi Onni.

*

Kummallista. Akvaario oli ihan varmasti ollut kunnossa vielä eilen, mutta nyt pari kalaa kellui vatsa ylöspäin pinnalla. Liir ei muutenkaan pitänyt kaloista, mutta lapset olivat halunneet akvaarion kovasti ja Sami oli kolmen pikkuisen painostaessa murtunut.

Liir haavi kuolleet pikku raukat äkkiä pois, ennen kuin lapset näkisivät ne. Lapset kyllä varmaan ymmärtäisivät kalojen puuttuessa, että jotain oli tapahtunut, mutta Liir ei halunnut heidän näkevän pieniä ruumiita. Liiriä itseäkin suretti, kun hän katseli kuolleita ressukoita. Ne olivat olleet komeita ja terveitä, mutta ehkä ne olivat jo vanhoja. Mistäpä niistä kaloista tiesi.

    "Mä olisin voinu kyllä kalastaa ne ite pois sillä haavilla", Mila ilmestyi jostain ihan Liirin viereen niin, että Liir säpsähti ja toinen vainajista läpsähti lattialle.
    "Miten niin ite? Olitko sä nähny nämä?"
    "Totta kai."
    "Mikset sanonu?"
    "Vastahan mä ne tapoin."

Liir ei ehtinyt kuin avata suunsa kauhistuneena, kun puhelin soi. Hän kiirehti vastaamaan kädessään kaksi kuollutta kirjoahventa.

    "Hei, Erja täällä. Milan psykologi."
    "Moi. Oliver Suula, Milan huoltaja."
    "Kuten kerroin, teetin Milalle viimeksi erään persoonallisuushäiriötestin."
    "Ilmenikö mitään poikkeavaa?"
    "Niin... olisi parasta, jos voisimme jutella tilanteesta kasvotusten mahdollisimman pian. Mila ja te tarvitsette monenlaista tukea ja teidän vanhempien pitäisi saada koulutusta tähän."
    "Anteeksi?"
    "Tämä saattaa kuulostaa hurjalta, mutta älä hätäänny. Mila on psykopaatti."

_______________________________________________________________________

Lopuksi kuvat lapsista teineinä, tui tui (en kyllä tiedä, voiko Milasta sanoa tui tui, kun se on aika creepy jäisellä tavallaan). Mitä tykkäsitte? Mitä ajatuksia tarinan eteneminen neljänteen sukupolveen (vihdoin!) herättää?

Ja pari söpöä kuvaa Lirpasta ja Sampasta poreammeessa :D